Voiko vuosi enää
hienommin loppua kuin korkeatasoisen barokkioopperan parissa? Kysymys on
puhtaasti retorinen, sillä oikeasta vastauksesta ei vuonna 2019 Helsingissä ole
mitään epäilystä. Ei todellakaan voi. Helsingin Barokkiorkesteri (HeBo) esitti
huippusolistien kera Johann Adolph Hassen oopperan Irene vuodelta 1738.
Ensimmäisten esitysten jälkeen ooppera painui unohduksiin ja HeBo nyt toi
sen uudelleen näyttämölle. Suuret kiitokset siitä!
Oopperan päähenkilö on
Bysantin keisarinna Irene, joka on salaa rakastunut nuoreen Niceforoon. Irenen
poika Isacio taas haluaa sysätä keisarinnan syrjään valtaistuimelta ja yrittää
kiristää Niceforon sisarta Eudossaa vaimokseen. Eudossa taas ei ole mitenkään
onnessaan Irenen ja Niceforon lämpimistä tunteista. Ja kaiken takana häärää
Niceforon ja Eudossan isä Oreste, joka haluaa Isacion jo vihdoin pääsevän
keisariksi. Mutta kun hänelle paljastuu, että Isacio ja Eudossa ovatkin menossa
naimisiin, hänen on pakko paljastaa, että hänpä vaihtoi vauvana oman poikansa
kruununperijän kanssa eli Niceforo on Irenen lapsi ja Isacio ja Eudossa ovat
sisaruksia ja niin koko kuvio menee uusiksi. Irene ja Niceforo tunnistavatkin
rakkautensa äidin ja pojan tunteeksi. Nyt Irene on vallan valmis astumaan alas
valtaistuimelta oikean poikansa hyväksi ja Niceforo ja Eudossa rakastavat
toisiaan ja tarinan kelmit eli Oreste ja Isacio joutuvat maanpakoon.
Musiikillisesti Irene oli
upea ooppera ja HeBo soitti teoksen suorastaan hurmoksessa. Teoksessa oli aivan
ihanan herkullisia yksityiskohtia ja tuon ajan oopperoille tyypillinen da capo
-malli olisi välillä voinut vaikka tuplaantuakin, sillä joitain kohtia olisin
voinut hyvinkin kuunnella vielä toisenkin toiston. Kapellimestari (joka soitti
välillä cembaloakin) Aapo Häkkinen oli vuoden päättymisen kunniaksi vauhdissa
potenssiin x. Hänen työtään olisi voinut katsella vaikka kuinka kauan;
harvoin olen nauttinut kapellimestarin seuraamisesta näin paljon!
Mehukkaana kirsikkana kakun päällä
olivat sitten illan solistit. Irenen roolin lauloi Julia Lezhneva. Hänen
äänenkäyttöään huikean vaativissa kuvioissa ei voi kuin ihailla, vaikka rooli
olikin verrattain matala eli hän ei ihan päässyt esittelemään äänensä koko
kirjoa. Eudossan roolin lauloi virolainen Dara Savinova oikein mallikkaasti.
Pidin erityisesti hänen eläytymisestään. Hän oli opetellut roolin sen verran
hyvin, että nuottivihkoa hän ei vilkuillut koko esityksen aikana varmaan
kertaakaan. Miesroolit lauloi kontratenorikolmikko Max Emanuel Cenčič (Niceforo),
Bruno de Sá (Isacio) ja David DQ Lee (Oreste). Jälleen on todettava, että kyllä
kontratenoreissa on eroa. Näistä kolmesta ehdoton suosikkini oli Bruno de Sá,
jonka kirkas, heleä ja notkea ääni oli aivan ylivertainen Irenessä. Jo
pelkästään hänen aarioidensa vuoksi Irene olisi kannattanut käydä katsomassa.
Irene oli siis hieno
päätös oopperavuodelle 2019. Ehkä ainut kritiikkini kohdistuu siihen, että
solistit kävivät vain laulamassa oman osuutensa lavalla ja poistuivat sitten
palatakseen taas seuraavaan osuuteensa. Vaikutelmasta tuli vähän levoton ja
välillä tuntui vähän hassulta kun laulaja selvästi lauloi toiselle henkilölle,
joka oli juuri hipsinyt pois lavalta. Kokonaisuuden kannalta olisi ollut
mukavampi, jos henkilöt olisivat pääosin istuneet väliajat lavalla, kuten useimmissa
oopperoiden konserttiversioissa.
Konsertti on muuten
kuultavissa Yle Areenasta kuukauden ajan. Suosittelen ehdottamasta sen
kuuntelemista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti