Don Carlos Aleksanterinteatterissa, 14.10.2018

Kukaan ei varmaankaan voi kieltää sitä, että Giuseppe Verdi oli erinomainen säveltäjä. Tämän todistaa myös Aleksanterinteatterissa esitettävä ooppera Don Carlos, jonka musiikin kauneus hakee vertaansa.

Oopperan tarina kertoo 1500-luvulla eläneestä Espanjan kuninkaasta Filip II:sta, hänen kolmannesta vaimostaan Elisabet de Valois’ta sekä hänen ensimmäisen avioliiton pojastaan Don Carloksesta. Elisabet oli alun perin kihlattu Don Carlokselle ja oopperassa he olivat rakastuneet toisiinsa ja tämä onneton rakkaus ja Filipin mustasukkaisuus on toinen oopperan teemoista. Toinen teema vuorostaan on Flanderin vapaustaistelu ja inkvisition toiminta Flanderissa ja Espanjassa. Oopperan henkilöt ovat historiallisia ja Elisabet oli oikeasti alun perin kihloissa Don Carloksen kanssa, mutta itse rakkaustarina ei perustu historiaan.

Don Carlos (oikeastaan italiankielisenä versiona oopperan nimen olisi pitänyt olla Don Carlo) on muhkea ooppera ja jännitin alussa, miten se on saatu toimimaan Aleksanterinteatterin pienissä puitteissa. Mutta yllättävän hyvin se oli onnistunut. Toki orkesteri oli pienehkö (Helsinki Sinfonietta), mutta esityksessä oli hienoja ratkaisuja (esim. trumpetit soittivat osan aikaa aitiosta), jotka kompensoivat asiaa. Ei kuorokaan ollut suuren suuri (Helsingin filharmoninen kuoro), mutta hyvin se tehtävästään selvisi. Toki joukkokohtaukset olisivat olleet varmasti vielä hienompia ison oopperakuoron kanssa, mutta ei niissä nytkään valittamista ollut. Verdihän on tunnettu kyvystään säveltää upeaa musiikkia myös kuorolle.

Ville Saukkosen ohjaus toimi. Aili Ojalon lavastus oli taattua Saukkosta eli laatikoita. Mutta hienosti niistä oli erittäin toimiva ympäristö rakennettu. Ja Joona Huotarin puvustus oli oivallinen: sekoitus epookkia ja nykyaikaa. Visuaalisesti teos oli siis erinomainen, vaikka Aleksanterinteatterissa on varmasti tilan asettamien rajoitteiden vuoksi vaikea revitellä.  

Solistien taso vaihteli teoksessa aika laidasta laitaan. Jaakko Ryhänen oli houkuteltu vielä kerran Suurinkvisiittorin rooliin ja ei voi kuin ihmetellä, miten hienoa hänen äänenkäyttönsä edelleen on. Ja lavakarismassa kukaan ei yltänyt lähellekään hänen säteilyään. Katsomossa istuessa kulki ihan kylmät väreet, kun Ryhänen jyrisi Jumalan tuomiota. Valitettavasti Filip II:n roolia esittänyt Timo Riihonen oli flunssassa ja roolin lauloi Rolf Broman näyttämön sivusta. Hienoa, että joku tuuraaja oli rooliin löydetty, mutta Bromanin esitys jätti kyllä paljon toivomisen varaa; en ole varma, kuuluiko se edes katsomon takaosiin kovin hyvin. Riihosen sairastuminen harmitti jo ihan siitäkin syystä, että hänen näyttelemisensä oli vaikuttavaa, vaikka ääntä ei tullutkaan. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millainen esiintyminen olisi ollut, jos molemmat osat olisivat olleet paikallaan. Pidin myös kovasti Niklas Spånbergin pienestä roolista munkkina. Marjukka Tepponen oli hieno Elisabetin roolissa – upeaa näyttelemistä – ja Jeni Packalén onnistui myös Prinsessa Ebolina. Don Carloksena roolin laulanut Heikki Halonen oli esityksen heikoin lenkki. Teoriassa olisi luullut olevan helppo uskoa Elisabetin rakastuneen nuoreen, komeaan Don Carlokseen, mutta uskottavuus rapisi, kun Riihosen Filipin karisma oli aivan toista luokkaa kuin Halisen Carloksen. Halisen ääni soi silloin tällöin ihan kauniistikin, jopa vaikeat ylä-äänet, mutta useimmiten teki vain mieli huokailla häntä kuunnellessaan. Kieltämättä Verdin upeat duetot ja ensemblet olisivat kuulostaneet paremmilta, jos kaikki laulajat olisivat olleet roolinsa tasolla.

Verdin musiikki on kuitenkin aina kuuntelemisen arvoista ja tämäkin Don Carlos on ehdottomasti teatterivierailun väärtti. Esityksiä on vielä kolme jäljellä: keskiviikkona 17.10., perjantaina 19.10. ja sunnuntaina 21.10. Toivottavasti Riihonenkin vielä toipuu laulukuntoon. Mutta mikäli ei toivu, niin Riihosta ja Ryhästä on mahdollista kuulla samalla lavalla tammikuussa (27.1.) Tapiolasalissa, liput on myynnissä https://www.lippu.fi/.

Don Carlos in the Alexander Theatre, the 14th of October, 2018

I think nobody can deny that Giuseppe Verdi was an excellent composer. One proof of it is his opera Don Carlos, whose divinely beautiful music can now be heard in the Alexander Theatre in Helsinki.

The story of the opera tells about the 16th century Spanish king Philip II, his third wife Elisabeth of Valois and his son from the first marriage Don Carlos. Elisabeth was originally engaged with Don Carlos – even in reality - and in the opera they are in love with each other and this unhappy love story and Philip’s jealousy is the first theme of the opera. The second theme is the Flemish fight for freedom and the role of inquisition both in Flanders and in Spain. The main characters in the opera are actual historical people, but the love story of Elisabeth and Don Carlos is pure fairy tale.

Don Carlos (actually since this is the Italian version of the opera, it should be Don Carlo) is a grand opera and I was a bit concerned in the beginning, how they would manage to make it work in the Alexander Theatre’s small venue. But they had managed surprisingly well. Sure, the orchestra was rather small (Helsinki Sinfonietta), but they used some nice tricks to compensate that (e.g. the trumpets were at one point situated in a loge next to the stage. The choir was not that big either (Helsinki Philharmonic Choir), but it also did well. Of course some of the choir sections would have been even grander with a massive operatic choir, but even now they were good. Verdi is, after all, known for his ability to compose great scenes also for choirs.

The opera was directed by Ville Saukkonen and with good results. Aili Ojalo’s set design was guaranteed Saukkonen, which means boxes. But she had built the set beautifully with the boxes. Joona Huotari’s costume design was also excellent: a blend of epoch and modern days. So visually the opera was a success, even though the task must have been challenging in the Alexander Theatre due to the limited space.   

The quality of the soloists varied a lot. Jaakko Ryhänen had been persuaded to sing the role of the Grand Inquisitor once more and one can only admire, how great his vocal abilities still are. And, of course, nobody beats him in stage charisma. You really got goose bumps in the audience, when Ryhänen let his voice thunder the judgement of God. Unfortunately Timo Riihonen (Philip II) had caught a flu and the role was sung from the side by Rolf Broman. It is great that the organizers were able to find someone to sign the role, but Broman’s performance was somewhat lacking; I am not even sure if the back rows were able to hear him properly. Riihonen’s illness was annoying also because his acting was impressive, even though it was voiceless. It would have been interesting to see, what kind of package acting would have made with full vocal abilities. I also liked a lot Niklas Spånberg in the small role of the monk. Marjukka Tepponen was an excellent Elisabeth – great acting  – and Jeni Packalén was a lovely Princess Eboli. Heikki Halonen, who sang the role of Don Carlos was the weakest link of the performance. In theory it should have been easy to believe that Elisabeth falls in love with the young, handsome Don Carlos, but the credibility suffered, when Riihonen’s charisma as Philip II was of totally different class compared to Halinen’s. Halinen’s voice rang quite nicely occasionally, even in the difficult high notes, but mostly you just wanted to deeply sigh when listening to him. Undoubtedly the glorious duets and ensembles created by Verdi would have sounded better, if all the singers had been up to the task

However, Verdi’s music is always worth listening to and this Don Carlos definitely deserves a visit to the theatre. There are still three performances left: on Wednesday the 17^th, Friday the 19^th and Sunday the 21^st of October. Let’s hope that Riihonen will also recover enough to sign in the later performances, but even if he does not there will be a possibility to hear him together with Jaakko Ryhänen on the same stage in January the 27^th in Tapiola Hall. Tickets are on sale in https://www.lippu.fi/.

Pikaparantola Alminsalissa, 28.9.2018

Jo etukäteen paljon mainostettu Iiro Rantasen Pikaparantola, jota esitetään nyt Kansallisoopperan Alminsalissa ja myöhemmin syksyllä myös kiertueella täysille saleille, on sekä oopperakomedia että komedia oopperasta. Libreton teokseen on tehnyt Minna Lindgren.

Pikaparantola kertoo ihmisistä, jotka ovat tulleet parannettavaksi pikaparantolaan kuka mistäkin addiktiosta hieman epätieteellisillä menetelmillä ja tietenkin mukana oli myös rakkausjuonia.

Musiikillisesti teos oli aikamoinen sekoitus. Viitteitä muihin oopperoihin oli runsaasti ja vielä runsaammin oli ihan suoria lainauksia eri lauluista. Myös libretto oli kevyehköä sanailua, muoti-ilmaisuja ja runsasta toistoa. Liiasta raskaudesta teosta ei tosiaankaan voinut syyttää. Ensimmäinen näytös oli varsin vauhdikas, mutta toisessa näytöksessä (varsin mainion alkusoiton jälkeen) vauhti selvästi nuupahti. Mutta kaiken kaikkiaan ihan kelpo lauantai-illan kevennys kyseessä oli, vaikka ei teoksesta mitään klassikkoa varmaan tule.

Esityksen tähti oli ehdottomasti Johanna Rusanen. Sopraanon rooli oli kirjoitettu sopivan vaihtelevaksi, jotta Rusasen hieno laulutekniikka pääsi oikeuksiinsa. Lisäksi lavaa hallitsi komedienne-Rusanen, jonka ilmeitä oli nautinto seurata.

Maanantain (1.10) ja tiistain (2.10.) näytöksiin Alminsalissa on Kansallisoopperan nettisivun mukaan vielä muutama lippu jäljellä, samoin kuin Turun Logomon esitykseen (9.10) sekä Kuopion Musiikkikeskuksen esitykseen (1.11), mutta Oulun molemmat näytökset ovat tällä hetkellä loppuunmyytyjä. Onneksi niille, jotka lippua eivät ole onnistuneet saamaan, ooppera näytetään suorana Yle Areenassa ja Stage24:llä 2.10.

Sanatorio Express in Alminsali, the 28th of September, 2018

Iiro Rantanen’s opera ”Sanatorio Express” has been marketed quite a lot and it is now performed on Alminsali stage of the Finnish National Opera and later this autumn on tour in three different cities in Finland. “Sanatorio Express” is an opera-comedy and a comedy about opera. Libretto is written by Minna Lindgren.

The opera tells about people with different addictions, who have come to the sanatorio to be healed by some rather unconventional means and, of course, there are a couple of love plots included.

From the music’s point of view, the opera is quite a mix. There are plenty of references to other operas and even more bits of music borrowed from other songs. The libretto is basically rather light banter, fashionable expressions and lots of repetition. You definitely cannot blame this opera for being too heavy to digest! The first act is rather racy, but the second act (after a rather ingenious prologue) loses the speed. However, all in all the opera is rather clever performance for a night in the opera, even though it will hardly become a classic.

The primadonna assoluta of the evening was Johanna Rusanen. The role of the Soprano was written to be nicely versatile, so that she could show her superb singing technique. In addition to which the comedienne-Rusanen was reigning the stage. It was pure pleasure to follow her facial expressions.

There are still a few tickets on sale for Monday’s (1.10) and Tuesday’s (2.10.) performances at Alminsali according to the Finnish National Opera’s web site. Also performances in Logomo in Turku  (9.10) and in Kuopion Musiikkikeskus (1.11) have a few tickets available, but both the performances in Oulu are at the moment sold out. Fortunately those, who haven’t been able to get tickets, can also follow the opera’s live performance in Yle Areena and Stage24 on Tuesday the 2nd of October.