Tänä vuonna Pyhäinpäivän
aaton oratorioni olikin uusi tuttavuus eli Joseph Haydnin Luominen, jonka
Cantores Minores -kuoro ja Suomalainen barokkiorkesteri (FiBO) solisteinaan
Helena Juntunen, Tuomas Katajala ja Tommi Hakala esittivät Helsingin
Tuomiokirkossa.
Nimensä mukaisesti
Luominen kertoo tarinan maailman luomisesta, jonka kulun kertovat kolme
enkeliä: Gabriel (Juntunen), Uriel (Katajala) ja Rafael (Hakala). Oratorion
viimeisessä osassa pääosissa ovat Aatami (Hakala) ja Eeva (Juntunen). En muista
aiemmin kuulleeni luomiskertomukseen pohjautuvaa oratoriota, joten siitäkin
syystä aihe oli kiinnostava. Oratorion teksti mukailee Raamatun
luomiskertomuksen, psalmien ja John Miltonin Kadotetun paratiisin tekstejä.
Jo oratorion alkusoitto
eli hetki ennen maailman luomista kuulosti poikkeuksellisesta vaihdellessaan
kevyen hiljaisen soinnin ja jyrähtelevän forten välillä. Kun yleensä olen
kuullut oratoriota soittavan modernien orkesterien, niin FiBOn sointi kuulosti
todellakin erilaiselta, mutta hetken tottuttelun jälkeen, ihastuin siihen
todella. En osaa sanoa, mikä oli kapellimestari Hannu Norjasen osuus
lopputuloksessa, mutta jälki ainakin oli hyvää.
Cantores Minores
-kuorolla oli tässä teoksessa jonkin verran vähemmän laulettavaa kuin monissa
muissa oratorioissa, mutta kuoro ei pettänyt tälläkään kertaa.
Olin myös todella
tyytyväinen illan solisteihin. Tuomas Katajala esitti vakaan Urielin osan tutun
varmasti. Tommi Hakalan Rafael ei myöskään pettänyt, jos nyt ei yllättänytkään.
Helena Juntusen esitys Gabrielina oli ehkä eloisin heistä. Tämä trio lauloi
kauniisti yhteen, kukaan ei jäänyt jalkoihin ja kaikilla riitti äänivaroja myös
nostaa oma roolihahmonsa esiin, silloin kun se oli tarpeen. Erittäin
tasapainoinen esitys.
Mutta oratorion viimeinen
osa vasta todella räjäytti pankin. En ole aiemmin kuullutkaan rakkasduettoa
oratoriossa, mutta sellainen Luomisesta siis löytyy, kun Aatami ja Eeva
laulavat rakkaudesta toisiinsa. Mit dir geniess ich doppelt sie (sinun kanssasi
nautin kaikesta kaksin verroin) – voiko rakkautta sen paremmin enää kuvatakaan.
Juntusen ja Hakalan duetto oli huikean upea. Kun kaksi kollegaa, jotka ovat
useasti tehneet töitä yhdessä ja kaikesta päätellen nauttivat yhdessä
laulamisesta katsovat toisiaan, hymyilevät ja laulavat kauniisti rakkaudesta,
niin vaikutus on järisyttävä. Itse huomasin hymyileväni leveästi esityksen
päätyttyä ja suurin piirtein leijailin metrin korkeudella maasta kotimatkani,
mikä on varma merkki hyvästä konsertista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti