Lucretian raiskaus Aleksanterinteatterissa, 28.3.2018

Opera Box on nyt tuonut näyttämölle hieman tuoreempaa oopperaa eli Benjamin Brittenin Lucretian raiskauksen. Oopperan tapahtumat sijoittuvat Rooman valtakunnan aikaan.  Sodassa olevat roomalaiskenraalit ovat joutuneet toteamaan, että heidän poissa ollessaan heidän vaimonsa ovat löytäneet itselleen rakastajia. Poikkeuksena on Lucretia, joka on uskollinen miehelleen Collatinukselle. Tämä ärsyttää toista kenraalia Juniusta, joka yllyttää etruskiprinssi Tarquiniuksen viettelemään Lucretian. Kun Tarquinius ei tässä onnistu, hän raiskaa Lucretian, joka häpeissään surmaa itsensä.

Ikävä kyllä ooppera on aiheeltaan vieläkin ajankohtainen. Raiskausta käytetään edelleenkin ympäri maailmaa häpäisemisen välineenä ja vieläkin on olemassa yhteisöjä, jossa tuomio kohdistetaan naiseen ja kuoleman katsotaan olevan ainut tapa pestä häpeä pois.

Brittenin oopperan rakenne oli kuitenkin hieman erikoinen, sillä päätarinalla oli myös kaksi kertojaa (mies ja nainen), jotka kertoivat tapahtumia ja kommentoivat näyttämön tapahtumia. Mieskertoja Lasse Penttisen ääni ei ihan ollut tehtävän tasalla ja minua myös häiritsi naiskertojan Hedvig Pauligin ryntäily ja dramaattinen ahdistuminen. Lauluosuudet hän kyllä hoiti oikein hienosti. Omituisinta kertojien roolissa olivat kummalliset pätkät kristillistä paatosta libretossa. Teos on tietysti oman aikansa tuotos, mutta en silti oikein ymmärtänyt, miten ne liittyivät tarinaan.

Solistit olivat onnistuneesti valittuja. Oma suosikkini oli Riku Pelo Juniuksena, mutta pidin myös Liisa Viinasen Lucretiasta. Kamariorkesteri Ariadne teki myös upeaa työtä. Brittenin musiikki oli ajoittain varsin vähäeleistä, mutta hienolta se kuulosti.

Tällä kertaa taustalla ei ollut videota eikä teoksessa ollut mukana tanssijoita, kuten niin usein Ville Saukkosen ohjaamissa teoksissa. Eikä lavastuksessa ollut myöskään yhtään laatikkoa, vaan lavastus perustui kankaisiin. Suuren osan aikaa lava oli varsin paljas, mutta oikeastaan se sopi tähän teokseen. Puvustus oli todella onnistunut. Sekä lavastuksesta että puvustuksesta vastasi Hanna Hakkarainen.

Muutamista erikoisista piirteistä huolimatta siis ooppera on hyvinkin katsomisen arvoinen. Näytöksiä on yksi jäljellä (2.4.), joten vielä on mahdollisuus nähdä se.

The Rape of Lucretia in Alexander Theatre, the 28th of March, 2018

Opera Box has now brought to stage a bit newer opera; Benjamin Britten’s ”The Rape of Lucretia”. The opera takes place in ancient Rome. Roman generals, who are fighting in a war against Greece, have been detected that their wives have taken lovers in their absence. The exception is Lucretia, wife of general Collatinus, who is faithful to her husband. This irritates another general – Junius -, who prods the Etruscan prince Tarquinius to seduce Lucretia. When he does not succeed in the seduction, he rapes Lucretia and she commits suicide out of shame.

Unfortunately the opera is still topical. Rape is even today used all over the world as a way to shame a woman and/or her family/tribe/nation and in many communities it is the woman who is judged and death is considered to be the only way to wash away the shame.

Britten’s opera has a bit unusual construction, since the story has two storytellers (a man and a woman), who tell the background of the story and comment on what happens on the stage. The male storyteller Lasse Penttinen was not quite up to the task vocally and the running around and dramatic anxiety of the female storyteller (Hedvig Paulig) also disturbed me. Though she did sing very well. The weirdest part of their role was the peculiar Christian pathos of the libretto. The opera is, of course, from the 1940’s, but I still did not quite understand what these ramblings had to do with the story.

The soloists were well chosen. My favourite was Riku Pelo as Junius, but I also like Liisa Viinanen as Lucretia very much. Chamber orchestra Ariadne performed beautifully as well. Britten’s music was occasionally really sparse, but it sounded great.

This time there were no video projections or dancers in the opera like so many times in Ville Saukkonen’s directions. And the set design did not contain any boxes, either, but it was based in cloths. Most of the time the stage was really bare, but it actually suited this work. And costume design was superb. Hanna Hakkarainen was responsible for both the set and costume designs.

Johannes Kastaja -oratorio Pyhän Laurin kirkossa Vantaalla, 25.3.2018

Tuskin olin ennättänyt kotiin Pietarista, kun piti jo rientää kuuntelemaan Orpheus’ Muses ry:n Johannes Kastaja –oratoriota (Oratorio de San Giovanni Battista) Pyhän Laurin kirkkoon Vantaalle. Oratorion on säveltänyt Alessandro Stradella ja sen ensiesitys oli vuonna 1675 eli luvassa oli suurta suosikkiani – barokkimusiikkia. Minusta Orpheus’ Muses tekee hienoa työtä tuottaessaan erilaisia barokkimusiikin teoksia ja odotan aina innolla heidän uusia produktioitaan. Suosittelen seuraamaan heidän nettisivuaan http://www.orpheusmuses.com.

Esityspaikka – Pyhän Laurin kirkko – on pienehkö, alun perin 1400-luvun puolivälissä rakennettu kirkko, joka tosin on osittain uudelleen rakennettu tulipalon jäljiltä. Barokkioratorion esityspaikaksi se sopi suorastaan mainiosti.


Oratorio kertoo Johannes Kastajan viime päivistä ja kuinka hänet mestataan Herodeksen tytärpuolen Salomen toiveesta.

Teoksen musiikista vastasi Matias Häkkisen johtama Ensemble Nylandia, joka on nuorten muusikoiden barokkimusiikkia soittava kokoonpano. Ainakin kirkon etuosassa musiikki soi todella hienosti ja Stradellan vaihtelevat sävelet olivat nautittavia.  

Johannes Kastajan roolin lauloi kontratenori David Hackston. Hackston on kokenut barokkimusiikin laulaja ja jälleen kerran hänen kuvionsa hivelivät korvia. Salomen roolin lauloi Meri Metsomäki. Koska alkuperäinen Neuvonantaja – Juho Punkeri – oli sairastunut, hänen roolinsa lauloi Herodiaksen roolin lisäksi Elli Vallinoja. Eipä siinä mitään, Vallinojan ääni on niin kaunis, että mielellään häntä kuunteli enemmänkin. Punkerin sairastuminen näkyi oratoriossa myös muina pieninä muutoksina, joten olisi ollut mukava kuulla teos täydellä miehitykselläkin. Jussi Merikanto lauloi Herodeksen roolin. Hän oli erinomainen jylhissä julistuksissa; barokkikuviot olivat mielestäni hieman jähmeämpiä, mutta usein matalien äänien kuviot kuulostavat minusta vähemmän keveiltä kuin korkeampien äänien. Mutta kokonaisuutena oratorio on hieno ja edelleen toivon Suomessa esitettävän aina vain enemmän barokkiteoksia.

Pyhän Laurin kirkko

Esiintyjät

Oratorio de San Giovanni Battista in the Church of St. Lawrence in Vantaa, the 25th of March, 2018

I had hardly got home from St. Petersburg, when I had to hurry to the Church of St. Lawrence in Vantaa to hear Alessandro Stradella’s Oratorio de San Giovanni Battista produced by Orpheus’ Muses. The oratorio was first performed in 1675, so that meant one of my great favourites – baroque music. I think the Orpheus’ Muses does a great job in promoting baroque music and I am always looking forward to their new productions. I recommend following their web site http://www.orpheusmuses.com/gb/.

The venue - Church of St. Lawrence – is from the middle of 15^th century (partly re-built after a fire) and it is a relatively small church. The church suits really well for a baroque oratorio.


The oratorio tells about the final days of John the Baptist and how he is beheaded by the request of Herod's stepdaughter Salome.

The orchestra was Matias Häkkinen’s Ensemble Nylandia, which is a small orchestra by young musicians playing baroque music. At least in the front rows the music and the changing tunes of Stradella were very enjoyable.

The role of John the Baptist was sung by David Hackston. He is an experienced baroque music singer and his ornamentations really caressed your ears. The role of Salome was sung by Meri Metsomäki.

Since the original Counsellor – Juho Punkeri – had fallen ill, his role was sung by Elli Vallinoja in addition to her own role of Herodias. I had nothing against that, since she has a lovely voice which was nice to listen to, even in a double role. However, Punkeri being ill had caused some other changes, as well, so it would have been nice to hear the original soloists, too. Jussi Merikanto was Herod. He was excellent in the imposing announcements, but to me his ornamentations sounded a bit less agile. Though I do have to admit that often the ornamentations of lower voices sound less light to me than those of higher voices.  But the oratorio itself was great and I keep on wishing that more and more baroque music will be heard in Finland.

 

Church of St. Lawrence



The performers

Zinaida Mariinskyn Prokofjev-salissa Pietarissa, 24.3.2018

Viikon kolmas Pietari-oopperani Mariinskyn Prokofjev-salissa olikin sitten uudempi ooppera. Säveltäjä Leonid Klinichevin ooppera Zinaida on hänen kolmas oopperansa sarjassa, joka käsittelee venäläisiä naisrunoilijoita. Edelliset oopperat olivat Anna (Anna Ahmatova) ja Marina (Marina Tsvetajeva). Zinaida on kamariooppera kolmelle solistille ja kertoo runoilija Zinaida Hippiuksen, hänen puolisonsa Dmitry Merezhkovskyn ja heidän kolmen kimppansa kolmannen osapuolen Dmitry Filosofovin elämästä 1920-luvun Varsovassa Venäjän vallankumouksen jälkeen.

Teoksen lavastus oli pienimuotoinen, mutta osuva ja puvustus oli kaunis. Hippius jopa ennätti vaihtamaan kerran vaatteitakin tunnin kestäneen esityksen aikana. Molemmat asut oli kopiota hänestä tehdystä maalauksesta ja otetusta valokuvasta.

Teoksen libretto on säveltäjän kokoama ja koostuu Hippiuksen runoista ja muista kirjoituksista. Yksi teoksen hienoista puolista olikin nimenomaan teksti. Todella kaunista kieltä, kuten tietysti osittain runoihin perustuvalta tekstiltä voi odottaakin.

Säestyksenä (kuten tavallista Prokofjev-salissa) oli pelkkä piano (Vasily Popov), mutta tähän teokseen se sopi oivasti. Musiikki oli todella hienoa; se sisälsi toistuvia teemoja, mutta myös laulua ilman säestystä. Pidin erittäin paljon teoksen musiikista.

Oopperan kuitenkin kruunasivat esiintyjät. Gelena Gaskarova oli hyvä Hippiuksen roolissa. Ilya Selivanov jäi vähän värittömämmäksi hahmoksi aviomiehen roolissa. Ja henkilökohtainen suosikkini oli Grigory Chrenetsov Dmitry Filosofovin roolissa. Mahtava baritoni ja kun hänelle oli vielä siunaantunut oopperan koskettavin aaria laulettavaksi, niin muuta ei voi sanoa kuin että vau!

Zinaida in Mariinsky's Prokofiev Hall in St. Petersburg, the 24th of March, 2018

My third opera of my visit to St. Petersburg in the Prokofiev Hall of Mariinsky Theatre was a more recent opera. The composer Leonid Klinichev’s opera “Zinaida“ was the third opera in his series about Russian female poets. The previous ones were “Anna” (Anna Akhmatova) and “Marina” (Marina Tsvetaeva). “Zinaida“ is a chamber opera for three soloists and it tells about the life of Zinaida Gippius, her husband Dmitry Merezhkovsky and the third person in their threesome, Dmitry Filosofov in Warsaw in the 1920’s.

Stage setting of the work was restricted, but suitable and the costume design was beautiful. Gippius even had time to change once during the one hour opera. Both costumes were copies of ones in her painting and photograph.

The libretto of the opera was collected by the composer himself from the poems and other writings of Gippius. One of the best things about the opera was definitely the text. Extremely beautiful language as you can expect from a libretto that is made partly of poems.

Accompaniment was played by a piano (Vasily Popov) as it usually is in Prokofiev Hall and it suited this opera perfectly. The music itself was charming; it contained repeated tunes but also singing without any piano. I liked the music a lot.

But the crown jewel of this opera were the singers. Gelena Gaskarova was good in the role of Gippius. Ilya Selivanov in the role of the husband was not quite as lively, but remained a bit bland. And my personal favorite was Grigory Chrenetsov in the role of Dmitry Filosofov. What a beautiful baritone and when he also had the most beautiful aria of the opera, what more can you say except “Wow”!

Ei yksin rakkaus Mariinskyn konserttisalissa Pietarissa, 23.3.2018

Olen pitänyt kaikista tähän mennessä kuulemistani Rodion Štšedrinin oopperoista, joten kun nyt oli tilaisuus kuulla hänen ensimmäinen oopperansa vuodelta 1961, niin pakkohan se oli mennä katsomaan. Ei yksin rakkaus sijoittuu neuvostoliittolaiselle kolhoosille ja kertoo sodanjälkeisistä vuosista. Kolhoosia johtaa Varvara Vasiljevna, joka ihastuu kaupungista kolhoosille palaavaan nuoreen Volodjaan. Volodjakin - nuorukaisen huolettomuudella - flirttailee Varvaralle, vaikka hänellä on myös nuori morsian Natasha. Lopussa Varvara toteaa, että velvollisuus ennen kaikkea ja tyrkkää Volodjaa kohti Natashaa.

Ooppera ei saavuttanut suurta suosiota heti ilmestyttyään, eikä sitä Neuvostoliiton aikaan kovin paljoa esitetty, minkä voin kyllä hyvin ymmärtää, sillä se ei ole kovin neuvostopropagandistinen. Vaikka kolhoosin velvollisuudet vievätkin Varvaran mielessä lopulta voiton, niin silti tietty neuvostoliittolainen mahtipontisuus teoksesta puuttuu täysin. Mutta näin nykyaikana katsottuna, niin teos on jänky oman aikansa kuva.

Oopperan musiikki oli tosi mielenkiintoista. Erityisesti kuoro- ja ensemblekohtaukset ovat huikeita. Myös kolmannen näytöksen aloittava Natashan aaria (Туманно красное солнышко) oli todella kaunis.

Vaikka teosta myytiinkin konserttiversiona, niin tämä oli sitten taas ihan kunnon ooppera. Lavalla oli kevyt lavastus (koivuja, työkone ja penkkejä) ja esiintyjillä oli esiintymisasut. Mielestäni sekä Aleksandr Orlovin lavastus että Irina Cherednikovan puvustus olivat oikein onnistuneita, mitä nyt yksi koivuista esti minulta näkymän osaan tekstityslaitteesta.  Mutta siitä ei ollut minulle henkilökohtaisesti kovin paljoa haittaa.

Nadezhda Serdyuk oli Varvara Vasiljevnan roolissa erinomainen. Hieno, voimakas ääni (konserttisalin akustiikka pääsi todella oikeuksiinsa tässä teoksessa) ja olemus, joka osui hieman kypsemmän Varvaran rooliin loistavasti. Aleksandr Trofimov vaikutti Volodjan roolissa alussa hieman värittömältä, mutta hän kasvoi nopeasti kiehtovan nuoren kollin rooliin. Natashan roolin laulanut Ekaterina Latysheva vaikutti myös alussa hieman laimealta, mutta lopussa hänkin oli jo elävä ja hengittävä ihminen. Voi olla että oopperassa kaiken kaikkiaan Varvaran vahva rooli jätti varjoonsa kaikki muut ja muut roolit jäivät vähän viitteellisemmiksi siitä syystä. Kyse ei siis välttämättä ollut esiintyjien kyvyistä vaan roolien ohuudesta.

Joka tapauksessa ooppera oli kiinnostava ja musiikki hienoa; mitä sopivin oopperanautinto perjantai-illan iloksi.

Not love alone in Mariinsky Concert Hall in St. Petersburg, 23rd of March, 2018

I have so far enjoyed all operas by Rodion Shchedrin that I have heard, so when I now had a chance to see his first opera from 1961, of course I had to go and see it. “Not love alone” happen on a Russian collective farm after the Second World War. The farm is run by Varvara Vasilievna, who has a crush on young Volodya returning to the farm from the city. Volodya – a young and carefree character - also flirts back to Varvara even though he has a young girlfriend Natasha. In the end Varvara decides that duty above all and pushes Volodya back to Natasha’s arms.

This opera did not reach any huge success in the beginning and it was not shown a lot during the Soviet era. I can easily understand that, since it is not fully according to Soviet propaganda. Even though duty wins in the end in the mind of Varvara, the certain Soviet pompousness is missing. But looking through today’s glasses, it gives a cool picture of its time.

The music of the opera is very interesting indeed. Especially the chorus and ensemble bits were fascinating. Also Natasha’s aria (Туманно красное солнышко) in the beginning of the third act was beautiful.   

Even though the opera was sold as a concert version, it was actually a full opera. The stage design was light with birches, benches and a farm machine and performers had constumes. Both the stage design by Aleksander Orlov and the costumes by Irina Cherednikova were excellent, except that one of the birches covered part of the texting machine to my seat. But that did not disturb me much.

Nadezhda Sedyuk in the role of Varvara Vasilievna was superb. Great, strong voice (this opera really did justice to the acoustics of the concert hall) and looks that suited the role of slightly more mature Varvara perfectly. Aleksandr Trofimov seemed a bit bland in the role of Volodya in the beginning, but he soon became the young buck of the story. Ekaterina Latysheva in the role of young Natasha seemed as well rather colourless in the beginning, but in the end she was also a living and breathing person. It may be that because Varvara was such a strong character, all other roles were overshadowed by her. It doesn’t necessary mean that the performers were not as good, but they perhaps just had less to work with.

Anyway, the opera was interesting and the music was great: a most suitable opera to enjoy on a Friday evening.

Werther Mariinskyn konserttisalissa Pietarissa, 22.3.2018

Hyvin intensiivisen työpäivän jälkeen Pietarissa iltaohjelmanani oli Jules Massenet’n Werther Mariinskyn konserttisalissa. Tämä ooppera sopikin loistavasti rentoutumiseen. Massenet’n musiikki on Wertherissä osittain romanttista ja ilmavaa ja varsinkin loppupuolella huikean dramaattista. Reilun kahden ja puolen tunnin esitys lensi kuin siivillä ja työasiat olivat todellakin oopperan jälkeen jääneet unholaan.

Werther perustuu useimpien hyvin tuntemaan Goethen tarinaan Nuoren Wertherin kärsimykset. Ooppera kertoo Wertheristä, joka rakastuu Charlotteen, joka kuitenkin kuolleelle äidilleen tekemänsä lupauksen mukaisesti menee naimisiin Albertin kanssa ja sydänsuruinen Werther tekee itsemurhan. Oikein oopperamainen juoni siis.

Esitys oli konserttiversio, joten lavastusta ja puvustusta ei sen kummemmin ollut, joskin osa naisista vaihtoi vaatteita väliajalla.

Solistit olivat mielestäni hyvin valittuja. Charlotten roolin laulaneella Ekaterina Sergeevalla oli hieno, vahva ääni. Esiintyjänä hän vaikutti välillä hieman jäykältä, mutta kun hän kolmannessa näytöksessä lauloi herkästä sydämestä, niin tunnelataus oli uskomaton ja sydämen särkymisen saattoi todella aistia. Mahtava aaria! Charlotten pikkusiskon Sophien roolin laulanut Margarita Invanova oli elämänsä roolissa. Hän oli jokaista elettä ja säveltä myöten tyttömäinen Sophie ja suorastaan säteili lavalla. Sophien ja Charlotten yhteiset kohtaukset olivat myös tosi kiinnostavia: kaksi upeaa ääntä, hillitympi isosisko ja leikkisä pikkusisko ja erittäin todentuntuinen sisaruussuhde. Upeaa oopperaa kaiken kaikkiaan.

Wertherin roolin laulanut Dmitry Voropaev on hyvä laulaja ja sai ansaitusti voimakkaat aplodit lopussa. Olen kuullut hän aiemminkin useammissa rooleissa ja itse en ihan hirveästi pidä hänen äänensä sävystä; se on vähän turhan nasaali makuuni, mutta laulaa hän kyllä osaa. Tyttöjen isän, roolissa lauloi Pavel Shmulevich, jonka esityksistä olen aiemminkin pitänyt. Hänellä on komea ääni, jota kyllä kelpaa kuunnella.

 

Werther in Mariinsky Concert Hall in St. Petersburg, the 22nd of March, 2018

After a super intensive working day in St. Petersburg my evening programme consisted of the opera “Werther” by Jules Massenet in the Mariinsky Concert Hall. This opera suits perfectly for good relaxation. Massenet’s music in “Werther” is partly airy and romantic and, especially towards the end, extremely dramatic. The two and a half hours in the Concert Hall flew by and all work related issues were forgotten.

