Arnold
Schönbergin Gurrelieder (Gurre-lauluja) ei kuulu klassisen niihin musiikin
teoksiin, joita esitetään ihan joka päivä. Syynä on tietenkin se, että sen
vaatima esiintyjäjoukko on varsin suuri: orkesterina toimii laajennettu
sinforniaorkesteri ja solistien lisäksi mukana on myös kolme kuoroa.
Gurrelieder kertoo
kuningas Waldemarista ja hänen rakkaudestaan Toveen, jonka Waldemarin puoliso mustasukkaisena
surmauttaa. Waldemar kiroaa Jumalan ja päätyy haamuna ratsastamaan aavearmeijansa
kanssa aikojen loppuun saakka. Nimensä teos saa Gurren linnasta, johon
tapahtumat sijoittuvat. Librettona toimii tanskalaisen Jens Peter Jacobsenin
runoelma.
Schönberg sävelsin
Gurreliederin kahdessa erässä 1900-luvun alussa. Ehkä vähän yllättäenkin tämä ei
erikoisen selvästi kuulu teoksessa; loppupuolella on pieniä merkkejä modernimmasta
sävelkielestä verrattuna alkuun, mutta siinäpä se sitten onkin. Kokonaisuutena
teoksen musiikki on tavattoman kaunista, vaikka tämänkertainen Helsingin
Juhlaviikkojen esitys ei ehkä parhaimmasta päästä ollutkaan. Musiikkitalon
akustiikka ei ole täydellinen, kun esiintyjäkaarti on näin suuri ja kuorot sijoitetaan
takakatsomoon. Mutta suuren orkesterin sointi oli upea ja Susanna Mälkin
johtamista olisi voinut katsella vaikka ilman musiikkiakin, sillä musiikin
saattoi melkein kuulla pelkästään hänen vartalonsa ja käsiensä liikkeistä.
Kiehtovaa katseltavaa!
Valitettavasti pääsolistilla
eli Valdemarin roolin laulaneella Torsten Kerlillä oli korvatulehdus ja siitä
huolimatta, että hän piti kättään korvallaan, hänellä oli ilmeisesti vaikeuksia
hahmottaa orkesterin sointia. Hänen ääneensä hukkui toistuvasti orkesterin alle
(joka toki oli erittäin suuri ja volyymiä siis riitti) ja välillä vain suun
liikkeistä saattoi arvata, että hän parhaillaan lauloi. Sairastuminen oli
todella sääli, sillä vaikka ääni jopa petti illan aikana muutaman kerran, niin ajoittain
äänestä saattoi kyllä kuulla Wagner-tenorin sävyjä, joten olisi ollut hienoa
kuulla hänen esityksensä terveenä.
Illan solisteista
ehdottomasti upein oli Katarina Karnéus, joka lauloi Metsäkyyhkyn roolin. Mikä
fantastinen mezzosopraano, jonka äänen jokaisen upean vivahteenkin saattoi
kuulla orkesterinkin alta! Metsäkyyhkyn laulun olisi suonut jatkuvan pitempäänkin.
Toinen suosikkini oli Wolfgang Alinger-Sperrhacke, joka lauloi Klaus-narrin
roolin. Todella osuva karaktääritenori. Yleensä suhtaudun karaktääritenoreihin
pienellä varauksella, sillä monesti heillä on kapea ja kireä ääni, mutta vaikka
Alinger-Sperrhacken ääni ei ollut tietenkään lyyrinen, niin siinä oli juuri
sopivasti mehukkuutta tämän tyyppisiin rooleihin. Hieno esitys kaiken
kaikkiaan.