Irene Helsingin Musiikkitalossa, 31.12.2019

Voiko vuosi enää hienommin loppua kuin korkeatasoisen barokkioopperan parissa? Kysymys on puhtaasti retorinen, sillä oikeasta vastauksesta ei vuonna 2019 Helsingissä ole mitään epäilystä. Ei todellakaan voi. Helsingin Barokkiorkesteri (HeBo) esitti huippusolistien kera Johann Adolph Hassen oopperan Irene vuodelta 1738. Ensimmäisten esitysten jälkeen ooppera painui unohduksiin ja HeBo nyt toi sen uudelleen näyttämölle. Suuret kiitokset siitä!

Oopperan päähenkilö on Bysantin keisarinna Irene, joka on salaa rakastunut nuoreen Niceforoon. Irenen poika Isacio taas haluaa sysätä keisarinnan syrjään valtaistuimelta ja yrittää kiristää Niceforon sisarta Eudossaa vaimokseen. Eudossa taas ei ole mitenkään onnessaan Irenen ja Niceforon lämpimistä tunteista. Ja kaiken takana häärää Niceforon ja Eudossan isä Oreste, joka haluaa Isacion jo vihdoin pääsevän keisariksi. Mutta kun hänelle paljastuu, että Isacio ja Eudossa ovatkin menossa naimisiin, hänen on pakko paljastaa, että hänpä vaihtoi vauvana oman poikansa kruununperijän kanssa eli Niceforo on Irenen lapsi ja Isacio ja Eudossa ovat sisaruksia ja niin koko kuvio menee uusiksi. Irene ja Niceforo tunnistavatkin rakkautensa äidin ja pojan tunteeksi. Nyt Irene on vallan valmis astumaan alas valtaistuimelta oikean poikansa hyväksi ja Niceforo ja Eudossa rakastavat toisiaan ja tarinan kelmit eli Oreste ja Isacio joutuvat maanpakoon.

Musiikillisesti Irene oli upea ooppera ja HeBo soitti teoksen suorastaan hurmoksessa. Teoksessa oli aivan ihanan herkullisia yksityiskohtia ja tuon ajan oopperoille tyypillinen da capo -malli olisi välillä voinut vaikka tuplaantuakin, sillä joitain kohtia olisin voinut hyvinkin kuunnella vielä toisenkin toiston. Kapellimestari (joka soitti välillä cembaloakin) Aapo Häkkinen oli vuoden päättymisen kunniaksi vauhdissa potenssiin x. Hänen työtään olisi voinut katsella vaikka kuinka kauan; harvoin olen nauttinut kapellimestarin seuraamisesta näin paljon!

Mehukkaana kirsikkana kakun päällä olivat sitten illan solistit. Irenen roolin lauloi Julia Lezhneva. Hänen äänenkäyttöään huikean vaativissa kuvioissa ei voi kuin ihailla, vaikka rooli olikin verrattain matala eli hän ei ihan päässyt esittelemään äänensä koko kirjoa. Eudossan roolin lauloi virolainen Dara Savinova oikein mallikkaasti. Pidin erityisesti hänen eläytymisestään. Hän oli opetellut roolin sen verran hyvin, että nuottivihkoa hän ei vilkuillut koko esityksen aikana varmaan kertaakaan. Miesroolit lauloi kontratenorikolmikko Max Emanuel Cenčič (Niceforo), Bruno de Sá (Isacio) ja David DQ Lee (Oreste). Jälleen on todettava, että kyllä kontratenoreissa on eroa. Näistä kolmesta ehdoton suosikkini oli Bruno de Sá, jonka kirkas, heleä ja notkea ääni oli aivan ylivertainen Irenessä. Jo pelkästään hänen aarioidensa vuoksi Irene olisi kannattanut käydä katsomassa.

Irene oli siis hieno päätös oopperavuodelle 2019. Ehkä ainut kritiikkini kohdistuu siihen, että solistit kävivät vain laulamassa oman osuutensa lavalla ja poistuivat sitten palatakseen taas seuraavaan osuuteensa. Vaikutelmasta tuli vähän levoton ja välillä tuntui vähän hassulta kun laulaja selvästi lauloi toiselle henkilölle, joka oli juuri hipsinyt pois lavalta. Kokonaisuuden kannalta olisi ollut mukavampi, jos henkilöt olisivat pääosin istuneet väliajat lavalla, kuten useimmissa oopperoiden konserttiversioissa. 

Konsertti on muuten kuultavissa Yle Areenasta kuukauden ajan. Suosittelen ehdottamasta sen kuuntelemista!