La ville morte (Kuollut kaupunki) Göteborgin oopperassa, 8.3.2020

Lähes jo keväiseksi perinteeksi muodostuneen sukulaisvierailun kruunasi tänä vuonna Nadia Boulangerin ja Raoul Pugnon ooppera La ville morte, joka perustuu Gabriele D’Annuzion näytelmään ja librettoon. Ooppera valmistus vuonna 1914 ja sen ensi-illan piti olla kyseisen vuoden syyskuussa, mutta ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen laittoi suunnitelmille stopin. Valitettavasti oopperan orkesteripartituuri tuhoutui tulipalossa ja nyt Göteborgissa tehdyn oopperan orkestroinnin on tehnyt Mauro Bonifacio muualla säilytetyn pianopartituurin pohjalta. Teosta on esitetty vain kerran aikaisemmin Euroopassa, vuonna 2005 Sienassa.

Ooppera kertoo arkeologi Léonardista ja hänen sisarestaan Hébéstä, jotka ovat muinaisen Mykenen kaivauksilla, jonne ovat tulleet myös Léonardin ystävä Alexandre ja hänen sokea vaimonsa Anne. Hébé ja Anne viettävät paljon aikaa yhdessä ja ystävystyvät ja kun Hébé ja Alexandre rakastuvat toisiinsa, se tuntuu raskaalta. Myös Léonard on rakastunut omaan sisareensa ja kärvistelee insestisen himonsa kourissa. Anne vaistoaa Hében ja Alexandren tunteet ja vakuuttaa Léonardille, että hän ei ole suhdetta vastaan, vaan on pikemminkin valmis väistymään rakastavaisten onnen tieltä. Kun sisaren rakastuminen selviää näin Léonardille, hän on raivoisan mustasukkainen ja hukuttaa Hébén lähteeseen. Tämän jälkeen hän hehkuttaa olevansa pelastettu, koska voi nyt hyvällä omallatunnolla rakastaa puhtaana säilynyttä sisartaan. Sitten, Léonardin ja Alexandren siirtäessä Hébén ruumista, Anne saapuu paikalle, koskettaa ruumista ja saa näkönsä takaisin.

Periaatteessa Göteborgin esitys oli konserttiversio, mutta kevyellä lavastuksella (temppelin pylväitä muistuttavat palkit) ja taustavideoilla (vuoret, kaivaukset, tähtitaivas) sekä valoilla (tuli, vesi) katsoja onnistui lähes unohtamaan tämän.

Oopperan alussa ensimmäiseksi mielikuvaksi tuli se, että onpas todellakin ranskalaisen kuuloinen ooppera, mutta mitä pidemmälle teos eteni, sitä enemmän musiikki sai otteeseensa. Illan aikana tunsin olevani kuin kauhuelokuvassa, jossa katsoja koko ajan tietää, että jotain pahaa on tulossa. Jo alun kauniin seesteisessä musiikissa saattoi aistia uhkaavan pohjavireen ja loppupuolen veden virtauksen heleys musiikissa sai kuvannoillisesti puremaan kynsiään, koska katsoja tiesi, että jotain karmeaa on tulossa. Teoksen musiikki oli todella kiehtovaa, moniuloitteista ja tunteita herättävää. Anna-Maria Helsingin johtama Göteborgin oopperan orkesteri teki hienoa työtä esityksessä. Myös  oopperan tematiikka rakkauden monista muodoista ja siitä, kuinka pakkomielteinen, kieroutunut

rakkaus voi tuhota kaiken ympäriltään piti todella otteessaan. Léonardin tuhoava tarve säilyttää Hébé ”puhtaana”, kun hän ei itse tätä saanut, oli suorastaan karmaiseva, mutta valitettavasti ei mitenkään vieras todellisuudellekaan.

Göteborgin ooppera oli myös löytänyt erittäin onnistuneet solistit esitykseen (teoksessa on vain viisi laulajaa ja kuoro). Ehdoton suosikkini naisista oli Katarina Karnéus (voitti Cardiffin Singer of the World -kilpailun vuonna 1995) Hébénä. Hän oli aivan loistava. Ja nuori Markus Petterson Léonardina oli hänelle oiva vastapari. Komea ääni, jonka kehittymistä mielelläni seuraisin jatkossakin.   

La ville morte (The Dead City) in Gothenburg Opera (Sweden), the 8th of March, 2020

My – almost traditional – spring visit to Gothenburg to visit relatives was this year crowned by the opera ”La ville morte” by Nadia Boulanger and Raoul Pugno on Gabriele D’Annuzio’s play and libretto. The opera was finished in 1914 and its first night was supposed to take place in September of that same year. However, the beginning of the First World War crashed the plans. Unfortunately, the score of the opera was destroyed in a fire and the orchestration of the opera now shown in Gothenburg was made by Mauro Bonifacio based on a piano score that was kept elsewhere and thus saved. The opera has been performed only once before, in 2005 in Siena.

The opera tells about an archeologist Léonard and his sister Hébé, who are at the digs of the ancient city of Mycenae. They have been joined by Léonard’s friend Alexandre and his blind wife Anne. Hébé and Anne spend a lot of time together and have become friends and when Hébé and Alexandre fall in love, it feels difficult to the lovers. Léonard is also in love with his own sister and struggles with his incestuous lust for her. Anne senses that Hébe and Alexandre are in love and assures to Léonard that she is not against the relationship, but is actually ready to step aside so that the lovers could be happy. When Léonard thus finds out about his sister’s love, he becomes insanely jealous and drowns Hébé in a fountain after which he jubilantly announces that he is saved and can now freely love his sister, who has remained pure. Then, when Léonard and Alexandre are moving Hébé’s dead body, Anne arrives, touches the body and regains her sight.  

In principle the opera was a concert version, but with light stage set (columns referring to temple pillars) and background videos (mountains, digs, starlit sky) plus with some lights (fire, water) the spectator managed to almost forget that.

In the beginning of the opera, my first impression was that it was a very French opera, but the further it got, the more the spellbinding the music became. During the evening I felt as if I was watching a horror film, where the spectator all the time knows that something terrible is going to happen. Already in the serene music of the beginning, you could sense the threatening undercurrent and in the end the sound of flowing water made you figuratively bite your fingernails, since you knew that something horrible was due. The music of the opera was truly intriguing, multidimensional and emotive. The Gothenburg Opera Orchestra with the conductor Anna-Maria Helsing were superb. Also the theme of the opera about love in its many forms and how compulsive and twisted love can destroy everything around it was gripping. Léonard’s destructive need to keep Hébé ”pure”, when he could not have her, was absolutely spine-chilling, but unfortunately not unknown in true life.

The Gothenburg Opera has also found excellent soloists for the production (there are only five singers and the choir in it). My absolute favourite was Katarina Karnéus (who won the Cardiff Singer of the World competition in 1995) as Hébé. She was magnificent. And young Markus Petterson as Léonard was a fitting counterpart to her. Handsome voice, whose development I would love to follow.

Idomeneo Tanskan kuninkaallisessa oopperassa Kööpenhaminassa, 29.2.2020

Kööpenhaminan oopperatalo on todennäköisesti tunnetuin moderni oopperatalo maailmassa Sydneyn jälkeen. Talo valmistus vuonna 2004 ja se on rakennettu saarelle Kööpenhaminan keskusta-alueella. Oli kokemus sinänsä saapua oopperaan veneellä. Talo on mukavan näköinen ja aulan kattokruunut ovat todella näyttävät.; ehdottomasti vierailun arvoinen paikka ilman oopperoitakin. Minä tietenkin menin sinne näkemään oopperan eli Wolfgang Amadeus Mozartin Idomeneon ensi-illan (yhteistuotanto Teatro Real de Madridin, Deatro dell’Opera di Roman ja Canadian Opera Companyn kanssa.

Idomeneo kertoo Kreetan kuninkaasta Idomeneosta. joka palaa vuosien poissaolon jälkeen sodasta. Merellä myrsky iskee hänen alukseensa ja hän lupaa ensimmäisen rantautumisen jälkeen näkemänsä ihmisen uhrina Neptunukselle (meren jumalalle) lepyttääkseen tätä. Tietenkin tämä ensimmäinen ihminen on hänen oma poikansa Idamante. Kuningas yrittää kiemurrella irti lupauksestaan lähettämällä poikansa pois ja tarjoutumalla itse sijaiseksi. Kun Idomeneo oli sodassa, Idamante oli rakastunut Iliaan, joka on sotavanki, Troijan surmatun kuninkaan tytär. Iliakin rakastaa Idamantea, eikä hän ole ainoa. Elektra, joka on toisen kreikkalaisen kuninkaan tytär, on paennut Kreetalle vanhempiensa kuoleman jälkeen, rakastaa myös Idamantea. Lopussa Idamante vaatii, että hänet uhrataan Neptunukselle, mutta Ilia ei hyväksy tätä vaan vaatii itse päästä uhriksi. Ja tietenkin tässä vaiheessa, Neptunus puuttuu peliin ja sanoo, että kenenkään ei tarvitse kuolla: Idomeneon on luovuttava kruunusta ja Idamantesta tulee kuningas ja Iliasta hänen kuningattarensa. Kuten arvata saattaa, kaikki ovat onnellisia, paitsi Elektra, joka tappaa itsensä.

Ohjaaja Robert Carsen (Maria Lamontin kanssa) oli tuonut tarinan nykyaikaan ja yllättävän onnistuneesti. Kyllä, viittaukset kreikkalaisiin jumaliin kuten Neptunukseen ja Minervaan vähän tökkivät, mutta muuten ajatus hallitsijasta ja sotavangeista/pakolaista toimi: univormut, aidat, tyhjä ranta, hylätyt pelastusliivit ja teltat muistuttivat katsojia liiankin hyvin siitä, että sodat ovat loputtomia ja ihmiset kärsivät niissä ihan samalla tavalla kuin satoja vuosia sitten. Will Duken taustavideot luovat erittäin realistisia kuvia näyttämölle. Minä todella pidin tästä ohjauksesta.  

Idomeneo ei ole Mozartin suosituimpia oopperoita. Vaikka se on suurimman osan aikaa helppo tunnistaa hänen teoksekseen, siinä on – varsinkin kuorokohtauksissa – myös jopa verdimäisiä piirteitä. Upeaa! Tanskan kuninkaallinen ooppera oli päättänyt tehdä joukkokohtauksista todella vaikuttavia ja he olivat palkanneet peräti 90 statistia. Ja se näkyi! Joukkokohtaukset olivat mahtavia, vaikka vain osa esiintyjista lauloi.  

Solistit olivat myös hyvin valittuja. Niels Jørgen Riis Idomeneona, Gert Henning-Jensen Idamantena, Margaux de Valensart Iliana ja Sine Bundgaard Elektrana oli kaikki hyviä. Oma suosikkini oli Sine Bundgaard. Hän oli kertakaikkiaan upea horjuessaan rakkauden ja mustasukkaisuuden välillä. Loistava ääni, joka todella sopi rooliin.  

Kuninkaallisen oopperan orkesteria johti kappelimestari Julia Jones ja orkesterin sointi oli hieno: ainakin näin ensi-illassa se säihkyi tarkkana ja intohimoisena.

Idomeneo in the Royal Danish Opera in Copenhagen, the 29th of February, 2020

Copenhagen opera house is probably the second best known modern opera building in the world after Sydney. The house was finished in 2004 on an island in the central parts of Copenhagen. It was an experience in itself to arrive to the opera by a small ferry. A really nice-looking house from the outside and beautiful chandeliers in the foyer; worth a visit even without operas. However, I visited it to see Wolfgang Amadeus Mozart’s opera “Idomeneo”. I saw the premiere of this joint production of Royal Danish Opera, Teatro Real de Madrid, Deatro dell’Opera di Roma and Canadian Opera Company.

“Idomeneo” tells about the king of Crete Idomeneo. who – after years of absence - is returning from war. A storm hits him on the sea and to placate Neptune (the god of sea) he promises to sacrifice the first person he meets when he lands to the god. Naturally this first person is his own son, Idamante. He tries to wiggle out of his promise by sending Idamante away and offering himself as the substitute. When Idomeneo has been at war, Idamante has fallen in love with Ilia, who is a prisoner of war, daughter of the defeated king of Troy. Ilia also loves Idamante, but she is not the only one. Electra, who is the daughter of another Greek king, has taken refuge in Crete after his parents have died and she also loves Idamante. In the end Idamante insists that he will be sacrificed, but Ilia will not have that and offers her life instead. And of course, at this point, Neptune intervenes and says that nobody needs to be sacrificed after all, but Idomeneo must abdicate and Idamante should become the new king and marry Ilia. As you can guess, everybody is happy except Electra, who kills herself.

