Gurrelieder Helsingin Musiikkitalossa, 16.8.2019

Arnold Schönbergin Gurrelieder (Gurre-lauluja) ei kuulu klassisen niihin musiikin teoksiin, joita esitetään ihan joka päivä. Syynä on tietenkin se, että sen vaatima esiintyjäjoukko on varsin suuri: orkesterina toimii laajennettu sinforniaorkesteri ja solistien lisäksi mukana on myös kolme kuoroa.

Gurrelieder kertoo kuningas Waldemarista ja hänen rakkaudestaan Toveen, jonka Waldemarin puoliso mustasukkaisena surmauttaa. Waldemar kiroaa Jumalan ja päätyy haamuna ratsastamaan aavearmeijansa kanssa aikojen loppuun saakka. Nimensä teos saa Gurren linnasta, johon tapahtumat sijoittuvat. Librettona toimii tanskalaisen Jens Peter Jacobsenin runoelma.

Schönberg sävelsin Gurreliederin kahdessa erässä 1900-luvun alussa. Ehkä vähän yllättäenkin tämä ei erikoisen selvästi kuulu teoksessa; loppupuolella on pieniä merkkejä modernimmasta sävelkielestä verrattuna alkuun, mutta siinäpä se sitten onkin. Kokonaisuutena teoksen musiikki on tavattoman kaunista, vaikka tämänkertainen Helsingin Juhlaviikkojen esitys ei ehkä parhaimmasta päästä ollutkaan. Musiikkitalon akustiikka ei ole täydellinen, kun esiintyjäkaarti on näin suuri ja kuorot sijoitetaan takakatsomoon. Mutta suuren orkesterin sointi oli upea ja Susanna Mälkin johtamista olisi voinut katsella vaikka ilman musiikkiakin, sillä musiikin saattoi melkein kuulla pelkästään hänen vartalonsa ja käsiensä liikkeistä. Kiehtovaa katseltavaa!

Valitettavasti pääsolistilla eli Valdemarin roolin laulaneella Torsten Kerlillä oli korvatulehdus ja siitä huolimatta, että hän piti kättään korvallaan, hänellä oli ilmeisesti vaikeuksia hahmottaa orkesterin sointia. Hänen ääneensä hukkui toistuvasti orkesterin alle (joka toki oli erittäin suuri ja volyymiä siis riitti) ja välillä vain suun liikkeistä saattoi arvata, että hän parhaillaan lauloi. Sairastuminen oli todella sääli, sillä vaikka ääni jopa petti illan aikana muutaman kerran, niin ajoittain äänestä saattoi kyllä kuulla Wagner-tenorin sävyjä, joten olisi ollut hienoa kuulla hänen esityksensä terveenä.

Illan solisteista ehdottomasti upein oli Katarina Karnéus, joka lauloi Metsäkyyhkyn roolin. Mikä fantastinen mezzosopraano, jonka äänen jokaisen upean vivahteenkin saattoi kuulla orkesterinkin alta! Metsäkyyhkyn laulun olisi suonut jatkuvan pitempäänkin. Toinen suosikkini oli Wolfgang Alinger-Sperrhacke, joka lauloi Klaus-narrin roolin. Todella osuva karaktääritenori. Yleensä suhtaudun karaktääritenoreihin pienellä varauksella, sillä monesti heillä on kapea ja kireä ääni, mutta vaikka Alinger-Sperrhacken ääni ei ollut tietenkään lyyrinen, niin siinä oli juuri sopivasti mehukkuutta tämän tyyppisiin rooleihin. Hieno esitys kaiken kaikkiaan.