OMA VIKA
Kun
Saaristo-ooppera esitti viime vuoden lopulla Olli Kortekankaan Oma vika –oopperan,
harmittelin, kun kuulin koko tapauksesta niin myöhään, että en enää päässyt
katsomaan sitäTurkuun. Siispä riemuitsin, kun huomasin, että tämä monologiooppera
esitetään muutaman kerran kesän aikana Kansallisteatterin Willensaunassa, ja
ostin välittömästi lipun viime torstain näytökseen (viimeinen näytös). Vähältä siis
piti, etten missannut tätäkin mahdollisuutta nähdä kyseinen ooppera ja se olisi
ollut todellinen menetys.
Oma vika olikin
oopperaa parhaimmillaan: hienoa musiikkia ja sydäntä koskettavia tunteita. Olen
nähnyt tätä ennenkin pari Kortekankaan säveltämää oopperaa, enkä ehkä ole
kuulunut hänen suurimpiin faneihinsa, mutta tällä kertaa musiikki iski. Se
kuvasi erittäin osuvasti oopperan teemoja: syvää surua, syyllisyyden tunteita,
rakkautta.
Oopperan ehdoton
tähti oli kuitenkin Sauli Tiilikainen. Hän eli lavalla koko tunneskaalan itsemurhan
tehneen tyttären isänä suunnattomasta surusta ja jossittelusta suoranaiseen
tragikomediaan. Kuinka todelta tuntuikaan valvottujen öiden jälkeinen isän
parahdus ”Se oli murha”. Eikä Jäähyväiset-osion jälkeen salissa varmasti kovin
montaa kuivaa silmäkulmaa enää löytynyt, niin upeasti kaunis musiikki ja
tyttären jäähyväiskirje omalle lapselleen yhdistyivät.
Teos oli kaikessa
yksinkertaisuudessaan todella upea. Lavastus oli yksinkertainen: lauta-arkku ja
kasa paperia eikä puvustuskaan turhaan koreillut. Mutta tärkeintä olikin
musiikki ja tunne. Ehdottomasti näkemisen arvoinen ooppera, jonka voisin käydä
katsomassa useampaankin kertaan.
 |
| Kuva: HS |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti