Avec Patrick Suomen Kansallisoopperassa 28.1.2020

Kansallisoopperassa on tälläkin kaudella esitetty muutama erillinen konserttiesitys. Syksyllä laulamassa kävi Camilla Nylund ja nyt tammikuussa oli konertti, jonka teemana oli ranskalainen musiikki. Vierailevana kapellimestarina oli Patrick Fournillier, jonka mukaan konsertti oli myös saanut nimensä (Avec Patrick).

Ensimmäisenä kansallisoopperan orkesteri soitti Gabriel Faurén Pelléas ja Mélissanden. Tämän esityksen aikana vielä ihmettelin mielessäni, kuinka teoksen oli tarkoitus osua ohjelmalehtisen kuvaukseen poikkeavasta ranskalaisesta ohjelmistosta, joka ei olisi kevyttä ja kuulasta. Musiikki oli toki ihan kaunista, mutta ainakin minun mielestäni vielä kovasti tyypillisen ranskalaista.

Mutta illan toinen teos Albert Roussellin kolmas sinfonia oli tyyliltään selkeästi erilainen. Siinä oli enemmän töminää ja turinaa. Jopa minä, joka en kuitenkaan ole mikään intohimoinen baletin ystävä, huomasin useammassakin kohdassa ajattelevani, että tästä saisi oivaa musiikkia balettiin.

Se konsertin osuus, jota etukäteen eniten odotin, koitti väliajan jälkeen, jolloin oli vuorossa Francis Poulencin Gloria. Nyt mukaan liittyi myös Kansallisoopperan kuoro ja solisti Anu Komsi. Jos Glorian kuvittelee olevan Bach-tyyppinen uskonnollinen teoksen, niin metsään menee. Oikeastaan esitystä kuunnellessä tulee mieleen, että Poulenc on saanut survottua teokseen aivan kaikkea mahdollista. En ehkä kutsuisi teosta loistokkaaksi, mutta kyllä siinä kiinnostavuutta on. Ja tietenkin kuoro ja illan solisti tekivät siitä hienon elämyksen. Anu Komsin äänessä oli upeaa volyymia ja väriä, joka kantoi jopa orkesterin takaa yleisöön. Ihan mukava konsertti-ilta siis kokonaisuutena. Yleisö tuntui pitävän esityksestä ja Fournillier palkitsi runsaat aplodit yhdellä ylimääräisellä eli Farandolella Georges Bizet´n L’Arlésiennesta.

Avec Patrick at the Finnish National Opera, the 28th of January, 2020

The Finnish National Opera has this season had a couple of separate concert performances. In the autumn we heard Camilla Nylund and now, in January, they organized a concert with the theme of French music. The visiting conductor was Patrick Fournillier, who also gave the name to the concert (Avec Patrick).

The first piece played by the Orchestra of the Finnish National Opera was “Pélléas and Mélissande” by Gabriel Fauré. During this performance I was still wondering a bit, why the concert was described in the programme leaflet to have an unusual style of French music, which would not be light or ethereal. Yes, the music was quite beautiful, but at least in my opinion rather typically French.

But the second work of the evening, that is Albert Roussel’s 3^rd Symphony was clearly different style. It had more thump and thunder. Even I – and let’s not deceive ourselves in thinking that I would be a huge fan of ballet – caught myself thinking several times that this music would be perfect for a ballet.

The part of the concert, that I had most looked forward to, came after the intermission – Francis Poulenc’s “Gloria”. Now also the Chorus of the Finnish National Opera and the soloist Anu Komsi joined the performance. If you think that “Gloria” is in any way like some religious piece of Bach, you are greatly mistaken. Actually, when you listen to it, you get a feeling that Poulenc has somehow managed to squeeze into it everything. I might not call “Gloria” spectacular, but it was definitely interesting. And, of course, the chorus and the soloist of the evening made it a special event. Anu Komsi’s voice has stunning volume and timbre, which could be heard through the orchestra even from behind the orchestra. So, all in all it was a nice evening. The audience seemed to appreciate the performance and Fournillier thanked for the applause by one extra – the Farandole from Georges Bizet’s “L’Arlésienne”.  

