Christoph Willibald Gluck
on yksi tunnetuimpia barokkioopperan säveltäjiä. Hän oli säveltänyt
kolmisenkymmentä oopperaa, kun hän teki ensimmäisen ns. reformioopperansa
Orfeuksen ja Eurydiken, jossa hän puhdisti sävelkielen ylenmääräisistä ”livertelyistä”
ja jätti käytöstä myös yhden barokkioopperalle tyypillisimmistä piirteistä,
jossa paria riviä tekstiä toistetaan pitkähkön aarian verran. Nyt tämä ooppera
esitettiin Musiikkitalossa Magnus Lindberg -festivaalin viimeisenä konserttina.
Lukuisat
oopperasäveltäjät ovat käsitelleet teoksissaan Orfeuksen ja Eurydiken tarinaa,
joten juoni on tuttu. Orfeuksen puoliso Eurydike kuolee ja Orfeus menee noutamaan
häntä Manalasta. Ehtona Eyrudiken eloon heräämiselle on, että Orfeus ei katso
häneen ennen maan päälle paluuta. Tietenkin Orfeus vilkaisee ja Eurydike kuolee
uudelleen. Tässä versiossa Amor herättää hänet kuitenkin uudelleen henkiin ja Orfeus
ja Eurydike pääsevät kuin pääsevätkin jälleen nauttimaan yhteisestä elämästä.
Gluckin perinteinen
barokkiooppera oli minulle tuttua, mutta oli hienoa kuulla häneltä näin erityyppinen
ooppera. Vaikka henkeäsalpaavat kuvioinnit teoksesta puuttuivatkin, niin pidin
oopperan sävelkielestä todella paljon. Radion Sinfoniaorkesteri (RSO) ei ollut lavalla
suurimmalla miehityksellään, mikä olikin oikein, kun kyseessä oli
barokkiooppera. Kun olen viimeaikoina kuullut useammankin kyseisen tyypin
oopperan barokkiorkesterien säestämänä, niin oli mielenkiintoista kuulla, miten
erilainen sointi nykysoittimilla teoksiin saadaan. RSO suoriutui tehtävästään
kunnialla; kapellimestari Fabio Biondi loi soittajien kanssa pehmeän lämpimän
soinnin, joka ei toki ollut tyypillinen barokkisointi, mutta sopi tähän
oopperaan silti mielestäni oikein hyvin. Erikoisen ilahtunut olin Orfeuksen
aariaa säestäneestä harpusta (harpisti Sivan Magen); oli hienoa kerrankin nähdä
ja kuulla harppu keskiössä (ihan fyysisestikin, sillä soitin oli sijoitettu
orkesterin keskelle, kun se yleensä lymyilee jossain laitamilla).
Illan solistit olivat
huippuluokkaa. Amorin pienehkössä roolissa esiintyi normaalilla varmuudellaan
Tuuli Lindeberg. Pääroolin Orfeuksena lauloi mezzosopraano Caitlin Hulcup,
jonka äänen sävy ja laadun tasaisuus oli hämmentävän hieno. Olisipa joskus
mukava kuulla häntä muutenkin kuin konserttiversiossa. Komeasti hän lauloi
nytkin ja erityisesti hittiaaria Che faró senza Euridice? hiveli korviani.
Mutta illan kuningatar oli kyllä Helena Juntunen Eurydikenä. Alan entistä
enemmän olla sitä mieltä, että hän voisi laulaa vaikka huonekalun
kokoamisohjetta ja hän saisi se elämään silmiemme edessä. Huikeaa äänenkäyttöä
ja eläytymistä, joka sai yleisön haltioitumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti