Taikahuilu Tampereen oopperassa, 12.3.2022

Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera Taikahuilu ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Olen nähnyt siitä täsmälleen yhden kiinnostavan produktion, jonka kävinkin sitten katsomassa kaksi kertaa. Normaalioloissa en siis olisi vaivautunut katsomaan Tampereen oopperan Taikahuilua, varsinkin kun se esitettiin suomeksi, mutta kun solisteina oli Tuomas Katajala, Arttu Kataja ja Tuuli Takala, niin päätin käyttää maaliskuisen kevätlauantain Tampereella käyntiin.

Heti aluksi on todettava, että valitettavasti Arttu Kataja oli sairastunut ja hänen tilallaan Papagenona lauloi näyttämön sivusta Ville Rusanen ja lavalla roolin näytteli Johan Krogius. Rusanen suorituikin tehtävästään kiitettävästi, vaikka lavan sivusta laulaminen aina vähän vaikuttaakin esityskokemukseen.

Taikahuilun perustarinahan kertoo miehestä (Tamino), joka rakastuu naiseen (Paminaan), jonka äiti (Yön kuningatar) yrittää kaapata vallan Sarastrolta. Nuoripari joutuu erilaisiin koettelemuksiin, mutta saavat lopussa toisensa, Yön kuningatar häviää ja sivurooleissa olleet Papageno ja Papagenakin saavat toisensa. Koko oopperan tarina on täysin hölmö ja sen on tulkittu viittaavan vapaamuurareihin ja siitä on tehty jos jonkinlaisia versioita vuosien varrella, mutta se ei kyllä millään lailla tee itse tarinasta sen fiksumpaa. Henkilöhahmot ovat kliseisiä ja itse kertomus suorastaan misogyyninen.  

Ohjaaja Tuomas Parkkinen oli sijoittaunut tarinan 1930-luvun Yhdysvaltoihin, mutta itse ohjaus oli varsin mitäänsanomaton. Parhaalla tahdollanikaan en voi sanoa, että ohjaus olisi parantanut kertomusta millään lailla. Pikemminkin päinvastoin: kun teema on noin typerä, niin kannattaisi vetää kerralla överiksi ja tehdä produktiosta kunnon satu.

Koska roolihahmot on tehty niin kliseisiksi, niin esiintyjienkin on vähän vaikeaa nyhjäistä tyhjästä. Tuomas Katajala ja Tuuli Takala tekivät ihan kelpo suoritukset, mutta eivät hekään kyenneet hahmoista mitenkään henkeäsalpaavia tekemään, molemmat saivat joitakin vuosia sitten huomattavasti paremmat suoritukset aikaiseksi Suomen Kansallisoopperan edellisessä Taikahuilussa, joka onkin se ainut kiinnostava versio Taikahuilusta, jonka olen nähnyt.

Ehdottomasti parhaasta roolisuorituksesta tässä produktiossa vastasi Yön kuningattaren roolin laulanut Suvi Väyrynen. Yön kuningattarella tosin onkin oopperan upeimmat ja taatusti tunnetuimmat aariat laulettavina ja Väyrynen osasi laittaa peliin riittävästi ”helvetin raivoa”, jotta yleisökin heräsi kevyestä apatiastaan.