Taikahuilu Tampereen oopperassa, 12.3.2022

Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera Taikahuilu ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Olen nähnyt siitä täsmälleen yhden kiinnostavan produktion, jonka kävinkin sitten katsomassa kaksi kertaa. Normaalioloissa en siis olisi vaivautunut katsomaan Tampereen oopperan Taikahuilua, varsinkin kun se esitettiin suomeksi, mutta kun solisteina oli Tuomas Katajala, Arttu Kataja ja Tuuli Takala, niin päätin käyttää maaliskuisen kevätlauantain Tampereella käyntiin.

Heti aluksi on todettava, että valitettavasti Arttu Kataja oli sairastunut ja hänen tilallaan Papagenona lauloi näyttämön sivusta Ville Rusanen ja lavalla roolin näytteli Johan Krogius. Rusanen suorituikin tehtävästään kiitettävästi, vaikka lavan sivusta laulaminen aina vähän vaikuttaakin esityskokemukseen.

Taikahuilun perustarinahan kertoo miehestä (Tamino), joka rakastuu naiseen (Paminaan), jonka äiti (Yön kuningatar) yrittää kaapata vallan Sarastrolta. Nuoripari joutuu erilaisiin koettelemuksiin, mutta saavat lopussa toisensa, Yön kuningatar häviää ja sivurooleissa olleet Papageno ja Papagenakin saavat toisensa. Koko oopperan tarina on täysin hölmö ja sen on tulkittu viittaavan vapaamuurareihin ja siitä on tehty jos jonkinlaisia versioita vuosien varrella, mutta se ei kyllä millään lailla tee itse tarinasta sen fiksumpaa. Henkilöhahmot ovat kliseisiä ja itse kertomus suorastaan misogyyninen.  

Ohjaaja Tuomas Parkkinen oli sijoittaunut tarinan 1930-luvun Yhdysvaltoihin, mutta itse ohjaus oli varsin mitäänsanomaton. Parhaalla tahdollanikaan en voi sanoa, että ohjaus olisi parantanut kertomusta millään lailla. Pikemminkin päinvastoin: kun teema on noin typerä, niin kannattaisi vetää kerralla överiksi ja tehdä produktiosta kunnon satu.

Koska roolihahmot on tehty niin kliseisiksi, niin esiintyjienkin on vähän vaikeaa nyhjäistä tyhjästä. Tuomas Katajala ja Tuuli Takala tekivät ihan kelpo suoritukset, mutta eivät hekään kyenneet hahmoista mitenkään henkeäsalpaavia tekemään, molemmat saivat joitakin vuosia sitten huomattavasti paremmat suoritukset aikaiseksi Suomen Kansallisoopperan edellisessä Taikahuilussa, joka onkin se ainut kiinnostava versio Taikahuilusta, jonka olen nähnyt.

Ehdottomasti parhaasta roolisuorituksesta tässä produktiossa vastasi Yön kuningattaren roolin laulanut Suvi Väyrynen. Yön kuningattarella tosin onkin oopperan upeimmat ja taatusti tunnetuimmat aariat laulettavina ja Väyrynen osasi laittaa peliin riittävästi ”helvetin raivoa”, jotta yleisökin heräsi kevyestä apatiastaan.

 

The Magic Flute in the Tampere Opera, the 12th of March, 2022

Wolfgang Amadeus Mozart’s opera ”The Magic Flute” has never been one of my favourites. I have seen only one interesting production of this opera, and that one I went to see twice. So normally I would not have bothered to go and see this opera in the Tampere Opera – especially since it was sung in Finnish – but when the soloists were Tuomas Katajala, Arttu Kataja and Tuuli Takala, I decided to spend a March Saturday to go and see it in Tampere.   

First of all, I must way that unfortunately Arttu Kataja had fallen ill and his role as Papageno was sung from the side by Ville Rusanen when Johan Krogius acted it on the stage. Rusanen did well, even though somebody singing from the side does have a certain flattening effect on the experience.

”The Magic Flute” tells about a man (Tamino), who falls in love with a woman (Paminaan), whose mother (Queen of the Night) tries to overthrow Sarastro. The young couple face some ordeals, but they get their happily ever after in the end, Queen of the Night loses the battle and the side characters - Papageno and Papagena – are also united. The whole storyline is completely idiotic: it has been interpreted to be connect with Freemasons and directors have made numerous different versions of the opera, which has never made the story itself any better. The characters are purely cliché and the story itself is misogynic.

The director Tuomas Parkkinen has set this version in the 1930’s and in the USA, but the direction itself was bland. I really cannot say that the direction would have added anything positive to the stupid story. Actually, on the contrary: when the story is so silly, it would be wiser to overstate and make it a full-blown fairy tale.

Since the characters were so full of clichés, it was difficult for the performers to make a lot out of them. Tuomas Katajala and Tuuli Takala did decent performances, but even they could not make the persons sparkle. They were both considerably better in the Finnish National Opera’s production of this opera a few years ago, which has been the only interesting version of this opera that I have seen.

The best performance of this production was made by Suvi Väyrynen, who sang the role of the Queen of the Night. She does have the best and best known arias of the opera and Väyrynen created enough ”rage from hell”, so that the audience that had sunk to slight apathy, woke up.

 

Takala, Katajala ja Kataja Tampereen LiveLabissa, 8.3.2022

Yksi tämän kevään eniten odottamistani konserteista oli suurten suosikkieni Tuuli Takalan, Tuomas Katajalan ja Arttu Katajan Tampere LiveLabin esitys Rakkaimmat liedit. Pienessä intiimissä tilassa esitetty konsertti oli tunnelmallinen ja ehdottomasti Tampereen matkan arvoinen.

Alussa kaikki solistit esittivät saksankielistä liediä: Katajala lauloi Robert Schumannin Dichterlieben lauluja, Arttu Kataja pätkän Franz Schubertin Winterreisesta ja Tuuli Takala Richard Straussin liedejä.

Katajalan esitys on upea ja hänen kokemuksensa lied-laulajana tuntuu. Odotan todella hänen Winterreise-esitystään ensi kesänä. Saa nähdä, pärjääkö hän Katajan versiolle. Katajan Winterreise alkoi vähän tahmeasti, minkä hän itsekin myönsi, koska esityksen aloittaminen keskeltä laulusarjaa ei ole erityisen helppoa. Mutta aika pian kuulimme hänen upean versionsa tämän teoksen lauluista. Tuuli Takalan Strauss jäi miesten esityksiin verrattuna vähän valjuksi.

Väliajan jälkeen solistit esittivät vielä rakkaimpia suomalaisia liedejään. Tuomas Katajalan Oskar Merikannon Ma elän oli ihastuttava ylistys laululle ja Arttu Katajan esitys Jean Sibeliuksen Svarta rosor -laulusta oli yli parhaista ikinä kuulemistani. Myös Tuuli Takala onnistui suomalaisissa liedeissä paremmin ja Jean Sibeliuksen Demanten på marssnön oli ajankohtaisuudessaan erittäin onnistunut.

Takala, Katajala and Kataja in Tampere LiveLab, the 8th of March, 2022

One of the concerts that I have been most looking forward to was “The most beloved lieds” by Tuuli Takala, Tuomas Katajala and Arttu Kataja in Tampere LiveLab. This concert was held in a small, intimate bar and was definitely worth a trip to Tampere.

In the beginning all soloists sang their favourite German lieds: Katajala sang lieds from Robert Schumann’s “Dichterliebe”, Arttu Kataja sang a part of Franz Schubert’s “Winterreise” and Tuuli Takala sang some lieds by Richard Strauss. Katajala’s performance was wonderful, and it was easy to see that he is an experienced lied singer. I am really looking forward to his “Winterreise” this summer. Let’s see if he can reach the heights of Kataja’s “Winterreise”. This time Kataja’s beginning was a bit halting, which Kataja admitted himself, because it is not particularly easy to start singing in the middle of a cycle of songs. But we soon heard his fantastic version of this work. Tuuli Takala’s Strauss paled in comparison with the performances of the men.

After the intermission the soloists performed some of their favourite Finnish lieds. Tuomas Katajala’s performance of “Ma elän” (I live) by Oskar Merikanto was a charming praise to singing and Arttu Kataja’s “Svarta rosor” (Black roses) by Jean Sibelius was one of the best performances I have ever heard of this song. I think that also Tuuli Takala did better with the Finnish lieds and her “Demanten på marssjön” (The Diamond of the March Snow) by Jean Sibelius was lovely and absolutely suitable for an evening in March.

Ian Honeyman Pitäjänmäen kyläkirkossa, 6.3.2022

Pitäjänmäen kyläkirkossa oli taas mielenkiintoinen konsertti, jossa skotlantilainen tenori Ian Honeyman lauloi Kevät ja kesä -teemalla sekä vanhaa että uudempaa musiikkia. Vanhin esitetty laulu oli 1200-luvun puolivälistä (Svmer is icumen in) ja tuorein oli Mark Hollisin The Colour of Spring vuodelta 1998.

Aivan ensiksi on todettava, että Honeyman on iästään huolimatta vielä tenorinakin ihan kelpo kunnossa, mutta ennen kaikkea hän on erinomainen esiintyjä, suorastaan show-mies. Lauluista oli koottu hämmentävänkin hyvin toimivat kevät- ja kesäteemat – ihan ensimmäiseksi ei tulisi mieleen, että hän pitkän ajanjakson musiikkia sisältävät laulut voisivat toimia niin hyvin yhdessä.

Honeyman säesti osittain itseään pianolla ja sen lisäksi säestyksestä huolehtivat Heidi Peltoniemi viola da gamballa ja sellolla sekä Aapo Häkkinen cembalolla. Heidän molempien soittoa on aina ilo kuunnella.

Parhaimmillaan Honeyman oli mielestäni Skotlannin kansallisrunoilijan Robert Burnsin runojen lauluissa (Ca’ the Yowes to Knowes, The Baks o’ Doon ja A Red, Red Rose). Hän suorastaan tempasi kuuntelijat syvälle laulujen tarinoihin ja tunneskaaloihin. Pelkästään näiden laulujenkin vuoksi konsertissa olisi kannattanut käydä. Mutta hienoja tulkintoja Honeyman esitti myös muissa illan lauluissa olivat ne sitten barokkia tai modernimpaa musiikkia.

 

Ian Honeyman in Pitäjänmäki village church, the 6th of March, 2022

Once again there was an interesting concert in the Pitäjänmäki village church, where the Scottish tenor Ian Honeyman sang both old and more modern music under the theme “Spring and Summer”. The oldest song was from mid -13^th century (Svmer is icumen in) and the newest from 1998 (The Colour of Spring by Mark Hollis).

First of all, I must say that despite his age Honeyman’s tenor is still in good working order, but above all his is an excellent performer – a true showman. The set of songs formed an amazingly good mix of spring and summer songs, even though you might have difficulties to believe that songs from so different periods could never fit together.

Honeyman partly accompanied himself by piano and partly he was accompanied by Heidi Peltoniemi (viola da gamba and cello) and Aapo Häkkinen (cembalo). It is always a pleasure to listen to them playing.

At his best Honeyman was in my opinion in the songs by Robert Burns – the Scottish national poet (Ca’ the Yowes to Knowes, The Baks o’ Doon and A Red, Red Rose). He absolutely pulled the listeners deep into the emotions of the songs and their stories. It would have been worth a concert ticket just to hear those songs. But Honeyman did great interpretations also of the other songs whether they were baroque or more modern songs.

Iloinen leski Helsingin Konservatoriossa, 5.3.2022

Vaikka en nyt ihan maailman suurin operettien ystävä olekaan, niin päätin kuitenkin vähän kuin kannatuksen vuoksi käydä katsomassa Helsingin Konservatorion esityksen Franz Leharin operetista Iloinen leski. Kyseessä on varmaan yksi maailman tunnetuimmista opereteista, jonka sävelet ovat monille tuttuja – silloinkin, kun he eivät tiedä, mistä laulut ovat alun perin lähtöisin. 

Iloinen leski kertoo nuoresta ja rikkaasta leskestä Hanna Glawarista, jota useampikin mies yrittää hurmata takaisin avioliiton satamaan. Monilla on tosin motiivina pikemminkin raha kuin rakkaus. Kaikenlaisten ihmissuhdekiemuroiden jälkeen oikea rakkaus löytyykin kreivi Danilo Danilowitschistä.

Lauantai-iltapäivä sujui ihan mukavasti Leharin musiikin parissa, vaikka itse esitys nyt ei ihan muotovalio ollutkaan. Markku Nenosen ohjaus oli varsin tylsä ja jostain syystä akustiikka ei salissa toiminut kunnolla ja äänet ikään kuin hukkuivat matkalla. Yleensä Helsingin Konservatorion konserttisalin akustiikka on ihan hyvä, joten en oikein ymmärtänyt, mihin äänet katosivat.

Ehkä osittain huonosta akustiikasta johtuen en siis juuri vakuuttunut solisteista. Suosikikseni tällä kertaa muodostui kreivi Daniloa esittänyt Jere Hölttä. Hänkin toki puski ylä-ääniään, mutta ainakin hänen näyttelemisensä sopi kevyeen operettiin erinomaisesti.

Helsinki Concordia -orkesteri suoriutui soitostaan oikein hyvin, joskin heidänkin soittonsa kärsi samoista akustiikkaongelmista kuin koko esitys.

The Merry Widow in Helsinki Conservatory, the 5th of March, 2022

Even though I am not the biggest fan of operettas, I decided to go and see Franz Lehar’s “The Merry Widow” in the Helsinki Conservatory – if only to support them. This is perhaps one of the best-known operettas in the world and its tunes are known to most of us – even when you don’t quite remember their origin.

“The Merry Widow” tells about a young and rich widow Hanna Glawari and how many men try lure her back to the bliss of married life. Though, most of them are motivated by money, not love. However, after a lot of different twists and turns the true love in the form of Count Danio Danilowitsch is found.

The Saturday afternoon went smoothly together with Lehar’s music, even though the production itself was not superb. The director, Markku Nenonen, had made rather a dull version of the operetta and for some reason the acoustics in the concert hall was not very good and the voices sort of disappeared somewhere. Usually, the acoustics is quite good in the Helsinki Conservatory’s concert hall, so I do not quite know what happened during this operetta. But perhaps, at least partly due to this acoustics problem, I was not that impressed by the soloists. This time my favourite turned out to be Jere Hölttä, who sang the role of Count Danilo. The pushed his high notes, but at least his acting style suited the light operetta perfectly.

Helsinki Concordia orchestra played quite well, though they also suffered from the same acoustics issues.