Kaunis Helena Espoon Sellosalissa, 16.1.2020

Edellisen kerran kävin katsomassa Jacques Offenbachin opera buffan (tai operetin) Kaunis Helena pari vuotta sitten Istanbulissa ja tykästyin kovasti turkkilaisiin soleisteihin. Nyt Teatro Productions esittää kolme kertaa kyseisen teoksen uutena suomenkielisenä käännöksenä Espoon Sellosalissa.

Tarinassa Paris haluaa saada hänelle palkinnoksi luvatun Helenan ja osallistuu valeasussa visailuun, jonka hän voittaa. Helenan mies huijataan lähtemään matkalle ja Paris onnistuu viettelemään Helenan, joka kuvittelee kaiken tapahtuvan unessa. Helenan mies palaakin yllättäen kotiin ja Paris joutuu poistumaan. Loppujen lopuksi Paris palaa – jälleen valepuvussa – ja Helena lähtee hänen mukaansa.

Ohjaaja Ville Saukkonen oli siirtänyt tapahtumat Antiikin ajoista pohjoiseen Sportian valtakuntaan, kauneuskilpailujen ja visailujen aikaan, mikä sopi tähän teokseen ihan mukavasti. Osa tarinaan kirjoitetuista vitseistä oli vähän kulahtaneita, mutta kyllä sieltä muutama ihan oikeasti riemastuttava sutkaus löytyi. Ohjauksessa tehtiin lempeästi pilaa pohjoismaisesta urheiluhulluudesta ja roolihahmot oli viety kunnolla karikatyyreiksi. Ja mikäpä siinä. Jos ei alunperinkään odota vakavaa draamaa, niin kyllä tämä teosta voi ihan toimivana viihdehöttönä muun viihteen joukossa pitää.

Lavastemestari Antti Pylkkäsellä oli ollut varsin rajattu työmäärä, sillä lavastus koostui parista pylväästä, liikuteltavista seinäelementeistä ja muutamasta penkistä. Niistä sai kyllä yllättävän vaihtelevan taustan tarinalle rakennettua sängystä laivaan ja ”piilopaikkojakin” solisteille löytyi, kun tarina vaati olemaan näkymättömissä toiselle solistille. Puvustaja Riia Lampinen oli tehnyt oivaa työtä. Jotkut hahmoista oli asuiltaan hykerryttävän hauskoja ja kokonaisuus toimi.

Esityksen orkesterina toimi Teatro Ensemble, joka oli kuitenkin niin pienilukuinen, että jäin itse vähän kaipaamaan lisää tehoa (=soittajia) kunnon vauhdin aikaansaamiseksi. Kaunis Helena on kuitenkin varsin vauhdikas teos ja Saukkosen versiossa pannaan välillä kunnolla ranttaliksi. Silloin orkesterikin olisi voinut pauhata paremmin mukana, jos se olisi ollut vähän suurempi.

Sinänsähän teos sisältää paljon mukaansatempaavia lauluja, joten sopivan solistikunnan kohdalle sattuessa esitys voi olla todella hieno. Tällä kertaa minulla oli hieman vaikeuksia valita suosikkiani. Aki Alamikkotervo teki herkullisen roolin kuningas Menelaoksena ja hänen äänensäkin sopi rooliin erittäin hyvin. Pidin myös Kaisa Närerannan (Helenan) äänen sävystä kovasti. Pieniä kauneusvirheitä laulusta löytyi, mutta se saattoi mennä myös ensi-iltajännityksen piikkiin. Olisin mielelläni kuullut vähän selvemmin Oresteen roolin laulanutta Eeva Serdijieviä, mutta hän painotti laulujoensa sanoja niin erikoisesti, että en oikein tahtonut saada selvää sanoista enkä nuoteista. Hahmona hän kyllä oli mainio.

Erikoiskiitokset täytyy tällä kertaa antaa myös teoksen tanssijoille Oskari Kymäläiselle ja Isabella Nevanlinnalle. He toimivat mainiosti tarinan lisähenkilöinä, kalusteiden siirtäjinä ja hienona visuaalisena lisänä kauniisti ja ilmeikkäästi tanssien.

The Beautiful Helen in Sellosali in Espoo, the 16th of January, 2020

Last time I saw Jacques Offenbach’s opéra bouffe (or operetta) “The Beautiful Helen” a couple of years ago in Istanbul and I remember really liking the Turksih soloists. Now Teatro Productions performs it three times in a new Finnish translation in Sellosali in Espoo.

In the opera Paris wishes to have Helen, who has been promised to him as a prize, and he takes part in a quiz show in disguise and, of course, he wins it. Helen’s husband is tricked to leave on a trip and Paris manages to seduce Helen, who thinks it is all a dream. However, Helen’s husband unexpectedly returns and Paris has to leave. In the end Paris returns – again in disguise – and Helen leaves with him.

The director Ville Saukkonen had moved the opera from ancient Greece to the Scandinavian country of Sportia and to the time of beauty contests and quiz shows, which suited the story quite well.  Part of the jokes were super worn, but there were also some genuinely funny moments. It was all kind joking about the sport-crazy people of the Nordic countries and the characters were pure caricatures. And why not! If you do not expect any serious drama, you can watch this performance as proper brain-emptying entertainment.

The sets made by Antti Pylkkänen were rather few, since they consisted only of a couple of columns, some wall elements and a few benches. They gave surprisingly versatile backgrounds to the story from a bed to a ship. And they actually even allowed the characters play hide and seek, when someone on the stage was supposedly not to see another character. The costume design by Riia Lampinen was excellent. Some of the characters were really funny and the whole idea worked.

The orchestra was Teatro Ensemble, who unfortunately had so few members that I kind of missed a bit more effect (=more musicians) to create proper “volume”. “The beautiful Helen” is, after all, a rather racy piece and more so in this version of Saukkonen. In such conditions even the orchestra could have been a bit more powerful.

As such, this work contains a lot of engaging songs and when the soloists are well chosen, the performance can be truly good. This time I had some difficulties to choose my favourites. Aki Alamikkotervo did a delicious job as King Menelaus and his voice suited the role nicely. I also liked the tone of the voice of Kaisa Näreranta (Helen). Some impurities could be found, but they may have caused by the first night jitters. I would really have liked to hear the singing of Eeva Serdijiev, who sang the role of Orestes, but she stressed the words in such a strange way that I had difficulties to understand the text and even sometimes catch the notes. However, as a character she was excellent.

Special thanks will go this time to the dancers Oskari Kymäläinen and Isabella Nevanlinna. They acted as extras, moved the set pieces and at the same time they added a great visual effect by dancing beautifully and expressively. Well done!

Mare ja hänen poikansa Aleksanterinteatterissa, 12.1.2020

Olen aiemminkin kommentoinut sitä ikävää tosiasiaa, että eri maiden suurissa oopperataloissa tavataan esittää aina niitä muutamaa samaa oopperaa, jotka kaikki ovat nähneet jo ties kuinka monta kertaa. Siksipä olenkin aina yhtä ilahtunut, kun joka taho ottaa asiakseen tuoda näyttämölle myös jotain harvinaisempaa. Nyt Helsingin oopperayhdistys esittää Aleksanterinteatterissa Tauno Pylkkäsen oopperan Mare ja hänen poikansa, joka perustuu Aino Kallaksen teokseen. Ooppera on vuodelta 1945 ja edellisen kerran ooppera on esitetty samaisessa Aleksanterin teatterissa vuonna 1953. Oopperan kuultuani en voi kuin kysyä, että miksi ihmeessä teosta ei ole koskaan tuotu ”uuteen” oopperataloon.  

Ooppera kertoo Maresta, jonka  mies ja seitsemästä pojasta kuusi on kuollut taisteluissa. Nyt viimeinenkin (Imant) haluaa johtaa kapinaa hallintoa vastaan. Säästääkseen poikansa hengen Mare ilmiantaa kapinan. Muut kapinalliset tapetaan, mutta Imant vain haavoittuu. Kun poika herää ja tajuaa Maren petoksen, hän tappaa itsensä. Mare ilmoittaa kapinallisten perheille, että hän on syypää kapinallisten kuolemaan ja joukko surmaa hänet.

Oopperan musiikki on todella voimakasta, tunnekylläistä ja ilmaisuvoimaista. Libretto oli ajoittain hieman vanhahtavaa kieltä, mutta sopii ohjaukseen ihan mukavasti. Ohjaaja Ville Saukkonen oli siirtänyt tapahtumat saksalaisen ritarikunnan ajoista vuoteen 1940, mikä ideana oli hieno, mutta ontui hieman käytännön toteutuksessa, kun Viljandin linnan hallitsijat laulavat Neitsyt Mariasta ja heiluttavat samalla Stalinin muotokuvaa.

Tämä ooppera todella kolahti minuun. Voimakas tarina, hieno musiikki ja useampi hyvin suoriutunut laulaja. Tällä kertaa lavan seniorikaarti vei voiton muista esiintyjistä. Esa Ruuttunen Mangona oli kuin luotu rooliin ja Marjukka Airas Marena teki vaikuttavan roolin epätoisena äitinä. Ihan lopussa Airaksen ääni alkoi jo väsyä, mutta sen saattoi kyllä tulkita myös musertuneen äidin luhistumisena. Myös Henri Tikkasen Komtuurina oli onnistunut. Muutamat ylä-äänet eivät tulleet ihan puhtaina, mutta kokonaisuus oli silti hyvä. Kuinkahan upea ooppera olisi ollutkaan, jos Imantin roolin olisi laulanut joku muu kuin Tero Halonen, jonka äänimateriaali ei valitettavasti riittänyt rooliin. Imantille oli loppuun kirjoitettu äärimmäisen liikuttava osuus, joka olisi varmaan saanut kyyneleen silmäkulmaan vähän paremman laulajan käsissä.

Kuten niin usein Saukkosen ohjauksissa, tässäkin teoksessa oli mukana muutama tanssija. Jaakko Hutchingsia Tuomas-pukkia en oikein ymmärtänyt, mutta Jacob Börlin ja Lauri Peltonen tekivät upean esityksen toisen näytöksen juhlakohtauksessa. Ollapa itsekin noin notkea ja liikkuva! En löytänyt käsiohjelmasta koreografian tekijää, joten jo he tekivät itse myös esityksen koreografian, niin todella lahjakkaita ovat.

Oopperasta on vielä kolme esitystä jäljellä, joten kipin kapin ostamaan lippuja tähän historialliseen esitykseen (www.ticketmaster.fi). 

Mare and her son in the Alexander Theater, the 12th of January, 2020

I have several times before commented the unpleasant fact that big opera houses show most of the time the same few operas that everybody has seen dozens of times. That is why I am always excited, when somebody brings to stage something rarer. Now the Helsinki Opera Society is showing in the Alexander Theatre Tauno Pylkkänen’s opera “Mare and her son”, which is based on the story of Aino Kallas. The opera is from 1945 and the last performance was in the very same theater in 1953. At that time Alexander Theatre was the home of the Finnish National Theatre and the question remains, why has this opera never been performed in the “new” opera house?

The opera tells about Mare, whose husband and six out of her seven sons have died in battles. Now the last son (Imant) wants to lead a rebellion against the rulers. To save the life of her son Mare betrays the rebels. The others are killed, but Imant is only wounded. When he wakes up and realizes that his mother is the traitor, he kills himself. Mare informs the families of the dead rebels that she was the one who betrayed them and she is killed by the mob.

The music of the opera was strong, expressive and full of emotions. Libretto was partly in old fashioned language, but it did suit the direction. The director Ville Saukkonen had placed the opera in the Baltic states during 1940 instead of the time of the Teutonic Order, which as an idea was great, but in practice was at some points a bit strange e.g. when the soldiers sang about Virgin Mary and carried the portrait of Stalin.

This opera really hit me. Strong story, stunning music and several good singers. This time the more senior singers shone brightest on the stage. Esa Ruuttunen was created to sing the role of Mango and Marjukka Airas as Mare made an impressive performance of the desperate mother. In the end her voice became tired, but it could be seen as the collapse of the shattered mother. Also Henri Tikkanen as the Commander was good. A few upper notes weren’t pure, but as a whole the performance was fine. I wonder how stunning the opera would have been if the role of Imant had been sung by someone else than Tero Halonen, whose voice was unfortunately not sufficient for the role. In the end of the opera Imant has a very touching scene, which would in the hands of a more suitable singer, most likely created some tears in the audience.

As so often with Saukkonen also in this work there were some dancers involved. I did not quite understand the role of Jaakko Hutchingsia as the Midwinter goat, but Jacob Börlin and Lauri Peltonen did a superb dance performance during the feast scene of the second act. To be so agile and flexible! I did not find in the programme leaflet the name of the choreographer, but if they had done the choreography themselves, I can only way bravo!

The opera has still three more performances, so I urge you to go and see this historical performance. Tickets are available at www.ticketmaster.fi. 

Viemäreitä ja toimareita Turun Musiikkiopiston salissa, 11.1.2020

Turun oopperataide ry:n esittää tänä vuonna Atso Almilan säveltämää Viemäreitä ja toimareita -oopperaa useamman kutakuinkin loppuunmyydyn näytännön verran Turun Musiikkiopiston tiloissa.  

Ooppera kertoo kaupungin viemäritoimen johtajasta Tapio Granlundista, joka joutuu tukalaan tilanteeseen, kun jätevesiputkiston vuoto pitäisi paikallistaa. Uusi toimitusjohtaja Kiira Pimiä vaikuttaa teflonpintaiselta ja insinööri Janette Saikku, jonka erikoisalana vuotojen etsintä on, osoittauutukin huijanneen tutkintotodistuksensa. Lopussa vuoto löytyy, toimitusjohtaja paljastuu paholaiseksi ja arkkipiispa Anne Helminen karkottaa hänet eli kaikki päättyy hyvin.

Jos aloitetaan positiivisista asioista, niin on erinomaista, että paikalliset oopperayhdistykset innostuvat oopperoiden esittämisen kaltaisista rankoista projekteista. Esityksestä aisti esiintyjien innon (no, ehkä varsin flegmaattista nuorten kuoroa lukuunottamatta) ja suuri osa katsojistakin eläytyi esitykseen aktiivisesti. Muutamat legopalikoilla toteutetut ja valkokankaalle heijastetut kohtaukset olivat oikein mukavia ja jopa hauskoja. Muistettava on myös, että paikallisten oopperayhdistysten kautta saadaan myös monesti lavalle uusiakin oopperoita, kuten tämäkin ooppera. Siinäpä ne hyvät puolet sitten olivatkin.

Musiikillisesti teos ei ollut mikään mestariteos vaan varsin helpostilaulettavaa kertakäyttömusiikkia. Neljän hengen orkesteri soitti aivan salin sivussa ja sen verran hentoisesti, että suurimman osan aikaa en edes juuri noteerannut säestystä. Ja kun vielä libreton (Tapani Tolonen) riimittelykin oli tehty mentaliteetilla ”siitä mistä aita on matalin”, niin kokonaisuus ei nyt varsinaisesti häikäissyt. Valitettavasti muutenkin oopperaa katsoessani mieleeni tuli lähinnä suomalaisen pikkupaikkakunnan harrastelijakesäteatteri, jossa näytelmä laulettiin. Teos tulvi nälväisyjä naapuripaikkakuntia kohtaan, viemärihuumoria ja epämääräistä kohellusta, jolla ei ollut mitään tekemistä juonen kanssa.

Suurimmalla osalla esiintyjistä ääni ei valitettavasti alkuunkaan riittänyt edes tämäntyyppisen kevyen oopperan esittämiseen. Pääosan esittäjä (Teemu Mustonen) oli sentään kohtuullisen hyvä laulaja (ainakin muihin verrattuna), joten siitä kiitos. Samoin arkkipiispa Anne Helmisen esittäjä (Kirsti Tuominen) teki ihan hienon pienen roolin.

En ole varma, oliko oopperaseurue päätynyt esityssaliin taloudellisista syistä, mutta kovin katsojaystävällinen paikka ei ollut. Kun sekä kaikki istuimet että esiintyjät ovat samalla tasolla, niin sääliksi kävi takarivin katsojia; mahtoivatkohan he nähdä esityksestä yhtään mitään. Ehkä osittain tämän vuoksi, kuvaaja (Andy Pilke) heijasti välillä pätkiä esityksestä valkokankaalle, mutta kuva oli kyllä joko oudosta kulmasta tai tärisevä tai väärin valaistu, joten ihan hirveästi siitä ei aina iloa ollut.

Oopperaa esitetään vielä pari kertaa ensi viikonloppuna, joten ihan kannatuksen vuoksi se kannattaa käydä katsomassa. Lippuja saa osoitteesta www.lippu.fi.  

Sewers and CEOs in the Turku Music School, the 11th of January, 2020

Turku Opera Art Society is this year performing the opera “Viemäreitä ja toimareita” (Sewers and CEOs) a few times to pretty much sold out audiences in the building of the Turku Music School.

The opera tells about the director of the sewage department Tapio Granlund, who gets in trouble when a leak in the sewers should be localized. The new CEO Kiira Pimiä seems to have a Teflon coating and engineer Janette Saikku, whose specialty is localizing leaks, turns out not to have finished her master’s thesis. In the end the leak is found, the CEO is revealed to be the devil and the arch bishop Anne Helminen banishes her. So, all’s well that ends well.

If we start with the positive things; it is great that local opera societies are excited about performing operas even though it is hard work. It was easy to sense the enthusiasm of the performers (well, may not of the rather phlegmatic youth choir) and a big part of the audience also actively participated in the fun. A couple of scenes staged with Lego pieces and projected to the screen were quite nice and even funny. One must also remember that through local opera societies we often see new operas like this one. This ends the list of positive things.

From musical point of view, the opera was no masterpiece but relatively easy to sing, disposable music. The orchestra (four musicians) played in the other end of the room and so thinly that most of the time I did not pay much attention to them. And when the rhymes of the libretto (Tapani Tolonen) were as clumsy as possible, the opera did not really shine. Unfortunately, I couldn’t avoid thinking of a village amateur summer theater, who sings its plays, when I was watching the opera. The work was full of mocking of neighbouring towns, sewage jokes and half-baked mucking around, that had absolutely nothing to do with the story.

The voices of most of the singers were not sufficient for their roles, despite the opera being rather easy to sing. The main character (Teemu Mustonen) was at least rather good a singer (at least compared to the others), so that was a positive thing. Also, the singer of the role of the archbishop Anne Helminen (Kirsti Tuominen) did a good, though small role.  

I am not sure if the performance had ended up in these premises due to financial reasons, but the place was not very audience-friendly. When both the seats and the stage were on the same level, I could only pity the people on the last rows; I am not sure if they saw anything of the opera. Perhaps partly due to this, the cameraman (Andy Pilke) projected some parts of the opera to the screen, but since the picture came from an odd angle, the camera wobbled or the lighting was weird, it didn’t help much.

The opera still has a couple of more performance next weekend, so to show you support, you can go and see it. Tickets are available at www.lippu.fi. 

Irene Helsingin Musiikkitalossa, 31.12.2019

Voiko vuosi enää hienommin loppua kuin korkeatasoisen barokkioopperan parissa? Kysymys on puhtaasti retorinen, sillä oikeasta vastauksesta ei vuonna 2019 Helsingissä ole mitään epäilystä. Ei todellakaan voi. Helsingin Barokkiorkesteri (HeBo) esitti huippusolistien kera Johann Adolph Hassen oopperan Irene vuodelta 1738. Ensimmäisten esitysten jälkeen ooppera painui unohduksiin ja HeBo nyt toi sen uudelleen näyttämölle. Suuret kiitokset siitä!

Oopperan päähenkilö on Bysantin keisarinna Irene, joka on salaa rakastunut nuoreen Niceforoon. Irenen poika Isacio taas haluaa sysätä keisarinnan syrjään valtaistuimelta ja yrittää kiristää Niceforon sisarta Eudossaa vaimokseen. Eudossa taas ei ole mitenkään onnessaan Irenen ja Niceforon lämpimistä tunteista. Ja kaiken takana häärää Niceforon ja Eudossan isä Oreste, joka haluaa Isacion jo vihdoin pääsevän keisariksi. Mutta kun hänelle paljastuu, että Isacio ja Eudossa ovatkin menossa naimisiin, hänen on pakko paljastaa, että hänpä vaihtoi vauvana oman poikansa kruununperijän kanssa eli Niceforo on Irenen lapsi ja Isacio ja Eudossa ovat sisaruksia ja niin koko kuvio menee uusiksi. Irene ja Niceforo tunnistavatkin rakkautensa äidin ja pojan tunteeksi. Nyt Irene on vallan valmis astumaan alas valtaistuimelta oikean poikansa hyväksi ja Niceforo ja Eudossa rakastavat toisiaan ja tarinan kelmit eli Oreste ja Isacio joutuvat maanpakoon.

Musiikillisesti Irene oli upea ooppera ja HeBo soitti teoksen suorastaan hurmoksessa. Teoksessa oli aivan ihanan herkullisia yksityiskohtia ja tuon ajan oopperoille tyypillinen da capo -malli olisi välillä voinut vaikka tuplaantuakin, sillä joitain kohtia olisin voinut hyvinkin kuunnella vielä toisenkin toiston. Kapellimestari (joka soitti välillä cembaloakin) Aapo Häkkinen oli vuoden päättymisen kunniaksi vauhdissa potenssiin x. Hänen työtään olisi voinut katsella vaikka kuinka kauan; harvoin olen nauttinut kapellimestarin seuraamisesta näin paljon!

Mehukkaana kirsikkana kakun päällä olivat sitten illan solistit. Irenen roolin lauloi Julia Lezhneva. Hänen äänenkäyttöään huikean vaativissa kuvioissa ei voi kuin ihailla, vaikka rooli olikin verrattain matala eli hän ei ihan päässyt esittelemään äänensä koko kirjoa. Eudossan roolin lauloi virolainen Dara Savinova oikein mallikkaasti. Pidin erityisesti hänen eläytymisestään. Hän oli opetellut roolin sen verran hyvin, että nuottivihkoa hän ei vilkuillut koko esityksen aikana varmaan kertaakaan. Miesroolit lauloi kontratenorikolmikko Max Emanuel Cenčič (Niceforo), Bruno de Sá (Isacio) ja David DQ Lee (Oreste). Jälleen on todettava, että kyllä kontratenoreissa on eroa. Näistä kolmesta ehdoton suosikkini oli Bruno de Sá, jonka kirkas, heleä ja notkea ääni oli aivan ylivertainen Irenessä. Jo pelkästään hänen aarioidensa vuoksi Irene olisi kannattanut käydä katsomassa.

Irene oli siis hieno päätös oopperavuodelle 2019. Ehkä ainut kritiikkini kohdistuu siihen, että solistit kävivät vain laulamassa oman osuutensa lavalla ja poistuivat sitten palatakseen taas seuraavaan osuuteensa. Vaikutelmasta tuli vähän levoton ja välillä tuntui vähän hassulta kun laulaja selvästi lauloi toiselle henkilölle, joka oli juuri hipsinyt pois lavalta. Kokonaisuuden kannalta olisi ollut mukavampi, jos henkilöt olisivat pääosin istuneet väliajat lavalla, kuten useimmissa oopperoiden konserttiversioissa. 

Konsertti on muuten kuultavissa Yle Areenasta kuukauden ajan. Suosittelen ehdottamasta sen kuuntelemista!

Irene in the Helsinki Music Center, the 31st of December, 2019

Can the year end better than with an excellent baroque opera? The question is rather rhetoric, since in 2019 in Helsinki there is no doubt about the correct answer. The answer is a clear no. The Helsinki Baroque Orchestra (HeBo) played with top-class soloists Johann Adolph Hasse’s opera “Irene” from 1738. This opera was forgotten after its first performances and only brought to stage now by HeBo. Big thanks you to HeBo!

The main character of the opera is empress Irene of Byzantium, who is secretly in love with young Niceforo. Irene’s son Isacio, on the other hand, wants to overthrow Irene and also tries to blackmail Niceforo’s sister Eudossa to marry him. And, of course, Eudossa is not too happy about the warm feelings between Irene and Niceforo. In addition to all this, Eudossa’s and Niceforo’s father Oreste has his own agenda about the Empire and he wants Isacio to finally become the Emperor. But when he finds out that Isacio and Eudossa will marry, he has to reveal that he switched his own son with the crown price when they were babies. So, Niceforo is Irene’s son and Isacio and Eudossa are siblings, which means that the whole setup changes. Irene and Niceforo recognize that their feelings towards each other are the love of mother and son. And now Irene is fully prepared to leave the throne to his real son. Niceforo and Eudossa love each other and the bad guys of the story, that is Oreste and Isacio, are exiled. 

From the point of view of music, Irene was a beautiful opera and HeBo gave an ecstatic performance. The opera was full of delicious details and frankly speaking the da capo -style, that is so typical for operas of that era, could at times in my opinion been even more frequent, since I could easily have listened to some parts one more time. Conductor (he also played the harpsichord occasionally) Aapo Häkkinen was in honour of the year’s end like a living flame. I could have watched his work even longer; I have rarely enjoyed following the conductor’s work this much!

The cherry on the cake were the soloists. The role of Irene was sung by Julia Lezhneva. Her voice in the demanding arias can only be admired even if the role was rather low so she did not need to use her full scale. Eudossa’s role was sung by Estonian Dara Savinova and sung well. I especially enjoyed how she put her soul in the performance. She had learned the role so well, that she really did not need to look at the notes at all. The male roles were sung by countertenors: Max Emanuel Cenčič (Niceforo), Bruno de Sá (Isacio) and David DQ Lee (Oreste). Again, I have to say that there are big differences between countertenors. My absolute favourite of these three was Bruno de Sá, whose clear, bright and agile voice was purely stunning in “Irene”. The opera would have been worth seeing only to hear him.

”Irene” was a great end to the operatic year 2019. Pretty much my only critique was about the fact the the soloists only popped to the stage to sing their parts and then left the stage only to return again after a while. The impression was a bit restless and sometimes it felt funny that the singer was clearly singing to another person, who had just walked off the stage. From the point of view of the performance it might have been better, if the performers had mostly sat on the stage waiting for their turn to sing like most concert performances of operas as staged.

For those of you, who live in Finland and have access to the streaming service of Yle Areena, a warm recommendation to listed to the opera; it is available for one month.