Parsifal Suomen Kansallisoopperassa, 19.5.2018

Näin Harry Kupferiin ohjaaman Parsifalin jo vuonna 2005, kun se oli ensi-illassa Kansallisoopperassa, mutta pakko myöntää, että mielikuvani siitä olivat jo reippaasti hämärtyneet. Siksi päätinkin käydä katsomassa sen nyt uudemman kerran, kun se nyt palasi oopperan ohjelmistoon. Esityksen lavastusta (Hans Schavernoch) ja valaistusta (Andrew Voller) on uusinta-arvioissa arvosteltu vanhanaikaisiksi, mutta on hyvä muistaa, että kaikki ei ole iätöntä ja kymmenessä vuodessa uusimmasta hotista voi helposti tulla tavanomaista. Eivät lavastus ja valaistus mitään vau-efektiä enää saaneet aikaan, mutta eivät ne mitenkään huonojakaan olleet.  

Parsifalin juoni on pala jatkumoa, mutta lyhyesti kerrottuna, se on tarina viattomasta Parsifalista, joka kiusausta vastustamalla onnistuu vapauttamaan haavoittuneen Amfortaksen tuskistaan ja pelastamaan Graalin ritarikunnan tuholta.

Totta puhuen en erityisemmin välittänyt teoksen ohjauksesta. Oopperassa oli ihan liikaa lattialla makaamista ja ryömimistä. Kai niiden oli tarkoitus vahvoja tunteita ilmaista, mutta ainakaan minun kohdallani ne eivät toimineet. Onneksi Wagnerin musiikki on niin hienoa, että siihen keskittymällä tylsempikin ohjaus menettelee.

Ja Wagneriin olikin hyvä keskittyä, sillä kapellimestari Pinchas Steinberg sai Kansallisoopperan orkesterin soimaan todella iskevästi. Ja kun solistikuntakin hoiti tehtävänsä kiitettävästi, niin mikäs siinä oli viisi tuntia istua Wagneria kuuntelemassa. Eniten pidin Tommi Hakalan Amfortaksesta; hän sai tuskan ja itsesyytökset oikeasti kuulumaan äänessään. Myös Tuija Knihtilä Kundrynä lauloi hienosti, vaikka Kundry oli tässä ohjauksessa mielestäni turhankin kliseinen rooli. Parsifalin roolin laulanut Nikolai Schukoff teki myös hyvää työtä, joskin ei hän viime kesän Turun esityksen Klaus Florian Vogtin tasolle yltänyt. Gurnemanzin roolin lauloi Jyrki Korhonen: ääni toimi loistavasti, mutta olin hieman pettynyt hänen esitykseensä. Jyrki Korhonen on parhaillaan niin hieno esiintyjä, että odotin nytkin häneltä enemmän, mutta olihan tämä toki hänen ensimmäinen Gurnemanzinsa.

Parsifal in the Finnish National Opera, the 19th of May, 2018

I saw Harry Kupfer’s production of Parsifal already when it had its first night in 2005 in the Finnish National Opera, but I have to admit that my memories of that performance were rather vague already. That is why I decided to go and see it again, now that it has returned to the National Opera. The set design (Hans Schavernoch) and lighting design (Andrew Voller) have been criticized during this renewal as old-fashioned, but it is good to remember that nothing is eternal and in ten years something hot can become the new normal. The sets and lights did not create any vow-effect anymore, but they weren’t that bad either.

The story of Parsifal is just a fragment of a longer story line, but briefly, it is a story of the innocent Parsifal, who by resisting temptation manages to free the injured Amfortas from his pains and save the knights of Grail from destruction.

To be honest I wasn’t enthusiastic about the direction of this Parsifal. There was far too much of laying around and crawling in the opera. I assume they were supposed to express strong emotions, but at least for me they did not work. Fortunately Wagner’s music is so great that by concentrating on the music, you can live through a less good direction.

And it was easy to concentrate on the music, since the conductor PInchas Steinberg got the orchestra of the Finnish National Opera to play superbly. In addition to which the soloists were good, so it was no hardship to listen to five hours of Wagner. My personal favourite was Tommi Hakala in the role of Amfortas; you could really hear the pain and self-blame in his voice. Tuija Knihtilä in the role of Kundry also did well even though in this direction Kundry was a bit too cliché a role. Nikolai Schukoff in the role of Parsifal was not bad either, though he did not reach the level of Klaus Florian Vogt in last summer’s Turku performance.  Jyrki Korhonen sang the role of Gurnemanz. His voice was great, but I was a bit disappointed on his acting. At his best Korhonen is so excellent, that I was expecting more of him this time, too, but, of course, this was his first Gurnemanz.

Maamme energia Savoy-teatterissa, 18.5.2018

Olen kohtuullisen varma, että jos ihmisiltä kysyttäisiin, millaisista asioista oopperoissa kerrotaan, niin vastaus olisi useimmiten rakkaus, petos, viha, väkivalta tms. Useimmiten vastaajat olisivatkin ihan oikeassa, mutta kaikeksi onneksi oopperan voi tehdä mistä aiheesta tahansa; vain mielikuvitus on rajana. Niinpä ei kannata olla kovin yllättynyt siitä, että nyt on tehty ooppera myös Suomen energiapolitiikasta. Kun kuulin oopperan aiheen, niin oli itsestään selvää, että ostaisin lipun Maamme energia –oopperan esitykseen. Näin herkullisen himmeää oopperan aihetta ei yksinkertaisesti voinut ohittaa.

Säveltäjä Mikko Helenius oli saanut aikaan oikein pirteän oopperan, jossa eri tyylilajit löivät kättä toinen toisilleen. Minua ilahduttivat erityisesti pienet jaksot barokkityylistä musiikkia. Libreton oli tehnyt Rosa Meriläinen ja lopputulos oli paikoitellen erittäin onnistunut, vaikka toisaalla esiintyi myös vähän turhaakin paatosta. Tosin sellaistahan se energiakeskustelu näyttää välillä olevan. 

Rakenteeltaan ooppera poikkesi myös normaalista. Alussa oli nimittäin Pekka Haaviston kevyesti energiaa ja energiapolitiikkaa käsittelevä muisteluihin keskittynyt alustus ja kesken oopperan oli kaksi viiden minuutin debattihetkeä. Debatoijina perjantai-iltana olivat Ville Niinistö ja Harri Jaskari. Tosin nämä debatit eivät kyllä olleet kunnon debatteja nähneetkään; kaikenlainen verbaalinen taituruus ja kunnon vastakkainasettelu puuttui täysin.

Teoksen lavastuksesta ja pukusuunnittelusta vastasi Taina Relander. Kummatkaan ei ollut mitenkään hehkuvia vaan pikemminkin niitä voisi kuvat sanalla ok. Ohjauksesta vastasi Ville Saukkonen tällä kertaa hieman rutiininomaisesti.

Teoksen solistit olivat kaikki kokeneita esiintyjiä, mikä näkyi näyttämötyöskentelyssä, mutta laulullisesti ilta oli kyllä vähemmän loistokas. Riittänee jos kerron, että tällä kertaa mielestäni parhaasta lauluesityksestä vastasi Soitinyhteen sellisti Anni Elif Egecioglu. Mutta kaikesta huolimatta oli todella hauskaa kuulla ooppera, jonka juoni kertoi Suomen menneisyyden energiapolitiikasta ja tulevaisuuden mahdollisuuksista. Energia rulettaa!

Our Country's Energy in Savoy Theatre, the 18th of May, 2018

I am pretty sure that if people were asked what kind of themes operas have, the answers would cover things like love, betrayal, hatred and violence. And mostly these answers would be correct, but fortunately it is possible to make an opera out of any theme. So there is no reason to be surprised that there is now a new opera, whose theme is Finnish energy policy. When I first heard about the opera “Maamme energia” (Our country’s energy), it was clear that I would buy a ticket. It was not possible to pass such a deliciously obscure opera theme.

Mikko Helenius had composed a perky little opera, where different music styles were nicely combined together. I was personally especially delighted with the parts that were composed in baroque style. Libretto was made by Rosa Meriläinen and the result was at times good, though occasionally there was a little too much preaching involved, though that often seems to be part of the energy debate.

The structure of the opera was a bit unusual. In the beginning there was a sort of introduction by Pekka Haavisto (MP), which concentrated on his personal memories on energy and energy policy in Finland. In the middle of the opera there were two five-minute debates between Ville Niinistö (MP) and Harri Jaskari (MP). Unfortunately these weren’t really proper debates, since there was absolutely no verbal fireworks involved and enlivening confrontation was also missing. So the debate was depressingly Finnish by nature.

Set and costume design of the opera was by Taina Relander. I wouldn’t call either of them impressive, but mainly just ok. Once again Ville Saukkonen had directed the opera, but this time the result was rather routine work.

The soloists of the opera were all experienced and that was seen in their acting, but their singing was not so spectacular. Suffice it to say that the best singer of the evening in my opinion was the cellist of the orchestra Anni Elif Egecioglu. But despite all, it was super fun to hear an opera, whose story was about the past of the Finnish energy policy and the possibilities we now have in front of us.  Energy rules!

Adriana Lecouvreur uudessa Mariinski-teatterissa, 6.5.2018

Viikonlopun toinen oopperani oli Francesco Cilean Adriana Lecouvreur uudessa Mariinskissa. Kyseessä on Cilean tunnetuin ooppera ja sen juoni lienee yksi oopperahistorian sykkyräisimmistä. Jos juoneen jätetään jäljelle vain kolme päähenkilöä, niin tarinan voi yksinkertaistaa kolmiodraamaksi, jossa Adriana rakastaa Mauricea ja myös ruhtinatar de Bouillon in rakastunut Mauriceen. Maurice ei rakasta enää ruhtinatarta, vaan on aloittanut suhteen Adrianan kanssa. Adriana lahjoittaa Mauricelle orvokkikimpun, jonka tämä vuorostaan lahjoittaa ruhtinattarelle. Adriana ja ruhtinatar ovat mustasukkaisia toinen toisilleen ja ruhtinatar lähettää Adrianalle kuihtuneet orvokit, joita tämä nuuhkii ja suutelee. Kukat on myrkytetty ja Adriana kuolee juuri kun Maurice tulee kosimaan häntä.  Tämä on siis rankasti yksinkertaistettu versio juonesta. Koko tarinassa on useita muita henkilöitä ja lisää yksipuolisia rakastumisia.

Edellisen illan Simsonin ja Delilan jälkeen tämä ooppera vaikutti varsin tasapaksulta. Esitys yhdisti traditionaalista pukudraamaa moderniin tekniikkaan (näytökset alkoivat tarinaa taustoittavilla videopätkillä). Puvustus (Christian Gasc) oli kyllä ihan hieno. Juhlakohtauksen kukkamaljakkopäähineet ja tanssiesitys krokotiilileineen (kai se oli krokotiili) olivat oikein hienoja. Pääesiintyjistä Mauricen esittäjä Akhmed Agadi kuulosti ajoittain – mutta vain ajoittain – oikein komealta. Illan ehdottomasti vaikuttavimmat roolit vetivät Adrinanan roolin laulanut Tatiana Pavlovskaya ja ruhtinatar de Bouillonin roolin laulanut Natalia Yevstafieva. Molemmilla oli todella vahvat äänet ja kun he ottivat yhteen lavalla, niin vaikutelma oli raivoisan aggressiivinen. Hienoa työtä! Tosin italian ääntämykset olivat kaikilla aika heikolla tasolla, joten siinä riittää vielä tsempattavaa. Toistaiseksi oli itse asiassa aika vaikeaa arvata, millä kielellä he lauloivat.

Adriana Lecouvreur in the new Mariinsky Theatre in St. Petersburg, the 6th of May, 2018

The second opera of my St. Petersburg weekend was Francesco Cilea’s Adriana Lecouvreur in the new Mariinsky Theatre. This is Cilea’s best known opera and the story is likely one of the most complicated in the history of operas. If we leave only the three main characters in the story, it can be simplified to a love triangle, where Adriana loves Maurice, who is also the object of love of Princess de Bouillon. Maurice no longer loves the Princess, but has started a relationship with Adriana. Adriana gives Maurice as a gift some violets and Maurice gives them further to the Princess. Adriana and the Princess are jealous of each other and the Princess sends the faded violets to Adriana and she both smells and kisses them. The flowers are poisoned and Adriana dies just when Maurice comes to propose to her. So this is a hugely simplified version of the story line. The full story contains lots of other people and more one-sided love.

After previous evening’s Samson and Delilah this opera felt rather ordinary. The direction combined traditional costume drama to modern technique (each act started with video clips explaining the background of the story). Costume design (Christian Gasc) was great. The flower vase headgear in the ballroom scene and the dance scene with its crocodile (I assume it was a crocodile) were impressive. Out of the main soloists, Akhmed Agadi, who sang the role of Maurice, sounded sometimes – but only sometimes- quite good. The best performances of the evening were given by Tatiana Pavlovskaya in the role of Adriana and Natalia Yevstafieva in the role of Princess de Bouillon. Both have really strong voices and when they clashed with each other on the stage, it was truly impressive. These women rocked! Though I do have to say that all the performers need more work on Italian pronounciation.  Again it was difficult to say in which language they were singing.

 

Simson ja Delila Pietarin Mariinski-teatterissa, 5.5.2018

Viikonlopun pikavierailuni Pietarissa aloitti Camille Saint-Saënsin ooppera Simson ja Delila. Kyseessä oli vähän erityinen esitys, sillä vaikka se oli alkuperäisessä Mariinski-teatterissa, niin se oli konserttiversio (yleensä konserttiversiot esitetään Mariinskin Konserttisalissa). Tämän selittää se, että esitys oli venäläisen mezzosopraanon Olga Borodinan juhlanäytös; hän kun aloitti uransa Mariinskissa (silloin tietenkin nimeltään Kirov) vuonna 1988. Delilan rooli on ollut yksi Borodinan nimikkorooleista ja hän on itse todennut siitä, että se on sävelletty hänen äänelleen ja luonteelleen Ja kun mukaan oli saatu Simsonin rooliin argentiinalainen tenori José Cura, jonka nimikkorooli Simson taas on, niin odotukset olivat korkealla.

Pietarin kaupunki tosin yritti laittaa kapuloita oopperamatkani rattaisiini, sillä Pietarin pääkatu, Nevsky Prospekt, olikin remontissa (siis suljettu liikenteeltä) ja kun olen yleensä tottunut kulkemaan Mariinskiin sitä pitkin kulkevilla busseilla, niin nyt piti löytää vaihtoehtoinen reitti. Onneksi niitä Pietarissa riittää. Suhautin siis metrolla Heinätorille (Sennaya Ploschad) ja hyppäsin siellä ns. marshrutkaan eli vähän tavallisia busseja luovemmin liikkuvaan pikkubussiin. Niitä kulkee useampiakin kyseisen metroaseman ja Mariinskin välillä ja käytin viikonlopun aikana sekä linjaa 124 että 350. 

Oopperan juoni perustuu Raamatun tarinaan ja kertoo juutalaisesta soturista Simsonista, joka nousee kapinaan filistealaisia vastaan. Filistealainen Delila viettelee kostonhimoisena Simsonin ja saa selville, että miehen voima johtuu hänen hiuksistaan. Delila leikkaa Simsonin hiukset tämän nukkuessa ja tämä menettää voimansa. Vangittuna, sokeana ja voimattomana Simson rukoilee Jumalaa palauttamaan voimansa ja kun näin tapahtuu, hän tuhoaa filistealaisten epäjumalan Dagonin temppelin ja hautautuu itsekin raunioihin.

Vaikka kyseessä oli konserttiversio, niin pääosien esittäjät näyttelivät roolinsa kuin olisivat olleet normaaleissa lavasteissa. Pidin kovasti Abimélecin pienen roolin laulaneen Mikhail Petrenkon äänestä, kuten myös Dagonin ylipapin esittäjästä Vladimir Morozista. José Curan kokemuksen Simsonin roolissa todella huomasi; jokainen ääni ja ele oli loppuun asti viety. Mutta illan kuningatar oli Olga Borodina. Vaikka hän ei enää ole ihan teini-ikäinen, niin lavalla hän oli viettelevä, raivoisa nuori nainen, jonka ääni oli jumalallinen. Ja illan ehdoton kohokohta oli Delilan aariana alkava Mon coeur s’ouvre á ta voix, joka muuttuu Simsonin ja Delilan duetoksi. En ollut varmasti ainut yleisössä, jonka silmät kostuivat sen aikana.

Mariinskyn orkesteria johti tässä esityksessä ranskalainen kapellimestari Emmanuel Villaume. Ja vaikka Mariinskyn orkesteri on yleensäkin varsin korkeatasoinen, niin Villaumen johtamana se oli kuin liekeissä. Minulla oli paikaltani hyvä näköyhteys kapellimestariin ja totesin, että Villaume kulutti esityksen aikana kyllä reippaasti kaloreita, mutta kyllä tulostakin siis syntyi.

Ei siis ihme, että yleisö taputti seisaaltaan oopperan jälkeen. Tätä oopperaa en tule ihan heti unohtamaan. Vau!

 

Borodina ja Cura

Moroz, Villaume, Borodina ja Cura kuoron edessä

Samson and Delilah at the Mariinsky Theatre in St. Petersburg, the 5th of May, 2018

My express weekend visit to St. Petersburg began with Camille Saint-Saëns’s opera “Samson and Delilah”. This was a bit unusual performance, since even though it was in the original Mariinsky Theatre, it was a concert version which are usually held in the Mariinsky Concert Hall. However, Olga Borodina is celebrating the 30 years of her artistic career by this concert; she had her first role in Mariinsky (then called Kirov, of course) in 1988. The role of Delilah has been one of her signature roles and she has stated herself that “it is perfect both for my voice and my character”. And when Mariinsky had managed to get José Cura, the Argentinian tenor, whose signature role Samson is, to sing the role of Samson, expectations were high.

St. Petersburg tried to make my opera visits as difficult as possible, since the main street of the city – Nevsky Prospekt – was under renovation and thus closed. I usually use busses that go via this street, so I had to figure out an alternative route. Fortunately in such a big city there always are alternative routes, so I jumped into the metro instead and rode to Sennaya Ploschad and took a so called marshrutka to Mariinsky. Marshrutkas are mini-buses that are a bit more creative in their stops and schedules than normal busses. There are several such connections between Sennaya Ploschad and Mariinsky and I used both 124 and 350 during the weekend.

The story of Samson and Delilah is based on the Bible and it tells about the Jewish warrior Samson, who rebels against the Philistines. Delilah is a Philistine woman, who seeks revenge, seduces Samson and finds out that his strength is all due to his hair. Delilah cuts Samson’s hair when he sleeps and he loses his strength. Captive, blind and powerless Samson prays to God to return his strength and when it happens, he destroys the temple of the Philistine false god Dagon and is buried under the rubble himself, too.

Even though this was a concert version, the main characters acted as if there were on a stage with sets. I liked very much the voice of Mikhail Petrenko, who sang the small role of Abimélec. I also liked Vladimir Moroz, who sang the role of the high priest of Dagon. You could really see the praxis José Cura has on the role of Samson; every tone and expression was fine tuned. But the queen of the evening was Olga Borodina. Even though she is not exactly a teen anymore, on stage she was a seductive, frenzied young woman with a divine voice. And the absolute climax of the evening  was ”Mon coeur s’ouvre á ta voix” that starts as Delilah’s aria and turns into a duet between Delilah and Samson. I am absolutely certain, that I wasn’t the only one in the audience who had tears in her eyes during it.

Mariinsky’s orchestra was conducted in this performance by the French conductor Emmanuel Villaume. And even though Mariinsky’s orchestra is pretty much always of rather high quality, under Villaume it was on fire. I had a good view to him from my seat and I must say that he must have consumed a lot of calories during the performance, but he also got great results

No wonder the audience gave standing ovation in the end of the opera. I will not forget this evening any time soon. WOW!

 

Borodina and Cura

Moroz, Villaume, Borodina and Cura with the chorus

Dido ja Aeneas Ritarihuoneella, 27.4.2018

Tänä vuonna Suomalaisen barokkiorkesterin ohjelmistossa oli pitkästä aikaa myös barokkiooppera. Se esitti Ritarihuoneella Henry Purcellin oopperan Dido ja Aeneas. Vaikka Dido ja Aeneasin edellisestä kuuntelukerrastani ei ollutkaan kovin pitkä aika, niin tämä produktio vaikutti sen verran kiinnostavalta, että lippu oli suorastaan pakko ostaa. Jo ympäristö – Ritarihuone – loi oman ilmapiirinsä; onhan Ritarihuone Suomen (arkielämässä kieltämättä aika näkymättömän) aateliston oma talo. Itse ooppera esitettiin täysistuntosalissa, jonka seiniä koristavat Suomen aatelissukujen vaakunat. Komea siis oli näyttämö, johon konserttiversiona myyty ooppera sopi hienosti. Esitys ei tosin ollut aivan puhdas konserttiversio, sillä todellisuudessa solistit näyttelivät roolinsa ja liikkuivat jonkin verran näyttämöllä ja katsomon käytävilläkin.

Oli todella hienoa kuulla tämä ooppera nimenomaan Suomalaisen barokkiorkesterin esittämänä.  Kapellimestarina toimi Justin Doyle ja hänen ja orkesterin yhteistyö oli loistavaa. Doyle oli myös luonut oopperan kadonneen prologin sijalle uuden prologin, joka perustui Purcellin ja John Blow’n sävellyksiin. Kieltämättä teos kuulosti todella erilaiselta prologin kanssa. Erittäin mielenkiintoinen lisä.

Oopperan kuorona toimi Key Ensemble ja sen jäsenet lauloivat myös pienempiä solistirooleja. Ja sen verran hienosti lauloivatkin, että toivon vielä joskus kuulevani heitä suuremmissakin solistirooleissa.  

Ja jos pienemmät roolit oli hyvin miehitetty, niin pääroolit ne vasta komeita olivatkin. Didon roolin lauloi iki-ihana Tuuli Lindeberg. En ollut aiemmin kuullut hänen laulavan näin matalaa roolia, joten olin innoissani, kun kuuntelin hänen ala-rekisteriään. Ei voi kuin ihmetellä, että mihinkähän hänen äänensä ei taipuisi. Aeneasin roolin taas lauloi Juho Punkeri. Punkerin pehmeä tenori sopi rooliin oikein hyvin ja hänen jäähyväisaariansa oli suorastaan sydämeenkäyvä. Belindan roolin lauloi Kajsa Dahlbäck, eikä hänkään tuottanut faneilleen pettymystä.

Siis jo itse ooppera sai yleisön onnelliseksi. Mutta yllättävintä illassa oli se, että orkesteri esitti oopperan (ja raikuvien aplodien) jälkeen vielä yhden ylimääräisen numeron, joka oli kuoron loppukohtaus John Blow’n oopperasta Venus ja Adonis. Justin Doyle esitteli sen suomeksi, mistä yleisö tietenkin innostui. Ja hieno oli itse kappalekin, joten se sopi oikein hyvin tämän ikimuistoisen barokki-illan päätteeksi.

Ritarihuone

Esiintyjät

Dido and Aeneas in the House of Nobility (Helsinki), the 27th of April, 2018

This year Finnish Baroque Orchestra has in its programme also a baroque opera. They performed in the House of Nobility Henry Purcell’s opera Dido and Aeneas. Even though it was not so long ago, when I saw this opera last, this production sounded so interesting that I simply had to buy a ticket. First, the venue itself – The House of Nobility – created an enchanting environment for the opera. It is, after all, the house of the Finnish nobility (which is usually rather invisible in a country like Finland). The opera was performed in the assembly hall, whose walls are decorated by the coats of arms of the Finnish noble families. So the surroundings were exquisite and suited the opera beautifully.  Dido and Aeneas was sold as a concert version, but it wasn’t actually purely that, since the soloists acted and walked a bit both on the stage and on the aisles.

It was super great to hear this opera performed especially by Finnish Baroque orchestra, who specializes in baroque music. Their conductor was Justin Doyle, whose cooperation with the orchestra was stellar. Doyle had also created a new prologue (based on the music of Purcell and John Blow) to the opera to replace the original one that has disappeared. The opera definitely sounded different with a prologue; an intriguing addition.

Key Ensemble acted as the chorus of the opera and its members sang also minor soloist roles. And they did it so well that I really hope to hear them some time in bigger roles, too. And if the small roles had good singers, the main soloist really exceeded all hopes. The stunning Tuuli Lindeberg sang the role of Dido. I hadn’t heard her sing such low a role before, so I was really enthusiastic listening her lower register. I can only wonder, where are the boundaries of her voice. The role of Aeneas was sung by Juho Punkeri. His soft tenor suited the role perfectly and his farewell aria was absolutely heart breaking. Belinda’s role was sung by Kajsa Dahlbäck, who didn’t disappoint her fans either.  

So, the opera alone made the listeners happy. But the most surprising thing about the evening was that the orchestra (and Key Ensemble plus soloists) performed after the opera (and frenzied applause) an encore, which was the final chorus scene from John Blow’s opera Venus and Adonis. Justin Doyle presented it in Finnish, which the audience loved. And the scene itself was great, so it was a fine way to end a memorable baroque evening.

The House of Nobility

The performers