“Werther” is based on the rather well known story by Goethe “The Sorrows of Young Werther”. The opera tells about Werther, who falls in love with Charlotte, but marries Albert as she has promised to do to her dead mother. The heartbroken Werther then commits suicide. A very operatic story!

The opera was a concert version, so there was no special stage design or costumes, though some of the ladies did change their dress during the interval.

I think the soloists were well chosen. Ekaterina Sergeevna, who sang the role of Charlotte, had a fine, strong voice. As a performer she sometimes seemed rather stiff, but when she in the third act sang about the fragile heart, the emotion was incredible and you could feel the heart breaking. What an aria! Margarita Ivanova, who sang the role of Charlotte’s younger sister – Sophie, was in the role of her life. Her voice and all the gestures created the girly Sophie, who absolutely radiated joy on the stage. The scenes between the two sisters were very interesting: two great voices, the more restrained big sister and the playful little sister and a realistic sisterhood. Great opera.

Dmitry Voropaev, who sang the role of Werther, did receive in the end well-earned round of applause. I have heard him before in several roles and personally I am not very fond of the clang of his voice; it is a bit to nasal to my taste, but he does know how to sing.  The role of the father was sung by Pavel Shmulevich, whose performances I have always liked. He has a beautiful voice, well worth listening to.

Croak Porin Promenadikeskuksessa, 17.3.2018

Edellisen päivän 14 tunnin lentokoneistumisen jälkeen ajatus edestakaisesta junamatkasta Poriin ei tuntunut ihan maailman parhaalta idealta, mutta mitäpä sitä ei oopperan vuoksi tekisi. Nukketeatteriooppera Croak kuulosti sen verran erikoiselta kokemukselta, että pakkohan se oli nähdä ja Croakin viimeinen esitys oli ainut, johon aikatauluni antoivat mahdollisuuden ehtiä. Teos oli Porin Oopperan ja Poikkitaiteellisen yhdistyksen Poiken tilausteos. Croakin säveltäjiä on kaksi: Maria Kallionpää ja Markku Klami. Säveltäjät olivat jakaneet kohtaukset keskenään ja ratkaisu toimi mielestäni oikein hyvin: vaikka säveltäjien musiikki oli erilaista, sillä oli kuitenkin riittävästi yhteisiä tekijöitä, jotta teoksesta muodostui hallittu ja mielenkiintoinen kokonaisuus.

Ooppera tarina kertoo muotopuolesta ja kamalalta kuulostavasti Croakista, joka saadakseen kauniin ulkonäön ja äänen, tekee sopimuksen paholaisen kanssa. Ikävä juttu on se, että säilyttääkseen ulkonäkönsä ja äänensä, Croakin on tapettava nuoria naisia. Sopimukseen kuuluu myös se, että Croak ei saa rakastua keneenkään; jos näin käy, hän kuolee. Ja tietysti Croak törmää yhden surmaamansa naisen sisareen, Oliviaan, rakastuu tähän ja Olivia tappaa hänet.

Teos on siis nukketeatteriooppera ja kaikki hahmot ovat (isoja) nukkeja (nukkesuunnittelu Viktor Antonov), tyylillisesti samankaltaisia, mutta jokainen kuitenkin erilainen. Oopperalaulajat lauloivat nukkien vieressä pukeutuneena mustiin. Tämä loi mielenkiintoinen ongelman katsojalle. En usko olleeni ainut, joka toisaalta halusi seurata nukkeja, mutta toisaalta katse kiinnittyi väistämättä myös laulajiin. Joka tapauksessa teoksessa riitti visuaalista seurattavaa ja aika ei todellakaan tullut pitkäksi.

Myös laulullisesti iltapäivä oli varsin onnistunut. Valitettavasti molemmat naissolistit eli Olivian roolin laulanut Anna-Kristiina Kaappola ja useammankin roolin laulanut Merja Mäkelä olivat vilustuneita, mikä hieman kuului heidän esityksissään, mutta kumpikin selviytyi silti kunnialla tehtävästään. Jouni Kokora lauloi vakuuttavasti Ruhtinaan roolin, mutta eniten pidin kuitenkin Teppo Lampelan Sudesta. Hän oli omassa elementissään pahanilkisessä roolissaan ja suden ulvaisut olivat suorastaan huikeita. Kaiken kaikkiaan elämäni ensimmäinen nukketeatteriooppera osoittautui ehdottomasti Porin matkan arvoiseksi ja toivon, että Porin esitykset eivät jää teoksen viimeisiksi. Olisi myös mukava nähdä lisää nukketeatterioopperaa joskus tulevaisuudessa.

Croak in Promenadikeskus in Pori, the 17th of March, 2018

After sitting the previous day 14 hours on two flights, the thought of a train trip to Pori and back did not exactly sound like the best idea in the world, but what would one not do for opera! Puppet theatre opera Croak sounded enough like an extraordinary experience, that I simply had to use the opportunity to see the last performance of the opera that did fit my schedule. The opera was a joint effort of Society of Porin Ooppera and Mixed-art association Poike. Croak has two composers: Maria Kallionpää and Markku Klami. They had divided the scenes between themselves and I think this solution worked well: even though the music of the composers was different, they had enough similarities that together they made an interesting entity.

The opera tells a story of both ugly looking and sounding Croak, who – in order to get good looks and a beautiful voice – makes an agreement with the devil. The drawback is that to keep up the good looks and voice, he needs to keep on killing young women.  According to the agreement he is also not allowed to fall in love; if that happens, he will die. And of course Croak bumps into the sister (Olivia) of one of the young women he has killed, falls in love and Olivia kills him. 

Croak is a puppet theatre opera and all the characters are (big) puppets (puppet design Viktor Antonov), similar in style but every single one of them still looks different. The opera singers sang next to the puppets dressed in black. This created an interesting dilemma to the spectators. I don’t think I was the only one who on the other hand wanted to follow the puppets, but whose glance invariably turned to the singers, too. Anyway, there were lots of visually interesting things to see and you definitely did not grow bored.

Also from the point of view of singing the afternoon was rather good. Unfortunately both the female soloist (Anna-Kristiina Kaappola as Olivia and Merja Mäkelä, who sang several roles) had caught a cold, which could be heard in their voices a bit, but they did manage well in their roles. Jouni Kokora sang reassuringly the role of the Prince, but my favourite was Teppo Lampela’s Wolf. He was in his element in this devious role and the howling of the wolf was superb.  All in all my first puppet theatre opera turned out to be well worth the trip to Pori and I hope these performances will not remain the last ones of this opera. And it would be great to see some more puppet theatre opera in the future.

 

Kustaa Vaasa Helsingin Musiikkitalossa, 3.3.2018

Helsingin Barokkiorkesteri aloitti Musiikkitalossa uudelleen löydettyjen oopperoiden sarjansa Leopold Koželuchin oopperalla Kustaa Vaasa, joka on viimeksi esitetty kaksisataa vuotta sitten, kun itse säveltäjä oli vielä elossa. Kyseessä oli mielenkiintoinen yhdistelmä elävää esiintymistä ja videointia, jossa orkesteri soitti keskellä, kuoro oli vasemmalla laidalla ja laulajat pääosin oikealla laidalla vihreän taustan edessä. Laulajat videoitiin ja kuva heijastettiin varsinaisella taustalla kolmelle eri kankaalle (videosuunnittelu Emil ja Artur Sallinen). Hieman aikaa kesti tottua siihen, että joka puolella olisi ollut seurattavaa. Mutta videointi toi mukavia lisäelementtejä mukaan esitykseen. Itse pidin eniten vankityrmäympäristön luomisesta taustalle, mutta myös oopperan alun ja lopun tuominen Musiikkitaloon oli aika kiva lisä. Vähiten innostuin ”Ikea-mainoksista”, vaikka ne varmaan pyrkivätkin painottamaan Kustaa Vaasan roolia Ruotsin valtakunnan kantaisänä. Oopperan puvustus (Reija Laine) oli todella onnistunut.

Jo tämän oopperan perusteella odotan suurella kiinnostuksella seuraavia uudelleen löydettyjä oopperoita, sillä Koželuchin musiikki upposi minuun. Helsingin Barokkiorkesteri ja kapellimestari Aapo Häkkinen soittivat hienosti tämän musiikillisesti vaihtelevan oopperan; ensimmäinen ja toinen näytös alkoivat suorastaan aggressiivisesti, kun toinen näytös vuorostaan alkoi kevyen kauniina. Koželuch on luonut oopperan erityisen hienoja ensemble-kohtauksia. Ensimmäisen näytöksen naisensemblet olivat suorastaan häikäiseviä. Pidin myös kovasti Helsingin kamarikuoron kuoro-osuuksista.  

Solisteista naiset nousivat tällä kertaa todella esiin. Helena Juntunen Kustaa Vaasan äitinä Cecilia Ekana oli kaikin puolin erinomainen. Juntunen on erittäin muuntautumiskykyinen esiintyjä. Katsoessani hänen esiintymistään Kustaa Vaasan leskiäitinä, en voinut olla muistamatta hänen hienoa roolityötään nuorena naisena viime syksyn Syyssonaatissa. Uskomatonta, että sama ihminen on esittänyt nämä kaksi niin erilaista roolia. Martina Janková lauloi Kristina Gyllenstiernan roolin. Jankován täyteläinen sopraano oli nautinnollista kuunneltavaa ja Monica Groop Margareta Vaasana (vaikka hänellä ei kyllä ollut juuri soololaulua) täydensi hyvin kolmikon. Lopuksi on vielä naisista todettava, että Tuuli Lindeberg Ruotsin suojelusenkelinä oli aivan jumalallinen. Kun hän alkoi laulaa parvelta vaalea puku valonheittimien valossa kimallellen, hän todella näytti ja kuulosti enkeliltä. Myös Kristian II:n roolissa laulanut Cornelius Uhle teki kiinnostavan roolisuorituksen. Hänen baritonissaan oli jännittävä sävy ja videoinnilla hänestä saatiin todellakin verinen tyranni aikaiseksi.

Oopperasta on vielä kaksi näytöstä jäljellä: tiistaina 6.3. ja lauantaina 10.3. (tämä esitys tulee myös Yle Areenassa suorana) ja lippuja saa Ticketmasterin kautta.

 

Gustav Vasa in Helsinki Music Centre, the 3rd of March, 2018

Helsinki Baroque Orchestra started in Helsinki Music Centre their set of newly found old operas with Leopold Koželuch’s opera Gustav Vasa. This opera has been last performed 200 years ago, when the composer himself was still alive. It was an interesting mixture of live performance and video screening, where the orchestra played in the middle, the Helsinki Chamber Choir sang on the left and the soloists mainly on the right in front of a green background screen. The soloists performed in front of a camera and the video was shown on three screens (video design Emil and Artur Sallinen). It took me a while to get used to the fact that there was something interesting to look at everywhere.  But the videos brought nice extra elements to the performance. Personally I liked best the creation of the dungeon on the background of the opera, but also bringing Helsinki Music Centre to the screen in the beginning and in the end of the opera was a nice touch. I was least enthusiastic about the “Ikea commercials”, though I suppose they did stress the importance of Gustav Vasa in the birth of Sweden as a state. Costume design by Reija Laine was also really good.

Solely based on this opera I am already looking forward to the next newly found old operas, because Koželuch’s music made a great impression on me. Helsinki Baroque Orchestra and Aapo Häkkinen played beautifully this versatile opera; the first and third act began with fury, when the second act sounded soft and beautiful. Koželuch had created especially stunning ensemble scenes in the opera. The female only ensembles in the first act were especially spectacular. I also liked the Helsinki Chamber Choir’s performance a lot.   

This time the biggest impression to me was made by the female soloists. Helena Juntunen as the mother of Gustav Vasa, Cecilia of Eka was excellent. She is a truly protean performer. When I was looking at her performance as the widowed mother of Gustav Vasa, I couldn’t help remembering her as the young girl in Autumn Sonata last autumn. Incredible that one person is able to create two so different roles. Martina Janková sang beautifully the role of Christina Gyllenstierna. Her full-bodied soprano was a pleasure to listen to. Monica Groop as Margareta Vasa completed the trio (even though she did not have a lot of solo singing). Last but not least of the ladies, Tuuli Lindeberg as the Guardian Angel of Sweden was divine.  When she started singing from the balcony, the white dress sparkling in the lime light, she truly looked and sounded like an angel. Cornelius Uhle in the role of Christian II did an interesting performance. The tone of his baritone was intriguing and in the videos he was definitely made to look as a true tyrant.

The opera has still two performances left: on Tuesday the 6th of March and on Saturday the 10th of March (this performance will be shown in Finland also direct on Yle Areena) and tickets are available through https://www.ticketmaster.fi/.