tiistai 30. elokuuta 2016

Own Fault at National Theatre's Willensauna-stage, the 25th of August, 2016





OWN FAULT
When Saaristo-opera showed end of last year opera ”Own Fault” by Olli Kortekangas, I was really disappointed that I heard of the event so late, that I could no longer travel to Turku to see it. So you can imagine how extremely  happy I was, when I noticed that this opera monologue will be performed a few times at National Theatre’s Willensauna-stage in Helsinki during the summer. I immediately bought the ticket for last Thursday (last performance). As you can see, I almost missed the opera again, which would have been a true loss.

The story of the opera is based on the notes, written by Sauli Tiilikainen after his daughter’s suicide.
Own Fault was opera at its best: beautiful music and heart breaking feelings. I have seen some operas by Kortekangas earlier and I may not be his greatest fan, but this time his music really hit me. It expressed the great themes of the opera on the dot: deep sorrow, feelings of guilt and love.
The greatest star of the opera was, however, Sauli Tiilikainen. He lived on stage the whole spectrum of feelings as the father whose daughter committed suicide: from extreme sorrow through what ifs to pure tragicomedy. The exclamation of the father after several sleepless nights “It was murder” felt so true! And I am pretty sure that after the part “Farewell” there weren’t many dry eyes in the audience, so beautifully the lovely music and the daughter’s farewell letter to her child were combined.
The opera was in its simplicity really fantastic. The set was simple, only a wooden casket and a bunch of paper. Nor were the costumes fancy. But the most important thing was the music and the feeling. This opera is definitely worth seeing and I could go and see it again and again.
Photo: Helsingin Sanomat

Oma Vika Willensaunassa 25.8.2016


OMA VIKA

Kun Saaristo-ooppera esitti viime vuoden lopulla Olli Kortekankaan Oma vika –oopperan, harmittelin, kun kuulin koko tapauksesta niin myöhään, että en enää päässyt katsomaan sitäTurkuun. Siispä riemuitsin, kun huomasin, että tämä monologiooppera esitetään muutaman kerran kesän aikana Kansallisteatterin Willensaunassa, ja ostin välittömästi lipun viime torstain näytökseen (viimeinen näytös). Vähältä siis piti, etten missannut tätäkin mahdollisuutta nähdä kyseinen ooppera ja se olisi ollut todellinen menetys.

Oma vika olikin oopperaa parhaimmillaan: hienoa musiikkia ja sydäntä koskettavia tunteita. Olen nähnyt tätä ennenkin pari Kortekankaan säveltämää oopperaa, enkä ehkä ole kuulunut hänen suurimpiin faneihinsa, mutta tällä kertaa musiikki iski. Se kuvasi erittäin osuvasti oopperan teemoja: syvää surua, syyllisyyden tunteita, rakkautta.

Oopperan ehdoton tähti oli kuitenkin Sauli Tiilikainen. Hän eli lavalla koko tunneskaalan itsemurhan tehneen tyttären isänä suunnattomasta surusta ja jossittelusta suoranaiseen tragikomediaan. Kuinka todelta tuntuikaan valvottujen öiden jälkeinen isän parahdus ”Se oli murha”. Eikä Jäähyväiset-osion jälkeen salissa varmasti kovin montaa kuivaa silmäkulmaa enää löytynyt, niin upeasti kaunis musiikki ja tyttären jäähyväiskirje omalle lapselleen yhdistyivät.

Teos oli kaikessa yksinkertaisuudessaan todella upea. Lavastus oli yksinkertainen: lauta-arkku ja kasa paperia eikä puvustuskaan turhaan koreillut. Mutta tärkeintä olikin musiikki ja tunne. Ehdottomasti näkemisen arvoinen ooppera, jonka voisin käydä katsomassa useampaankin kertaan.
Kuva: HS