Olen aiemminkin
kommentoinut sitä ikävää tosiasiaa, että eri maiden suurissa oopperataloissa
tavataan esittää aina niitä muutamaa samaa oopperaa, jotka kaikki ovat nähneet
jo ties kuinka monta kertaa. Siksipä olenkin aina yhtä ilahtunut, kun joka taho
ottaa asiakseen tuoda näyttämölle myös jotain harvinaisempaa. Nyt Helsingin
oopperayhdistys esittää Aleksanterinteatterissa Tauno Pylkkäsen oopperan Mare
ja hänen poikansa, joka perustuu Aino Kallaksen teokseen. Ooppera on vuodelta
1945 ja edellisen kerran ooppera on esitetty samaisessa Aleksanterin
teatterissa vuonna 1953. Oopperan kuultuani en voi kuin kysyä, että miksi
ihmeessä teosta ei ole koskaan tuotu ”uuteen” oopperataloon.
Ooppera kertoo Maresta,
jonka mies ja seitsemästä pojasta kuusi
on kuollut taisteluissa. Nyt viimeinenkin (Imant) haluaa johtaa kapinaa
hallintoa vastaan. Säästääkseen poikansa hengen Mare ilmiantaa kapinan. Muut
kapinalliset tapetaan, mutta Imant vain haavoittuu. Kun poika herää ja tajuaa
Maren petoksen, hän tappaa itsensä. Mare ilmoittaa kapinallisten perheille,
että hän on syypää kapinallisten kuolemaan ja joukko surmaa hänet.
Oopperan musiikki on
todella voimakasta, tunnekylläistä ja ilmaisuvoimaista. Libretto oli ajoittain
hieman vanhahtavaa kieltä, mutta sopii ohjaukseen ihan mukavasti. Ohjaaja Ville
Saukkonen oli siirtänyt tapahtumat saksalaisen ritarikunnan ajoista vuoteen
1940, mikä ideana oli hieno, mutta ontui hieman käytännön toteutuksessa, kun Viljandin
linnan hallitsijat laulavat Neitsyt Mariasta ja heiluttavat samalla Stalinin
muotokuvaa.
Tämä ooppera todella
kolahti minuun. Voimakas tarina, hieno musiikki ja useampi hyvin suoriutunut
laulaja. Tällä kertaa lavan seniorikaarti vei voiton muista esiintyjistä. Esa
Ruuttunen Mangona oli kuin luotu rooliin ja Marjukka Airas Marena teki
vaikuttavan roolin epätoisena äitinä. Ihan lopussa Airaksen ääni alkoi jo
väsyä, mutta sen saattoi kyllä tulkita myös musertuneen äidin luhistumisena.
Myös Henri Tikkasen Komtuurina oli onnistunut. Muutamat ylä-äänet eivät tulleet
ihan puhtaina, mutta kokonaisuus oli silti hyvä. Kuinkahan upea ooppera olisi
ollutkaan, jos Imantin roolin olisi laulanut joku muu kuin Tero Halonen, jonka
äänimateriaali ei valitettavasti riittänyt rooliin. Imantille oli loppuun
kirjoitettu äärimmäisen liikuttava osuus, joka olisi varmaan saanut kyyneleen
silmäkulmaan vähän paremman laulajan käsissä.
Kuten niin usein
Saukkosen ohjauksissa, tässäkin teoksessa oli mukana muutama tanssija. Jaakko Hutchingsia
Tuomas-pukkia en oikein ymmärtänyt, mutta Jacob Börlin ja Lauri Peltonen
tekivät upean esityksen toisen näytöksen juhlakohtauksessa. Ollapa itsekin noin
notkea ja liikkuva! En löytänyt käsiohjelmasta koreografian tekijää, joten jo
he tekivät itse myös esityksen koreografian, niin todella lahjakkaita ovat.
Oopperasta on vielä kolme
esitystä jäljellä, joten kipin kapin ostamaan lippuja tähän historialliseen
esitykseen (www.ticketmaster.fi).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti