Kun Kal
Müller-Berghaus sävelsi oopperansa Die Kalewainen in Pochjola vuonna1890, niin
tuskinpa hän arvasi, että teos esitettäisiin ensimmäistä kertaa kokonaisena
vasta vuonna 2017. Mutta tällä kertaa voi sanoa, että hyvää kannattaa odottaa.
Kyseessä ei todellakaan ole mikään kaikeksi onneksi historian hämäriin kadonnut
oopperantekele, vaan värikylläinen ja voimakas teos, jota toivottavasti
esitetään muulloinkin kuin näin Suomen juhlavuonna. Tiina Puumalaisen ohjaus
teki ehdottomasti kunniaa teokselle.
Die Kalewainen in
Pochjola on täynnä draamaa. Wagnerin vaikutus on kuultavissa musiikissa (ja
varmaan teemassakin), mutta ei kyseessä kuitenkaan mikään Ring-kopio ole. Teos
sisältää hienoja duettoja ja ensembleja. Solistit ovat oivasti valittuja. Johanna
Ruusanen-Kartano oli oikea draamakuningatar Louhena; hän todella eli mukana
vallasnaisen roolissaan. Elektronisesti vahvistettu laulu tosin aiheutti
muutaman kerran vähän ikäviä jälkikaikuja, mutta komeastihan laulu kajahti
vahvistettuna. Ahdin roolin laulanut Christian Juslin olisi ehkä toivonut vähän
vähemmän vahvistusta, sillä nyt äänen pettämisen parissa kohdassa kuuli
turhankin selvästi. Muilla solisteilla ei onneksi vastaavia ongelmia ollut.
Teoksen puvustus
ja lavastus olivat nerokkaita. Muutamalla liukuvalla elementillä saatiin luotua
Pohjan valtakunta, sepän paja ja kaikki muukin tarvittava. Pirjo Liiri-Majavan
puvut olivat tarkkaan harkittuja; ne eivät olleet vanhaan kansallisromantiikkaan
jämähtäneitä muinaisjäänteitä, vaan historiaa kunnioittavia taideteoksia.
Lopuksi on vielä pakko kehua oopperan valaistusta. Se korosti teoksen tarinan
kohokohtia ja itse ihailin erityisesti sitä, miten valaistus (Teemu Nurmelin) teki
myös Logomon seinille jännittäviä heijastuksia.
Kaiken kaikkiaan
kyseessä on siis mahtava ooppera, jota voin ehdottomasti suositella. Teoksen
pitäisi löytyä myös Ylen Areenasta, jos jollakulla ei ole mahdollisuutta
matkustaa Turkuun sitä katsomaan.
 |
| Näyttämö |
 |
| Esiintyjät |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti