Jouluoratorio Helsingin tuomiokirkossa, 17.12.2018

Minun joulunodotukseni alkaa perinteisesti Cantores Minoreksen esittämästä Johann Sebastian Bachin Jouluoratoriosta. Parin vuoden tauon jälkeen pääsin tänä vuonna taas kuuntelemaan esitystä. Tällä kertaa CM esitti ennen Bachin Jouluoratoriota myös hänen teoksensa Magnificat. Odotin iltaa todella innolla, sillä tenorina/evankelistana esiintyi iki-ihana Tuomas Katajala.

CM esitti Magnificatista sen tunnetuimman D-duuri version (mutta sisältäen jouluun liittyvät laulut). Magnificatissa Bach on käyttänyt aivan erilaista tyyliä kuin Jouluoratoriossa; jokainen ääni laulaa omaa tekstiään ja teos kuulostaa selkeästi moniäänisemmältä. Myös solistien aariat ovat huomattavasti lyhempiä kuin Jouluoratoriossa. Koska Magnificat ei ole minulle niin tuttu kuin 

Jouluoratorio, en ehkä päässyt siihen ihan samalla tavalla sisälle vielä.

Magnificatin jälkeen ohjelmassa oli 15 minuutin tauko ja sitten oli vuorossa Jouluoratorio. Vaikka olen kuullut teoksen lukemattomina jouluina, niin aina se jaksaa sykähdyttää ja vanhan tutun musiikin sisältä tuntuu löytyvän uusia yksityiskohtia. 

Solistikaarti oli tänä vuonna oikein onnistunut. Tuomas Katajalan Evankelista oli tietenkin minun korvissani ylitse muiden. Hänen äänensä nyt yksinkertaisesti on ilo korvalle. Myös Hedvig Pauligin sopraano soi todella kauniisti. Bassona piti alun perin esiintyä Juha Kotilainen, mutta koska hän oli sairastunut, niin häntä tuurasi Tommi Hakola ja hyvin tuurasikin. Vielä Magnificatissa hän oli hieman vaisumpi – ehkä sen sävelkieli oli ollut aivan täydellinen Hakolalle, mutta Jouluoratoriossa hän oli suorastaan loistokas. Sopraanon ja basson duetto oli todellista korvakarkkia. Esityksen heikko lenkki oli Maria Kettusen altto. Hän ei yksinkertaisesti yltänyt muiden laulajien tasolle. Oratorion ensimmäinen alttoaaria meni kohtalaisen hyvin; hetken aikaa tuntui kuin hän olisi tauon aikana saanut vihdoin äänensä auki, mutta muut altto-osuudet olivat jälleen varsin heikkoja.

Teosten orkesterina toimi Suomalainen barokkiorkesteri. Taitavia muusikkoja, mikä tuli jälleen kerran todistetuksi. 

Maria Kettunen ja Tuomas Katajala sekä Cantores Minores

Hedvig Paulig ja Tommi Hakala

Christmas Oratorio in the Helsinki Cathedral, the 17th of December, 2018

My Christmas traditionally starts with the Christmas Oratorio by Johann Sebastian Bach sung by Cantores Minores boy choir. After a break of two years I managed to hear them again this year. This time CM performed before the oratorio Bach’s Magnificat. I was really looking forward to the evening, since the tenor/Evangelist role was sung by my absolute favourite Tuomas Katajala.

CM sung the best known version of Magnificat in D Major (including the Christmas hymns, though). The style of the piece is totally different from the Christmas Oratorio; each voice sings its own text and the work sounds a lot more multi-faceted. The arias of the soloists are also clearly shorter. Since Magnificat is more unknown to me, I perhaps did not quite catch all the nuances of it.

After Magnificat there was an intermission of 15 minutes before the Christmas Oratorio. Even though I have heard this oratorio on countless Christmases, it still has the power to energize me and I find new details within the well-known music.

The groups of soloist was great this year. Tuomas Katajala as the Evangelist was, of course, the star of the group. His voice is absolutely divine. Hedvig Paulig’s soprano also rang beautifully. The bass was originally supposed to be Juha Kotilainen, but he had fallen ill, the bass part was sung (really well) by Tommi Hakala. He was a bit under the weather in Magnificat (perhaps the part was not 100 % suitable for him), but in the Christmas Oratorio he was magnificent.  And the duet by the soprano and the bass was pure ear candy. The weak link of the performance was the alto – Maria Kettunen. She definitely did not reach the level of the other soloists. The first aria of the Christmas Oratorio went rather well and for a while there was a feeling that she managed to warm up her voice during the intermission, but the other alto parts were rather weak.

The orchestra of the evening was the Finnish Baroque Orchestra. It was once again proved that they are skilled musicians.

Maria Kettunen and Tuomas Katajala with Cantores Minores

Hedvig Paulig and Tommi Hakala

Euryanthe Theater an der Wienissä, 15.12.2018

Wienin taidehistoriallisen museon käsittämättömän upean Brueghel-näyttelyn jälkeen illan päättäminen Carl Maria von Weberin oopperaan Euryanthe Theater an der Wienissä oli todellinen kirsikka kakun päällä. Ulkoapäin teatteri on kovin vaatimattoman näköinen, mutta katsomo on vanhaa kunnon punainen sametti ja kultakoristeet –linjaa.

Euryanthe ei ole von Weberin esitetyimpiä oopperoita ja syy siihen lienee teoksen libretto, joka on tosi pösilö. Tarina sijoittuu Ludwig VI:n hallituskaudelle ja siinä (vähän yksinkertaistaen) Lysiart lyö vetoa Adolarin kanssa, että hän tulee viettelemään tämän vaimon Euryanthen (ja näitähän vetoja oopperoissa riittää!). Euryanthe on ystävystynyt vihollisen tyttären Eglantinen kanssa, joka kuitenkin vihaa Euryanthea. Lysiart ja Eglantine liittoutuvat ja onnistuvat vakuuttamaan Adolarin siitä, että Euryanthe on pettänyt hänet. Euryanthe kuolee ja siitä kuultuaan Eglantine paljastaa juonittelun, jolloin Adolar katuu Euryanthen hylkäämistä. Sitten paljastuu, että Euryanthe ei kuollutkaan ja aviopari on taas onnellinen yhdessä, mutta Lysiart tappaa Eglantinen.

Euryanthen musiikki on parasta von Weberiä, joten se hieman osaltaan kompensoi libreton kömpelyyksiä. Theater an der Wien oli tuonut teoksen epämääräiseen modernimpaan aikaan (naisten puvut antoivat viitteitä 1950-luvusta) ja kerrankin modernisointi oli todella hienosti tehty. Sekä Johannes Leiackerin lavastus että Judith Weihrauchin puvustus olivat melko yksinkertaisia, mutta tyylikkäitä.  Häivyttämällä historiallinen ajankohta, teoksesta oli tehty universaali pohdinta kateudesta, rakkaudesta ja hyvyydestä. Kokonaisuus oikeasti toimi ja upea musiikki teki esityksestä entistä vaikuttavamman. Radion sinfoniaorkesteri (ORF) oli elementissään kappelimestarinaan Constantin Trinks.

Kokonaisuutena myös laulajat tekivät hienoa työtä. Katsoja saattoi olla juonen luettuaan suorastaan hämmästynyt, miten hyvin esiintyjät onnistuivat menemään roolihahmojen nahkoihin. Varsinkin Theresa Kronthaler Eglantinena teki hulluuteen vaipuvan naisen roolin todella upeasti. Ja varmasti useampi kuin yksi katsoja jää muistelemaan Andrew Foster-Williamsin sangen pitkää alastonkohtausta toisen näytöksen alussa.

Laulullisesti ehdoton suosikkini oli Ludwig VI:n roolin laulanut Stefan Cerny. Olipa upea ääni ja hänellä ei todellakaan ollut mitään vaikeuksia kajauttaa bassoaan orkesterin yli! Adolarin esittäjästä Norman Reinhardtista en erityisemmin pitänyt, mutta muut solistit olivat mielestäni onnistuneita valintoja. 

Ooppera oli mahtava päätös hienolle päivälle Wienissä ja tulen varmasti vierailemaan kyseissä oopperatalossa toistekin, jos Wieniin eksyn, mikäli heidän tuotantojensa taso on näin korkea. 

Euryanthe in the Theater an der Wien (Vienna), the 15th of December, 2018

It was a cherry on a cake to see Carl Maria von Weber’s opera “Euryanthe” in the Theater an der Wien after seeing the magnificent Brueghel exhibition in the Museum of Fine Arts in Vienna earlier that day. From outside the theatre looks humble, but the auditorium is good old “red velvet and gold decorations” style.

Euryanthe is not the most performed opera by von Weber and the reason is most likely the libretto, which is totally wacko. The story takes place during the reign of Louis VI and the story tells (to simplify it some) about Lysiart betting with Adolar that he can seduce Adolar’s wife Euryathe (definitely not the only such bet in operatic history!). Euryanthe has befriended the daughter of an enemy – Eglantine, who hates Euryanthe. Lysiart and Eglantine combine their forces and manage to convince Adolar that Euryanthe has deceived him. Euryanthe dies and hearing that, Eglantine reveals the plot, which makes Adolar regret abandoning Euryanthe. Then, surprise surprise, it turns out that Euryanthe did not die after all and the couple are happily reunited, but Lysiart kills Eglantine.

The music of Euryanthe is von Weber at his best, so that partly compensates for the clumsiness of the libretto. Theater an der Wien had brought the work to undefined modern days (the dresses of the ladies hinted at 1950’s) and for once the modernization was skilfully done. Both the stage setting by Johannes Leiacker and the costumes by Judith Weihrauch were rather simple but really elegant. By obscuring the timeframe, the opera was made a universal story of envy, love and goodness. The entity really worked and the excellent music made the performance even more impressive. ORF Radio-Symphonieorchester Wien was really on fire when conducted by Constantin Trinks.

As a whole the singers did well. Actually after reading the synopsis, it was easy to be surprised, how well the performers managed to express the feeling of their characters. Especially Theresa Kronthaler as Eglantine did a fantastic job as a woman who gradually became crazy in her hatred. And I am sure than more than one spectator will remember for a longer time the rather lengthy full frontal nudity scene of Andrew Foster-Williams in the beginning of the second act.

From the point of view of singing my favourite performer was Stefan Cerny in the role of Louis VI. What a gorgeous bass and definitely strong enough voice to carry over the thunder of the orchestra. I wasn’t overly fond of Norman Reinhardt who sang the role of Adolar, but the other soloists were good choices for their roles.

The opera was a great end to a day in Vienna and I am sure to visit this theatre again, if fate takes me again to Vienna and if their productions really are of this high quality.

Benvenuto Cellini Mariinski-teatterin Konserttisalissa Pietarissa, 8.12.2018

Paikallisten ystävieni kanssa syödyn myöhäisen lounaan jälkeen (voin muuten suositella Biblioteka nimistä ravintolaa osoitteessa Nevsky 20 – hyvä ruoka ja palvelu ja kohtuulliset hinnat) kiirehdin vielä illaksi takaisin Mariinskiin, tällä kertaa sen konserttisaliin kuuntelemaan Hector Berlioz’n oopperan Benvenuto Cellini. Näissä konserttisalin esityksissä ei koskaan tiedä, onko ns. konserttiversio sellainen, jossa esiintyjät seisovat rivissä näyttämöllä vai onko kyseessä kuitenkin ohjattu ooppera. Tällä kertaa kyseessä oli ihan kunnon ooppera, jonka ohjauksesta vastasi Vasili Barhatov.

Ooppera kertoo kuvanveistäjä Benvenuto Cellinistä, joka on rakastanut Teresaan. Vaikka tyttökin on rakastunut häneen, niin hänen isänsä haluaa hänen menevät naimisiin toisen kuvanveistäjä Fieramoscan kanssa. Paavi Clement VII antaa Cellinin tehtäväksi tehdä patsaan, mutta tehtävän esteeksi tulee kaikenlaista (karkaamisyritys Teresan kanssa ja tappo). Lopulta kaikki selviää, Cellinin patsas valmistuu ja nuori pari saa toisensa.

Benvenuto Celliniä esitetään kohtuullisen harvoin ja syyksi on väitetty sen teknistä vaikeutta. Kieltämättä aarioissa vaadittiin laajoja äänialoja, joten ehkä syy on ainakin osittain oikeakin. Mutta pakko on myös todeta, että ei juonessakaan kyllä mitään todella ainutlaatuista ole. Barhatovin ohjaus oli siirtänyt teoksen noin suurin piirtein nykyaikaan ja alkuperäiset munkkinaamioasut olivat muuttuneet jäniksiksi ja kuvanveistäjästä oli tullut kultaseppä. Ehkä ratkaisu oli ihan oikea, sillä totesin itsekin nauravani muutamille oopperan vitseille ihan ääneen.

Teresan roolin laulaneella Violetta Lukjanenkolla oli todella kauniin kuuloinen, notkea ääni. Hänen aariansa olivat suorastaan nautittavia. Pidin myös kovasti paavi Klemens VII roolin laulaneesta Gennadi Bezzubenkovista. Upea laulutekniikka! 

Benvenuto Cellini in Mariinsky Theatre's Concert Hall in St. Petersburg, the 8th of December, 2018

After a late lunch with some local friends (by the way, I can recommend the restaurant “Biblioteka” in Nevsky 20 – good food, good service and reasonable prices) I rushed back to Mariinsky Theatre, this time to the Concert Hall to listen to Hector Berlioz’s opera ”Benvenuto Cellini”. The operas performed in the Concert Hall are always marked as concert versions, but you never know if the performers will be standing next to each other on the stage or if it will be a real opera. This time it was a real opera with costumes and a set, directed by Vasily Barhatov.

The opera tells about the sculptor Benvenuto Cellini, who is in love with Teresa. Even though the girl is also in love with him, her father wants her to marry another sculptor, Fieramosca. The Pope (Clement VII) orders a statue from Cellini, but the task nearly fails due to several hindrances 

(runaway attempt with Teresa, a kill). In the end all ends well and the young couple get married.

Benvenuto Cellini is performed relatively seldom and I have heard it claimed that is because of its difficulty. Well, the arias require considerable ranges, so at least partly the difficulty is true. But it is also clear that the story of the opera is not very original. Barhatov had moved the story to modern times and the original monk disguises had become rabbit suits and the sculptor had become a goldsmith. Perhaps a good solution, since I noticed that I also laughed aloud to some of the jokes.

Violetta Lukyanenko, who sang the role of Teresa, has a beautiful, agile voice. Her arias were truly enjoyable. I also liked Gennady Bezzubenkov, who sang the role of Clement VII. Superb technique!

Kain ja Gerdan tarina Pietarin Mariinski-teatterissa, 8.12.2018

Viikkoa aiemmin olin nähnyt Helsingissä suomalaisen lastenoopperan ja nyt minulla oli mahdollisuus nähdä, millaista jälkeä satuoopperaan saa suurella rahalla. Kiirehdin siis Pietarissa aamujunalta suoraan metrolla ja bussilla Mariinskiin (odotan todella Teatralnajan metroaseman valmistumista) katsomaan Sergei Banevichin vuonna 1980 säveltämää satuoopperaa Kain ja Gerdan tarina, joka perustuu Hans Christian Andersenin satuun Lumikuningatar.

Sadussa Kai ja Gerda ovat hyvät ystävät. Peikot ovat särkeneet peilin, jonka sirut muuttavat kaiken rumaksi. Yksi siruista lentää Kain silmään ja hän muuttuu todella ilkeäksi. Lumikuningatar kaappaa Kain valtakuntaansa, jossa tämä unohtaa Gerdan. Gerda lähtee etsimään Kaita ja erilaisten vastusten jälkeen löytääkin tämän, peilin siru poistuu silmästä ja lapset ovat jälleen yhdessä.

Tässäkin oopperassa visuaalisuus oli ehdottomasti parasta. Suureelliset lastenoopperat Pietarin päänäyttämöillä ovat yleensä komeaa katsottavaa (tämä joulun aluksen lastenooppera Pietarissa alkaa muodostua minulla traditioksi) ja niin tälläkin kertaa. Videoteknologiaa (Viktoria Zlotnikova) käytettiin surutta hyväksi, mutta myös puvustus (Jelena Orlova) ja valaistus (Jevgeni Gansburg) olivat vaikuttavia.

Banevichin musiikki oli ajoittain aika musikaalinomaista. Koska suuri osa yleisöstä oli lapsia, niin oli ehkä hyväkin, että musiikki ei ollut kovin vaikeaa ja samaa teemaa toistettiin useampaan kertaan.

Laulajista suosikkini oli Grigori Chernetsov Lampun sytyttäjänä. Hieno ääni, vaikka hän välillä unohtikin mitä lamppuja kohti hänen piti keppiänsä osoittaa.

The Story of Kai and Gerda in Mariinsky Theatre in St. Petersburg, the 8th of December, 2018

A week ago I saw a Finnish children’s opera in Helsinki and now I had a chance to see what kind of fantasy opera can be made with more resources. So, I hurried from the morning train directly by metro and bus to Mariinsky Theatre (I am really looking forward to the finishing of the Teatralnya metro station) to see “The Story of Kai and Gerda”, composed in 1980 by Sergey Banevich. The opera is based on the fairy tale of Hans Christian Andersen – the Snow Queen.

In the fairy tale Kai and Gerda are good friends. Trolls have broken a mirror and shards of that mirror turn everything ugly. One of the shards flies into Kai’s eye and he becomes really mean.  The Snow Queen kidnaps Kai to her realm, where he forgets Gerda. She starts searching for him and after a number of hindrances, she finds him, the shard is removed and they are together again.

In this opera also, the visual side is the high light of the opera. Grandiose children’s operas on the main stages in St. Petersburg are beautifully staged (a children’s opera in St. Petersburg just before Christmas has almost become a tradition to me) and so was this opera. Video technology (Victoria Zlotnikova) was used on grand scale, but also costume design (Elena Orlova) and light design (Evgeny Gansburg) were impressive.

The music by Sergey Banevich was occasionally rather musical-like. Since main part of the audience were children, it may be good that the music was not too difficult to understand and the same themes were repeated several times.

My favourite singer in the opera was Grigory Chernetsov as the Lamplighter. Really nice voice, even though he sometimes forgot which lamp he is supposed to aim at with his stick. 

Tonttulan lapset Savoy-teatterissa, 2.12.2018

Suurin osa Suomessa tehdyistä uusista oopperoista on suomenkielisiä, joten ruotsinkielisen lastenoopperan ensi-esitys on luonnollisesti suuri tapahtuma. Fantasiaooppera Tomtebobarnen (Tonttulan lapset) perustuu Elsa Beskowin tunnettuun satuun ja se kertoo metsässä asuvasta nelilapsisesta tonttuperheestä. 

Mitään varsinaista juonta tarinassa ei ole, vaan se kertoo sarjan pieniä tapahtumia perheen, lähinnä lasten, elämässä. Aikuiselle katsojalle tapahtumat ovat vähän liiankin jokapäiväisiä, joten kelloon tuli vilkuiltua normaalia enemmän, mutta lapsille tarina varmaankin sopi. Libreton on tehnyt Hanna Åkerfelt.

Teoksen säveltäjä oli Kimmo Ruotsala. Musiikki ei sinänsä ollut kovin mieleenpainuvaa, mutta oli siinä mielenkiintoisetkin hetkensä. Aineksia säveltäjä oli musiikkiin noukkinut eri tyylilajeista. Teoksen ohjauksesta vastasi Dan Söderholm.

Esityksen parasta antia oli visuaalisuus. Koska henkilökaarti koostui tonttujen lisäksi useista eläimistä (sammakkoja, pöllö, lepakko, kotiloita, oravia, jäniksiä) sekä muutamasta satuolennosta (keijut ja vuorenpeikko), niin katseltavaa riitti. Lähinaapurustoni lasten kommenteista päätellen kaikki lapset eivät kyllä ihan tunnistaneet kaikkia eläimiä, mutta minusta puvustus (Pia Lasonen) oli oikein onnistunut.

Laulajien joukossa oli pari konkaria (Monica Groop ja Juha Kotilainen) sekä runsaasti nuorempaa polvea. Itse pidin – jälleen kerran – Juha Kotilaisen Tonttuisästä. Hän saa jopa satuolennon kuulostamaan uskottavalta. Myös Riku Pelo Vuorenpeikkona oli onnistunut. Ja kivan hahmon teki myös Alexis Oksi perheen kuopuksesta Tussesta. 

Children of the Forest in the Savoy Theatre, the 2nd of December, 2018

Most new Finnish operas are in Finnish, so the first performance of a new Finnish children’s opera in Swedish (second national language of Finland) is an occasion. Fantasy opera “Tomtebobarnen” (Children of the Forest) is based on Elsa Beskow’s well-known fairy tale and it tells about an elf family with four children, who live in the forest.

 There is no real story in the opera, but it just tells about some everyday occurrences in the life of the family or the children. For an adult audience the story may be a little bit too “everyday”, so that at least I was glancing at my watch more frequently than usually, but for children it was probably quite interesting. The libretto was written by Hanna Åkerfelt.

The composer was Kimmo Ruotsala. The music as such was not so memorable, but it did have its interesting moments. The music had influences from many sources. The director of the opera was Dan Söderholm.

The best part of the performance was the visual side. Since the cast of the opera consisted – in addition to elves – of different animals (frogs, an owl, a bat, snails, rabbits) and some fairy tale characters (fairies and a forest troll), there was a lot to look at. Based on the comments of the children sitting near me, not all children recognized the animals, but I thought the costumes were really apt.

Among the singers, there were a couple of veterans (Monica Groop and Juha Kotilainen) and lots of young singers. Once again I liked the performance of Kotilainen as the Elf Father. He was able to make even a fairy tale character to sound believable. Riku Pelo as the forest troll was also good. And Alexis Oksi was able to make the youngest elf child Tusse quite cute.  

Hoffmannin kertomukset Suomen Kansallioopperassa, 20.11.2018

Vuoden alussa kävin katsomassa Jacques Offenbachin Kauniin Helenan Istanbulissa ja nyt sitten oli vuorossa Hoffmannin kertomukset Kansallisoopperassa. Kuten niin usein nykyään, kyseessä ei ollut Kansallisoopperan oma tuotanto, vaan se oli tullut Suomeen Semperoper Dresdenistä. Oopperatuotannot ovat varsin kalliita ja kierrättämällä niitä eri kaupungissa kuluja saadaan jaettua. Offenbachhan ei saanut sävellettyä oopperaa loppuun asti ennen kuolemaansa, joten teoksesta on olemassa useita erilaisia versioita, joissa jopa näytösten järjestys vaihtelee.

Minä pidin Kansallisoopperan versiosta, vaikka Hoffmannin kertomusten juoni nyt on lievästi sanottuna erikoinen. Taiteilija Hoffmann kertoo elämänsä rakkauksista, jotka ovat Olympia (mekaaninen nukke), Antonia (joka sairastaa tautia, jossa laulaminen tappaa hänet) ja Giulietta (kurtisaani). Kukapa sitä nyt ihan tavalliseen naiseen oopperassa voisikaan rakastua!

Oopperan lavastuksesta vastasi Heike Scheele ja puvustuksesta Gesine Völlm. Molemmat olivat mielestäni onnistuneet tehtävässään oikein hyvin. Pidin myös Johannes Erathin ohjauksesta yleisellä tasolla. Hän käytti koko oopperan lavaa hyvin hyväkseen ja sekä solistit että kuoro lauloivat välillä myös oopperan ensimmäiseltä parvelta. Kuoron laulu kajahtikin sieltä tosi vaikuttavasti. Kansallisoopperan kuoro on – kuten olen usein aiemminkin todennut – todella korkeatasoinen.

Toisin kuin Kansallisoopperan nettisivut kertoivat, niin oopperan viimeisessä Helsingin esityksessä ei Hoffmannina esiintynytkään Mika Pohjonen vaan Dominik Sutowicz, mistä olin ylen onnellinen. Sutowiczin voimakas tenori sopi kuin nappi silmään tähän rooliin. Kovin hienovireinen se ei ehkä ollut, mutta kun naisroolit oli miehitetty niin hienosti kuin oli, niin se ei pahemmin häirinnyt. Ilta oli siis oopperan naisten riemuvoitto. Heti oopperan aluksi ihastuttava Muusa Jenny Carlstedt räväytti laulamalla katsomon ensimmäiseltä riviltä kuin enkeli ja samalla linjalla hän jatkoi koko illan lauloi hän sitten näyttämöllä tai ensimmäisellä parvella. Hieno ääni ja loistava eläytyminen rooliin. Olympian roolin lauloi Rocio Pèrez ja jälleen yleisö pystyi vain haukkomaan henkeään ihastuksesta. Olympian aaria on huikean vaativa laulettava, mutta Pèrez lauloi sen ilman mitään vaikeuksia ja kuvioiden välissä hän vielä tanssi varvastossuissaan – siis oikeasti varpaillaan kuten balettitanssijat! Siihen eivät kaikki oopperalaulajat todellakaan pysty. Antonian roolin lauloi Helena Juntunen ja hän oli kolmas täysosuma naisrooleissa. Mahtavan kaunista laulua ja mikä eläytyminen – jälleen kerran! Ja vaikka Measha Brueggergosman oli oikein hyvä Giuliettan roolissa, niin jotenkin hän kuitenkin onnistui jäämään muun kolmen naisroolin varjoon. Normaaliproduktiossa hän olisi varmaan ollut kirkkaan tähti, mutta nyt lavalla loisti jo kolme vielä kirkkaampaa tähteä. 

The Tales of Hoffmann in the Finnish National Opera, the 20th of November, 2018

In the beginning of this year I saw Jacques Offenbach’s “La Belle Hélène” in Istanbul and now it was the turn of “The Tales of Hoffmann” in the Finnish National Opera. As so often today, it wasn’t National Opera’s own production, but that of Semperoper Dresden. Opera productions are not exactly cheap and by performing the same production in several cities, they can share the costs. Offenbach did not finish “The Tales of Hoffmann” before his death, so there exist several versions of this opera, where even the acts can be in different order.  

I liked this version of “The Tales of Hoffmann” even though the story line of the opera is, to put it mildly, weird. The artist Hoffmann tells about the loves of his life, who are Olympia (mechanic doll), Antonia (who has a disease that kills her, when she sings) and Giulietta (a courtesan). Who an earth would fall in love with an ordinary woman in an opera!  

The set design was made by Heike Scheele and the costume design was by Gesine Völlm. In my opinion both had succeeded in their tasks. I also liked Johannes Erath’s direction on the general level. He used the whole stage of the National Opera and both the soloist and the choir sometimes also sang from the first balcony. Especially the choir sounded impressive when it sang from the first balcony. The choir of the Finnish National Opera is – as I have mentioned many times before – excellent level.

Contrary to the info on National Opera’s website, in the last performance of The Tales of Hoffmann the role of Hoffmann was sung by Dominik Sutowicz, not by Mika Pohjonen, for which I was really happy. The strong voice of Sutowicz suited this role perfectly. He may have not been stunning in the finer details, but when the female cast was so good, it did not really disturb me much. So the evening belonged to the ladies. First thing the lovely Muse, that is Jenny Carlstedt, hit the jackpot singing from the first row like an angel and she continued on the same level throughout the opera no matter where she sang (on the stage or from the first balcony). What an excellent voice and superb acting! The role of Olympia was sung by Rocio Pèrez and again the audience could only gasp for breath out of admiration. Olympia’s aria is super difficult to sing, but Pèrez made it without any difficulties and between the verses she even danced on her toes just like ballet dancer! Honestly! Not all opera singers are able to do that. The role of Antonia was sung by Helena Juntunen and she was the third bullseye in the female roles. So beautiful singing and her acting – once again pitch perfect! And even if Measha Brueggergosman was quite good in the role of Giulietta, somehow she managed to be overshadowed by the other three ladies. In any normal production she would probably have been the greatest star, but in this production there were already three brighter stars twinkling on the stage.

Lucretian raiskaus Musiikkitalon Sonoressa, 17.11.2018

Maaliskuussa Opera Box esitti Aleksanterinteatterissa Benjamin Brittenin oopperan Lucretian raiskaus ja nyt oli vuorossa Sibelius-Akatemian versio samasta teoksesta. Ihan ensimmäiseksi on pakko todeta, että tämä versio päihitti Opera Boxin version kirkkaasti. Esityksiä on vielä neljä jäljellä tällä viikolla (ma, ti, to ja pe), joten suosittelen ehdottomasti menemään katsomaan esityksiä, jos aikataulut suinkin antaa myöten.

Oopperan tarinahan perustuu antiikin Roomaan, mutta nyt teos oli tuotu nykyaikaan. Tapahtumapaikkana oli jonkun eurooppalaisen yliopiston luentosali ja juoni oli kuin osa sosiologian ja politiikan laitoksen luentoa. Hämmästyttävän hyvin teos oli tähän kontekstiin saatukin istutettua. Tosin lopun kummallinen kristillinen jorina ei kyllä tähänkään versioon istunut, mutta se nyt on yksinkertaisesti omituinen lisäys versiosta huolimatta.

Oopperan juonihan on synkkä (raiskaus ja itsemurha), mutta jotenkin kummasti ohjaaja Victoria Newlyn oli onnistunut tekemään tästä oopperasta pohjaväriltään valoisan, toiveikkuutta täynnä olevan teoksen. Valosuunnittelija Eero Erkamon panos tässä oli myös merkittävä. Useinhan oopperaohjauksissa nykyään teosten raakuudella ja väkivallalla suorastaan mässäillään ja väkivaltaa jopa lisätään teoksiin (monet varmaan muistavat Kansallisoopperan viime kevään Trubaduurista nousseen keskustelun). Newlyn oli ohjauksessaan kuitenkin päättänyt jättää kaikki raaimmat kohtaukset lavan ulkopuolelle. Virkistävä ratkaisu, joka ei kuitenkaan yhtään vähentänyt tarinan tehoa, sillä tapahtumiin johtavat kohtaukset oli vahvoja ja vaikuttavia (hyvä etten pureskellut kynsiäni jännityksestä Tarquiniuksen saavuttua Lucretian kotiin).  Loistavaa ohjausta!

Kun korkeatasoiseen ohjaukseen yhdistää vielä kokonaisuutena onnistuneet solistit, niin ilta oli mieleenpainuva. Minun suosikkini oli Minna-Leena Lahti, joka teki erinomaisen roolin hieman homssuisena professori Christabel Flynninä. Hänen äänensä oli suorastaan superkunnossa. Henri Tikkanen oli juuri sopivan uhkaava, itserakas liero Tarquinius (ja opiskelija Max). Ja hyvin pärjäsivät muutkin nuoret laulajat (Tuomas Miettola Professori Martin Copleynä, Rachel McIntosh Lucretian ja Minan kaksoisroolissa, Irina Nuutinen Karenina/Biancana, Johanna Takalo Sophiena/Luciana, Emil Mahjneh Nathanina/Juniuksena ja Gustav Johansson Timinä/Collatinuksena). Toki pieniä huomautuksia voisi varmaan esityksestä löytää, mutta kun kokonaisuus oli niin onnistunut, niin pikkuseikkoihin ei edes tee mieli puuttua.

Myös visuaalisesti esitys toimi loistavasti. Sampo Pyhälän lavastus ja videosuunnittelu oli mainio ja Sofia Pantouvakin puvustus toimi. Miesroolien nahkatakit olivat loistava ratkaisu.

Vielä on pakko todeta, että tässä versiossa Brittenin musiikkikin kuulosti erilaiselta kuin kevään Opera Boxin versiossa. Useamman kuin kerran illan aikana mietin, että oliko maaliskuunkin versiossa tällaisia kohtia. Sibelius-Akatemian orkesteri kapellimestari Markus Lehtisen johdolla kuulosti raikkaalta ja kiinnostavalta.  

The Rape of Lucretia in Sonore (Helsinki Music Centre), the 17th of November, 2018

In March this year Opera Box performed in the Alexander Theatre Benjamin Britten’s opera ”The Rape of Lucretia” and now I saw Sibelius Academy’s version of the same opera. First of all I have to say that this version clearly beat Opera Box’s version. There are still four performances left this week (Monday, Tuesday, Thursday and Friday), so I really recommend you to see it, if you have time in your schedules.

The original story of the opera is happening in ancient Rome, but this version was brought to modern times. The scenes take place in a lecture hall in a European university and the story is part of a lecture in the department of sociology and politics. The modern environment fitted the story surprisingly well. Though the weird Christian babble in the end did not fit even this version, but it is a really strange appendix as such to any opera.

The story of the opera is dark (rape and suicide), but somehow the director Victoria Newlyn had managed to change the general feeling of the opera to be of light and hope. In my opinion, also Eero Erkamo and his light design contributed to this significantly. Nowadays it seems that in many operas violence is a major part of the direction and sometimes it is even added to the opera (many people in Finland remember the heated discussion about the National Opera’s version of the Troubadour this spring). However, Newlyn had in her direction decided to leave the most violent scenes outside the stage. Refreshing solution, which in no way diminished the effectiveness of the story, because the scenes leading to the events were strong and impressive (I practically chewed by nails out of tension when Tarquinius had arrived to Lucretia’s house). Excellent director work!

When you combine to the work of a high level director, good level soloists (as a whole), the evening was memorable. My favourite was Minna-Leena Lahti, who did an excellent job as the slightly dishevelled professor Christabel Flynn. Her voice was in superb condition. Henri Tikkanen had just the right amount of threat, vanity and slime in his Tarquinius (and student Max). And also the other young singers did well (Tuomas Miettola as professor Martin Copley, Rachel McIntosh in the double role of Lucretia and Mina, Irina Nuutinen as Karen/Bianca, Johanna Takalo as Sophie/Lucia, Emil Mahjneh as Nathan/Junius and Gustav Johansson as Tim/Collatinus). Sure, there were a few blips here and there, but when the big picture is so good, you don’t even want to get stuck is all the details.

The visual effect of the opera was equally successful. Sampo Pyhälä’s stage design and video projections were excellent and I also liked Sofia Pantouvaki’s costume design. The leather jackets of the men were brilliant!

In the end I have to say that in this version even Britten’s music sounded different than in Opera Box’s version in the spring. More than once during the evening I was wondering if the earlier version had had the same parts. The Sibelius Academy Orchestra with their conductor Markus Lehtinen sounded fresh and interesting. 

Mustan veden yli Siuntion Borgvikissä, 16.11.2018

Valo. Se oli osuvasti ensimmäinen ajatukseksi saapuessani Siuntion Lux Musicae –musiikkijuhlien  suomalaisen kamarioopperan ensi-iltaan Borgvikiin, sillä sekä sinne johtavan tien risteykset että itse piha oli koristeltu elävin tulin. Pimeässä marraskuun illassa näky oli kaunis ja viritti mukavasti tulevaan oopperaan.

Tänä vuonna musiikkijuhlien teemana oli Runoilijaelämää ja kun oopperan alaotsikko oli Aleksis Kivi –ooppera, niin suurin osa oopperaihmisistä varmasti alun perin odotti sen käsittelevän nimenomaan Aleksis Kiven elämää. Mutta libretisti Johanna Venho olikin tehnyt erilaisen ratkaisun: oopperan taustalla oli Kiven runo Lintukoto ja teemana pakolaisuus. Mustan veden yli kertoo miehestä ja naisesta, jotka jättävät kotinsa, heittävät kirjaimellisesti kotinsa avaimen mereen ja suuntaavat meren yli kohti unelmoitua parempaa elämää. Ooppera koostui neljästä osasta: Pilvilaiva, Unelma, Myrsky ja Lintukoto, joiden aikana käydään läpi tuska kodin jättämisestä, unelmat ja pelot. Loppu jättää auki sen, pääsevätkö he koskaan perille vai tuhoutuvatko he matkalla.

Kamarioopperan oli säveltänyt Lauri Kilpiö. Odotin kiinnostuneena oopperan musiikkia, sillä Kilpiö ei ollut minulle entuudestaan tuttu säveltäjä. Minusta ei ihan hänen suurinta faniaan illan aikana tullut, mutta kyllä teoksessa oli näin maallikollekin kiinnostavia kohtia.

Naisen roolin lauloi Tuuli Lindeberg ja miehen Jussi Lehtipuu. Tuuli Lindeberg on yksi suosikkilaulajistani ja Kilpiö oli säveltänyt hänelle todella vaikeaa laulettavaa. Jotkut sävelkulut olivat sen verran poikkeuksellisia, että suorastaan ihmettelin, miten ne oli mahdollista laittaa sävelmuistiin.

Tällä kertaa kuitenkin suurimmaksi suosikikseni esiintyjistä nousi illan sellisti Markus Hohti. Istumapaikkani mahdollisti hänen soittonsa seuraamisen läheltä ja välillä huomasin seuraavani selloa enemmän kuin laulajia. Sello on uskomattoman monipuolinen soitin ja Hohtin taiturillista soittimen käsittelyä oli ilo seurata.

Teoksen visualisoinnista vastasi Raija Malko, jota oli työssään innoittanut sveitsiläisen taidemaalarin Arnold Böcklinin teos Kuolleiden saari. Itse lavastus oli Borgvikin pienen lavan rajoissa onnistunut: yksinkertainen, mutta toimiva. Neonpinkki rakennelma tosin oli aika erikoinen värivalinta. Pidin myös videoprojisoinneista, varsinkin silloin kuin ne liikkuivat. Jarkko Forsmanin kekseliäs valaistus täydensi hyvin kokonaisuutta.  

Ooppera oli siis ehdottomasti Siuntion käynnin arvoinen ja illan kruunasi ensi-iltayleisölle esityksen jälkeen tarjottu kevyt salaatti-iltapala. 

Jussi Lehtipuu ja Tuuli Lindeberg

Emil Holmström, Markus Hohti, Antti Ohenoja ja Mikko Raasakka

Over the Black Water in Borgvik, Siuntio, the 16th of November, 2018

Light. That was, quite fittingly, my first thought when arriving to the opening night of the new Finnish chamber opera at Borgvik of the Lux Musicae –festival in Siuntio, since both the intersections leading to Borgvik and the yard were decorated with living lights. In the dark November evening the sight was impressive and tuned the audience to the opera to come.

This year the theme of the festival has been “Life of poets” and when the secondary title of the opera was “the Aleksis Kivi –opera” (AK is a well-known Finnish author and poet), I think most of people were assuming the opera would tell about the life of Aleksis Kivi. But the librettist Johanna Venho had made a different decision: opera’s background is Kivi’s poem Lintukoto (=”safe haven”) and the theme was refugees. "Over the black water" tells about a man and a woman, who leave their home and literally throw their house key over the board to the sea when starting their trip across the sea towards their dream of a better future. The opera consists of four parts: Ship of Clouds, Dream, Storm and Safe Haven, during which they experience the sorrow of leaving their home, dreams of a brighter future and their fears. The end is left the spectator’s imagination, so we were not told if they ever reached their destination or did they perish on the way.

The opera is composed by Lauri Kilpiö. I was looking forward to hearing he music, since I did not know the composer. I did not become his greatest fan during the evening, but the opera did contain some interesting parts even to such a modern music ignorant as me.  

The role of the woman was sung by Tuuli Lindeberg and of the man by Jussi Lehtipuu. Tuuli Lindeberg is one of my favourite singers and Kilpiö had composed to her insanely difficult music. Some tunes were so unusual that I was wondering how is it possible to even remember them.

This time my biggest favourite was the cellist Markus Hohti. My seat was ideally situated to follow his technique and at times I noticed that I was looking at his playing more than the singers. Cello truly is a very versatile instrument and Hohti’s brilliant work was a pleasure to look at.

The visualisation and direction of the opera was by Raija Malko. She had been inspired in her work by the Swiss artist Arnold Böcklin’s painting The Isle of the Dead. The stage setting was as successful as it could be taking into account the limited stage space at Borgvik. Though I do have to say that the bright pink construction in the middle was a bit unusual a colour choice. I also liked the video projections, especially when they moved. Thanks to Jarkko Forsman’s innovative lights, the whole visual experience was positive.  

So the opera was definitely worth a trip to Siuntio and the evening was crowned by the light salad supper offered to the opening night audience after the opera.

Jussi Lehtipuu and Tuuli Lindeberg

Emil Holmström, Markus Hohti, Antti Ohenoja and Mikko Raasakka

Jumalanpalvelus keskiaikaisella musiikilla Pyhtään Pyhän Henrin kirkossa, 11.11.2018

Olen vilpittömästi sitä mieltä, että Sibelius-Akatemia tuo paljon mielenkiintoista lisäarvoa Suomen musiikkikentälle. Suosittelen liittymään heidän postituslistalleen (http://www.uniarts.fi/tapahtumat), sillä sitä kautta saa kuulla monista sellaisista esityksistä, joita ei mainosteta yleisesti, mutta jotka ovat kuitenkin ehdottomasti kuuntelemisen/näkemisen/kokemisen arvoisia. Yksi näistä järjestettiin sunnuntaina Pyhän Henrikin kirkossa Pyhtäällä. Taru Hämäläinen oli ensimmäistä jatkotutkintokonserttia varten koonnut (ja puhtaaksikirjoittanut) joukon keski-aikaisia liturgisia lauluja osaksi sunnuntain jumalanpalvelusta. Jumalanpalvelus noudatti periaatteessa tavallista luterilaista ehtoollisjumalanpalveluksen kaavaa, mutta joitain pieniä, mielenkiintoisia poikkeuksia musiikin lisäksi oli. Esimerkiksi myös pappi lauloi merkittävän osan omasta osuudestaan.   

Varsinaiset liturgiset laulut esitti gregoriaaniseen vokaalimusiikkiin erikoistunut lauluyhtye Populus Sion Taru Hämäläisen johdolla. Yhtyeen äänen sointi oli todella kaunis ja esitys oli suunniteltu myös poikkeuksellisen onnistuneesti. Yhtye ei jämähtänyt vain paikalleen, vaan osan lauluista yhtye esitti kuin vuoropuheluna (muutama jäsen alttarin vasemmalla ja muutama oikealla puolella). Ja ehtoollisen aikana kuoro lauloi kirkon keskilaivassa. Lauluja esitettiin latinaksi ja sekä vanhaksi että nykysuomeksi.  Myös seurakunta pääsi osallistumaan liturgiseen lauluun, sillä Isä Meidän –rukous laulettiin vanhoin nuottimerkinnöin.

Pyhtään Pyhän Henrikin kirkko oli täydellinen ympäristö tälle jumalanpalvelukselle ja keskiaikaiselle musiikille. Kirkko on rakennettu vuonna 1460 ja se on säilynyt lähes muuttumattomana nykypäiviin asti. Kirkko ei ole suuren suuri, mutta akustiikka on loistava ja Populus Sion saattoi laulaa missä tahansa kirkossa ja tulos oli suorastaan lumoava.  

Jumalanpalveluksen jälkeen oli virkistynyt, rauhallinen olo. Taru Hämäläinen oli Pyhtään seurakunnan kanssa yhteistyössä onnistunut luomaan hienon kokonaisuuden, joka taatusti jäi jokaisen jumalanpalvelukseen osallistuneen mieleen pitkäksi aikaa. 

Sunday service with medieval music in St. Henry's Church (Pyhtää), the 11th of November, 2018

I honestly believe that Uniarts Helsinki’s Sibelius Academy gives a lot of added value to the Finnish music scene. If you live in Finland and can understand even a bit of Finnish, I recommend to subscribe to their newsletter (http://www.uniarts.fi/en/calendar), since through the newsletter you can hear of even such performances that are not widely advertised but are definitely worth seeing/hearing/experiencing.  One of these was organized in St. Henry’s Church in Pyhtää this Sunday. Taru Hämäläinen, who is studying for her doctorate, had for her first concert of her studies collected a range of medieval liturgical music and that music was heard as part of the Sunday service. Hämäläinen had done a lot of work in collecting the music and transcribing the scores. The service was in principle following a normal Lutheran Sunday service routine including the Holy Communion, but there were some interesting exceptions. For example the priest sang a major part of his lines.

The actual liturgical music was sung by Vocal Ensemble Populus Sion, who is specialized in Gregorian vocal music. The ensemble was led by Taru Hämäläinen and the tone of their sound was ethereally beautiful and the whole performance was planned extremely successfully. The ensemble did not just stand in one place, but part of the songs were performed as if it were a dialogue – some singers on the right hand side and some in the left hand side of the altar. And during the Holy Communion the ensemble sang in the centre aisle of the church. Part of the songs were in Latin, part in old and part in modern Finnish. Also the congregation got a chance to participate in the liturgical singing, since Our Father was sung with medieval scores.

I have to say that. Henry’s Church in Pyhtää was a perfect background for the service and the medieval music. The church is built in1460 and has remained relatively unchanged since then. The church is not very big, but its acoustic is superb and no matter where Populus Sion sang, the result was enchanting.

After the service you felt refreshed and relaxed. Taru Hämäläinen had managed, together with the Pyhtää parish, to create a fine event that all attendants will surely remember for a long time.

Lumikuningas ja musta Madonna Espoon kulttuurikeskuksen Tapiolasalissa, 4.11.2018

Espoon kulttuurikeskuksen Tapiolasalissa esitettiin Iiro Ollilan Sakari Topeliuksen 200-vuotisjuhliin säveltämä teos Lumikuningas ja musta Madonna, jota kutsuttiin musiikkidraamaksi. Teos on alun perin esitetty Seinäjoella, mutta nyt siitä saatiin yksi esitys myös Espooseen. Teoksen libretosta, ohjauksesta ja visualisoinnista vastasi Vesa Tapio Valo. Seinäjoen kaupunginorkesteria johti säveltäjä itse ja mukana oli myös Seinäjoen oopperayhdistyksen kuoro. Todella hienoa, että näinkin persoonallinen teos on saanut esityksiä useammalla paikkakunnalla, jotta mahdollisimman monella on ollut mahdollisuus päästä tutustumaan siihen.

Lumikuninkaan ja mustan Madonnan tarina perustuu Sakari Topeliuksen kertomuksiin (Välskärin kertomukset, Tähtien turvatit ja Regina von Emmeritz). Nämä kaikki yhdistämällä olikin saatu kokoon varsin erikoinen tarina, jossa Topelius kohtaa vieraalla planeetalla Ilmestyskirjan punaisen ratsastajan ja Regina von Emmeritz aikoo surmata katolisen uskon vihollisen Kustaa II Aadolfin. Esitys päättyy hieman alleviivaavan (ja täysin tarpeettomaan) sodanvastaisuuden julistukseen.

Itse teoksen musiikista pidin; Ollila oli onnistunut säveltämään kiinnostavaa, mutta kuunneltavaa musiikkia ja Seinäjoen kaupunginorkesteri kuulosti oikein hyvältä pienuudestaan huolimatta. Myös kuorolle oli sävelletty kaunista musiikkia, mutta se olisi kyllä kuulostanut paremmalta, jos kuoro olisi ollut vähän isompi. Voin vain kuvitella, miten iskeviltä latinankieliset rukoustekstit olisivat kuulostaneet täysimittaisen kuoron laulamana.

Jussi Lehtipuu esitti Kustaa II Aadolfia ja Tuuli Lindeberg Regina von Emmeritziä. Molemmat hoitivat roolinsa ammattitaitoisesti ja heitä oli mukava kuunnella. Valitettavasti samaa ei voinut sanoa Niemand Niemalsin roolin esittäneestä Kimmo Blomista. Blomin tausta on hevimusiikin puolella ja mikäpä siinä. Suomessakin on runsaasti oikein hyviä hevitenoreita, jotka osaavat laulaa. Valitettavasti Blomille Niemand Niemalsin rooli oli aivan väärä. Niin kauan kuin hän pysyi matalammissa äänissä, niin tulos oli ihan kohtuullinen, mutta korkeat äänet olivat aika kamalia. Ja ihan yhtä valitettavasti Niemand Niemalsin rooli oli kohtuullisen suuri, joten kyseisiä korkeita ääniä joutui kuuntelemaan varsin runsaasti.

The Snow King and the Black Madonna in Espoo Cultural Centre (Tapiola Hall), the 4th of November, 2018

Composer Iiro Ollila’s work ”The Snow King and the Black Madonna” was shown in the Espoo Cultural Centre’s Tapiola Hall. This work (it was called a musical drama) was originally composed in the honour of the 200^th anniversary of Zachris Topelius – a Finnish author and poet. The first performances took place in Western Finland, in Seinäjoki, but now it was time to have one performance in the capital city region, in Espoo. Director Vesa Tapio Valo was also responsible for the libretto and visualization. The conductor of the Seinäjoki City Orchestra was the composer himself and the chorus of the Seinäjoki operatic society also took part in the performance. It is wonderful that such an original work has been performed in more than one place, so that as many people as possible have had a chance to see it.

The story of “The Snow King and the Black Madonna” is based in works of Zachris Topelius (Tales of a Barber-Surgeon, Royal Children of the Stars and Regina von Emmeritz). By combining parts of these three stories the librettist has created a rather weird saga, where Topelius meets on an alien planet the second horseman of the Apocalypse on his red horse from the Revelation and Regina von Emmeritz plans to assassinate the enemy of the true faith (Catholic church) – king Gustavus II Adolphus of Sweden. The performance ends in a rather obvious (and totally unnecessary) anti-war declaration. 

I did like the music of the piece. Ollila had managed to create interesting music that was, however, easy to listen to and the Seinäjoki City Orchestra sounded very good despite its small size. The chorus also had a lot of beautiful music to sing, but I am relatively certain that it would have sounded even better if the chorus had been bigger. I can only imagine, how impressive the Latin prayers would have sounded sung by a full scale chorus.

Jussi Lehtipuu sang the role of Gustavus II Adolphus and Tuuli Lindeberg that of Regina von Emmeritz. Both performed like true professionals and were a pleasure to listen to. Unfortunately the same cannot be said of Kimmo Blom in the role of Niemand Niemals. His background is in hard rock and why not. There are a lot of great hard rock tenors only in Finland, who are able to sing quite well. Unfortunately the role of Niemand Niemals was a totally wrong role for Blom. As long as he sang the lower notes, he was ok, but the higher notes were rather awful. And equally unfortunately the role of Niemand Niemals was quite big, so we were forced to listen to these high notes far too frequently.

Ein deutsches Requiem Helsingin Tuomikirkossa, 2.11.2018

Cantores Minores esitti perjantai-iltana Helsingin Tuomikirkossa Johannes Brahmsin Ein deutsches Requiemin. Solisteina esityksessä olivat sopraano Helena Juntunen ja baritoni Tommi Hakala. Lohjan kaupunginorkesteria johti Hannu Norjanen.

Requiemista muodostuikin oivallinen päätös työviikolle. Tuomiokirkon akustiikka kykenee usein tuhoamaan kauneimmankin musiikin, mutta tällä kertaa onnistuin istumaan paikalla, johon musiikki kiertyi kuulumaan todella onnistuneesti. Brahmsin teos on hieman poikkeava perus-requiemeista, jotka yleensä perustuvat katoliseen sielunmessuun. Brahms on valinnut teoksensa tekstit eri puolilta Raamattua ja teoksen pohjavire on varsin lohdullinen, jopa riemuisa. Jo ensimmäinen kappale ”Selig sind” sai väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä.

Cantores Minores on ehdottomasti yksi lempikuorojani ja kiitos onnistuneen paikkani tällä kertaa kuulin todella hyvin eri äänialojen osuudet. Mahtava kokemus! Akustiikalla on oikeasti merkitystä musiikkia kuunneltaessa.

Solisteista baritonilla on tässä teoksessa selvästi enemmän laulettavaa kuin sopraanolla ja siksi nostankin illan suosikikseni Tommi Hakalan. Hänen äänensä ja esiintymisensä oli todella nappisuoritus. Äänen käyttö (matalat ja korkeat äänet, pianot ja fortet) olivat sykähdyttävän ihania. Olisin hyvin voinut kuunnella baritoniosuudet uusintana heti perään, jos se olisi ollut mahdollista. Hienosti Juntunenkin esiintyi, mutta hänellä oli vain yksi lyhyehkö soolo, joten ilta oli kyllä Hakalan. Ja mikäpä on parempi merkki onnistuneesta konsertista kuin kirkosta poispäin kävelevä virkistynyt kuuntelija! 

Ein deutsches Requiem in the Helsinki Cathedral, the 2nd of November, 2018

The boy choir Cantores Minores sang in the Helsinki Cathedral ”Ein deutsches Requiem” by Johannes Brahms. The soloists were Helena Juntunen (soprano) and Tommi Hakala (baritone). The Lohja City Orchestra was conducted by Hannu Norjanen.

This Requiem turned out to be an excellent end to a week at work. The acoustics in the Helsini Cathedral is often able to destroy the most beautiful music, but this time I managed to have a seat, to which the music circled beautifully. “Ein deutsches Requiem” is a bit unusual, since most of them are based on catholic requiems. Brahms, however, had chosen to his work texts from different parts of the Bible and the base tone of the piece is rather comforting, even joyful. The first song “Selig sind” already gives you goose bumps.  

Cantores Minores is definitely one of my favourite choirs and thanks to my good seat, this time I was really able to enjoy the combination of different voices. What an experience! Acoustics truly matters when you listen to music.

Out of the soloists the baritone has in this requiem clearly more to sing than the soprano and that is why I have to say that my evening’s favourite was Tommi Hakala. His voice and performance was a full score. The low and high notes and pianos and fortes were exhilarating. I could have listened to his performance again immediately after the concert, if it had been possible. Helena Juntunen was also very good, but she only had one short solo, so the evening was Hakala’s. And what is a better sign of a great concert than a member of the audience who walks away from the church feeling refreshed! 

Tähtiin kirjoitettu Alminsalissa 30.10.2018

Viime kesänä näin Iittalassa Toivon Kuulan elämästä kertoneen kamarioopperan Yllätä ikuinen virta (esitetään muuten uudelleen Hämeenlinnan Verkatehtaalla maaliskuussa!) ja nyt Kansallisoopperan Alminsalissa esitettiin Saaristo-oopperan tuotanto Tähtiin kirjoitettu, joka sisältää kohtauksia Alma ja Toivo Kuulan elämästä alkaen heidän tapaamisestaan ja päättyen Kuulan kuolemaan. 

Tähtiin kirjoitettu koostuu puheosuuksista ja joukosta Kuulan lauluja. Esityksen käsikirjoituksen on laatinut Juhani Koivisto, joka on kirjoittanut myös samannimisen kirjan Alma ja Toivo Kuulasta. Ohjauksesta vastasi Merja Larivaara.

Ennen esitystä mietin, että kuinka Kuulan lauluista voi työstää ehjän kokonaisuuden kertomaan pariskunnan elämästä, mutta konsepti toimi mainiosti. Lauluista oli onnistuttu valitsemaan aina sopivat Alman suuhun eri elämäntilanteissa. 

Ja Marjukka Tepponen Almana onnistui eläytymään lauluihin upeasti. En ole aiemmin kuullut noin hienoa kokonaisuutta Kuulan lauluja yhdessä esityksessä. Illan hehkua tosin vähän laimensi se, että vaikka Tepposen tulkinta siis oli erittäin hyvä, niin hänen äänenkäyttönsä ei ollut ihan parhaimmillaan esityksessä. Toivo Kuulana pianon ääressä esiintyi Jukka Nykänen ja hän oli – kuten tavallista – todella hyvä.

Written in the Stars in Alminsali, the 30th of October, 2018

Last summer I saw in Iittala the chamber opera ”Surprise Eternal River” (will be performed again in Hämeenlinna in March!) and now a Saaristo-ooppera production of “Written in the Stars” was performed in Finnish National Opera’s Alminsali stage.

It contains scenes of the life of Alma and Toivo Kuula starting from their first meeting and ending in his death. The performance consists of speech and songs of Toivo Kuula. The script of the piece is by Juhani Koivisto, who has also written a book of Alma and Toivo Kuula with the same name. The director was Merja Larivaara.

Before the performance I was thinking, how is it possible to make a balanced act about the life of the couple by using Kuula’s songs, but actually the concept worked beautifully. Somehow the chosen songs fit Alma’s mouth perfectly in different stages of their life. 

And Marjukka Tepponen as Alma managed to make superb interpretations of the songs. I have never before hear such a great collection of Kuula’s songs in one performance. Unfortunately the glow of the evening was dimmed a bit, because even though Tepponen’s interpretation was excellent, her singing was not at its best level in the performance. Toivo Kuula’s silent role at the piano was performed by pianist Jukka Nykänen – beautifully as usual. 

Don Carlos Aleksanterinteatterissa, 14.10.2018

Kukaan ei varmaankaan voi kieltää sitä, että Giuseppe Verdi oli erinomainen säveltäjä. Tämän todistaa myös Aleksanterinteatterissa esitettävä ooppera Don Carlos, jonka musiikin kauneus hakee vertaansa.

Oopperan tarina kertoo 1500-luvulla eläneestä Espanjan kuninkaasta Filip II:sta, hänen kolmannesta vaimostaan Elisabet de Valois’ta sekä hänen ensimmäisen avioliiton pojastaan Don Carloksesta. Elisabet oli alun perin kihlattu Don Carlokselle ja oopperassa he olivat rakastuneet toisiinsa ja tämä onneton rakkaus ja Filipin mustasukkaisuus on toinen oopperan teemoista. Toinen teema vuorostaan on Flanderin vapaustaistelu ja inkvisition toiminta Flanderissa ja Espanjassa. Oopperan henkilöt ovat historiallisia ja Elisabet oli oikeasti alun perin kihloissa Don Carloksen kanssa, mutta itse rakkaustarina ei perustu historiaan.

Don Carlos (oikeastaan italiankielisenä versiona oopperan nimen olisi pitänyt olla Don Carlo) on muhkea ooppera ja jännitin alussa, miten se on saatu toimimaan Aleksanterinteatterin pienissä puitteissa. Mutta yllättävän hyvin se oli onnistunut. Toki orkesteri oli pienehkö (Helsinki Sinfonietta), mutta esityksessä oli hienoja ratkaisuja (esim. trumpetit soittivat osan aikaa aitiosta), jotka kompensoivat asiaa. Ei kuorokaan ollut suuren suuri (Helsingin filharmoninen kuoro), mutta hyvin se tehtävästään selvisi. Toki joukkokohtaukset olisivat olleet varmasti vielä hienompia ison oopperakuoron kanssa, mutta ei niissä nytkään valittamista ollut. Verdihän on tunnettu kyvystään säveltää upeaa musiikkia myös kuorolle.

Ville Saukkosen ohjaus toimi. Aili Ojalon lavastus oli taattua Saukkosta eli laatikoita. Mutta hienosti niistä oli erittäin toimiva ympäristö rakennettu. Ja Joona Huotarin puvustus oli oivallinen: sekoitus epookkia ja nykyaikaa. Visuaalisesti teos oli siis erinomainen, vaikka Aleksanterinteatterissa on varmasti tilan asettamien rajoitteiden vuoksi vaikea revitellä.  

Solistien taso vaihteli teoksessa aika laidasta laitaan. Jaakko Ryhänen oli houkuteltu vielä kerran Suurinkvisiittorin rooliin ja ei voi kuin ihmetellä, miten hienoa hänen äänenkäyttönsä edelleen on. Ja lavakarismassa kukaan ei yltänyt lähellekään hänen säteilyään. Katsomossa istuessa kulki ihan kylmät väreet, kun Ryhänen jyrisi Jumalan tuomiota. Valitettavasti Filip II:n roolia esittänyt Timo Riihonen oli flunssassa ja roolin lauloi Rolf Broman näyttämön sivusta. Hienoa, että joku tuuraaja oli rooliin löydetty, mutta Bromanin esitys jätti kyllä paljon toivomisen varaa; en ole varma, kuuluiko se edes katsomon takaosiin kovin hyvin. Riihosen sairastuminen harmitti jo ihan siitäkin syystä, että hänen näyttelemisensä oli vaikuttavaa, vaikka ääntä ei tullutkaan. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millainen esiintyminen olisi ollut, jos molemmat osat olisivat olleet paikallaan. Pidin myös kovasti Niklas Spånbergin pienestä roolista munkkina. Marjukka Tepponen oli hieno Elisabetin roolissa – upeaa näyttelemistä – ja Jeni Packalén onnistui myös Prinsessa Ebolina. Don Carloksena roolin laulanut Heikki Halonen oli esityksen heikoin lenkki. Teoriassa olisi luullut olevan helppo uskoa Elisabetin rakastuneen nuoreen, komeaan Don Carlokseen, mutta uskottavuus rapisi, kun Riihosen Filipin karisma oli aivan toista luokkaa kuin Halisen Carloksen. Halisen ääni soi silloin tällöin ihan kauniistikin, jopa vaikeat ylä-äänet, mutta useimmiten teki vain mieli huokailla häntä kuunnellessaan. Kieltämättä Verdin upeat duetot ja ensemblet olisivat kuulostaneet paremmilta, jos kaikki laulajat olisivat olleet roolinsa tasolla.

Verdin musiikki on kuitenkin aina kuuntelemisen arvoista ja tämäkin Don Carlos on ehdottomasti teatterivierailun väärtti. Esityksiä on vielä kolme jäljellä: keskiviikkona 17.10., perjantaina 19.10. ja sunnuntaina 21.10. Toivottavasti Riihonenkin vielä toipuu laulukuntoon. Mutta mikäli ei toivu, niin Riihosta ja Ryhästä on mahdollista kuulla samalla lavalla tammikuussa (27.1.) Tapiolasalissa, liput on myynnissä https://www.lippu.fi/.

Don Carlos in the Alexander Theatre, the 14th of October, 2018

I think nobody can deny that Giuseppe Verdi was an excellent composer. One proof of it is his opera Don Carlos, whose divinely beautiful music can now be heard in the Alexander Theatre in Helsinki.

The story of the opera tells about the 16th century Spanish king Philip II, his third wife Elisabeth of Valois and his son from the first marriage Don Carlos. Elisabeth was originally engaged with Don Carlos – even in reality - and in the opera they are in love with each other and this unhappy love story and Philip’s jealousy is the first theme of the opera. The second theme is the Flemish fight for freedom and the role of inquisition both in Flanders and in Spain. The main characters in the opera are actual historical people, but the love story of Elisabeth and Don Carlos is pure fairy tale.

Don Carlos (actually since this is the Italian version of the opera, it should be Don Carlo) is a grand opera and I was a bit concerned in the beginning, how they would manage to make it work in the Alexander Theatre’s small venue. But they had managed surprisingly well. Sure, the orchestra was rather small (Helsinki Sinfonietta), but they used some nice tricks to compensate that (e.g. the trumpets were at one point situated in a loge next to the stage. The choir was not that big either (Helsinki Philharmonic Choir), but it also did well. Of course some of the choir sections would have been even grander with a massive operatic choir, but even now they were good. Verdi is, after all, known for his ability to compose great scenes also for choirs.

The opera was directed by Ville Saukkonen and with good results. Aili Ojalo’s set design was guaranteed Saukkonen, which means boxes. But she had built the set beautifully with the boxes. Joona Huotari’s costume design was also excellent: a blend of epoch and modern days. So visually the opera was a success, even though the task must have been challenging in the Alexander Theatre due to the limited space.   

The quality of the soloists varied a lot. Jaakko Ryhänen had been persuaded to sing the role of the Grand Inquisitor once more and one can only admire, how great his vocal abilities still are. And, of course, nobody beats him in stage charisma. You really got goose bumps in the audience, when Ryhänen let his voice thunder the judgement of God. Unfortunately Timo Riihonen (Philip II) had caught a flu and the role was sung from the side by Rolf Broman. It is great that the organizers were able to find someone to sign the role, but Broman’s performance was somewhat lacking; I am not even sure if the back rows were able to hear him properly. Riihonen’s illness was annoying also because his acting was impressive, even though it was voiceless. It would have been interesting to see, what kind of package acting would have made with full vocal abilities. I also liked a lot Niklas Spånberg in the small role of the monk. Marjukka Tepponen was an excellent Elisabeth – great acting  – and Jeni Packalén was a lovely Princess Eboli. Heikki Halonen, who sang the role of Don Carlos was the weakest link of the performance. In theory it should have been easy to believe that Elisabeth falls in love with the young, handsome Don Carlos, but the credibility suffered, when Riihonen’s charisma as Philip II was of totally different class compared to Halinen’s. Halinen’s voice rang quite nicely occasionally, even in the difficult high notes, but mostly you just wanted to deeply sigh when listening to him. Undoubtedly the glorious duets and ensembles created by Verdi would have sounded better, if all the singers had been up to the task

However, Verdi’s music is always worth listening to and this Don Carlos definitely deserves a visit to the theatre. There are still three performances left: on Wednesday the 17^th, Friday the 19^th and Sunday the 21^st of October. Let’s hope that Riihonen will also recover enough to sign in the later performances, but even if he does not there will be a possibility to hear him together with Jaakko Ryhänen on the same stage in January the 27^th in Tapiola Hall. Tickets are on sale in https://www.lippu.fi/.

Pikaparantola Alminsalissa, 28.9.2018

Jo etukäteen paljon mainostettu Iiro Rantasen Pikaparantola, jota esitetään nyt Kansallisoopperan Alminsalissa ja myöhemmin syksyllä myös kiertueella täysille saleille, on sekä oopperakomedia että komedia oopperasta. Libreton teokseen on tehnyt Minna Lindgren.

Pikaparantola kertoo ihmisistä, jotka ovat tulleet parannettavaksi pikaparantolaan kuka mistäkin addiktiosta hieman epätieteellisillä menetelmillä ja tietenkin mukana oli myös rakkausjuonia.

Musiikillisesti teos oli aikamoinen sekoitus. Viitteitä muihin oopperoihin oli runsaasti ja vielä runsaammin oli ihan suoria lainauksia eri lauluista. Myös libretto oli kevyehköä sanailua, muoti-ilmaisuja ja runsasta toistoa. Liiasta raskaudesta teosta ei tosiaankaan voinut syyttää. Ensimmäinen näytös oli varsin vauhdikas, mutta toisessa näytöksessä (varsin mainion alkusoiton jälkeen) vauhti selvästi nuupahti. Mutta kaiken kaikkiaan ihan kelpo lauantai-illan kevennys kyseessä oli, vaikka ei teoksesta mitään klassikkoa varmaan tule.

Esityksen tähti oli ehdottomasti Johanna Rusanen. Sopraanon rooli oli kirjoitettu sopivan vaihtelevaksi, jotta Rusasen hieno laulutekniikka pääsi oikeuksiinsa. Lisäksi lavaa hallitsi komedienne-Rusanen, jonka ilmeitä oli nautinto seurata.

Maanantain (1.10) ja tiistain (2.10.) näytöksiin Alminsalissa on Kansallisoopperan nettisivun mukaan vielä muutama lippu jäljellä, samoin kuin Turun Logomon esitykseen (9.10) sekä Kuopion Musiikkikeskuksen esitykseen (1.11), mutta Oulun molemmat näytökset ovat tällä hetkellä loppuunmyytyjä. Onneksi niille, jotka lippua eivät ole onnistuneet saamaan, ooppera näytetään suorana Yle Areenassa ja Stage24:llä 2.10.