The director Robert Carsen (with Maria Lamont) had taken the story to modern times and surprisingly well. Yes, the references to Greed gods like Neptune and Minerva sound a bit funny, but otherwise the idea of a ruler and prisoners of war/refugees works: military uniforms, fences, an empty beach with life vests and tents reminds the spectators only too well, that wars are endless and people suffer now just like they did centuries ago. Video design by Will Duke create truly realistic effects on stage. I really liked this production.

Idomeneo is not among the most popular Mozart operas. Even though it is partly easy to recognize as a Mozart piece, especially in some chorus scenes it reminded me of Verdi. Stunning! The Danish Royal Opera had made a decision to make the crowd scenes really impressive and they had hired 90 extras for that. And it worked! The crowd scenes were great even when only part of the people were actually singing.

The soloist were very well chosen. Niels Jørgen Riis as Idomeneo, Gert Henning-Jensen as Idamante, Margaux de Valensart as Ilia and Sine Bundgaard as Electra were all good. My personal favourite was Sine Bundgaard. She was absolutely fantastic swaying between love and jealousy. She has a gorgeous voice that really suited this role.

The Royal Danish Opera Orchestra was directed by Julia Jones and they did a great job. At least this premiere was a shining example of exact, passionate music. 

Ihmissydän Musiikkitalon Camerata-salissa, 28.2.2020

Vaikka en ole maailman suurin modernin oopperan fani, niin käyn tietysti kaikki vastaantulevat uudet modernitkin oopperat katsomassa ja joskus sitä törmää teoksiin, jotka todella ovat näkemisen ja kuulemisen arvoisia. Heinz-Juhani Hofmannin Ihmissydän on yksi sellainen ooppera. Se ei todellakaan päästä kuulijaansa helpolla, mutta teos saa ajatukset pyörimään päässä.

Ihmissydän on monologiooppera, joka kertoo pedofiliasta: itse teosta ja sen seurauksista. Kuulija voi nähdä edessään lapsen, tämän hajonneen minuuden, hyväksikäytön ja mitä siitä seuraa. En siis ehkä voi suositella teosta kovin herkille ihmisille aiheen tärkeydestä huolimatta.

Ihmissydämen sydän eli laulaja oli Jutta Seppinen. Tai ehkä laulaja on liian rajaava sana käytettäväksi tässä yhteydessä. Hän puhui, lauloi, tanssi, liikkui, esitti; hän oli kaiken keskiö, sillä lavalla oli hänen lisäkseen vain kaksi nuottitelinettä ja vesiastia sekä tietysti valoteknikko Jukka Kolimaan valaistus. Itse äänimaailma koostui Seppisen luonnollisen puheen ja laulun lisäksi nauhalta tulevasta äänestä, joka oli pääosin Seppisen omaa ääntä elektronisesti käsiteltynä. Tässä teoksessa jos missä voi sanoa, että ilman loistavaa Jutta Seppistä teosta ei olisi ollut. Tosin yhtä hyvin voi sanoa, että ilman Petri Kekonin ohjausta ja koreografiaa tai ääniteknikko Anders Pohjolan työtä teosta ei olisi ollut. Tekijät olivat yhdessä luoneet upean kokonaisuuden.  

Kun teos alkoi, olin hetken aikaa ymmälläni. Tuntui kuin esitys olisi alkanut keskeltä jotakin: nopeatempoinen sanojen toistelu ja hypnoottinen rytmi ei vielä kiinnittynyt mihinkään. Mutta mitä pitemmälle teos eteni, sitä enemmän se imaisi mukaansa ja sitä selvemmin alun irralliselta vaikuttanut hoenta liittyi osaksi kokonaisuutta. Kun teoksen lopulla Seppinen esitti peräkkäin sekä aikuista hyväksikäyttäjää että hyväksikäytettyä lasta, niin yksikään katsoja ei varmasti jäänyt välinpitämättömäksi. Kohtaus oli uskomattoman kauhea, raaka, mutta todella vaikuttava. Hiljaiseksi vei.

The Human Heart in the Helsinki Music Centre, Camerata scene, the 28th of February, 2020

Even though I am not the greatest fan of modern opera, I do, of course, go and see them when possible and sometimes, thanks to such a policy, you see operas that are really worth seeing and hearing. Heinz-Juhani Hofmann’s opera “The Human Heart” is one such opera. It is a tough experience and it makes you think.

“The Human Heart” is a monologue opera, which tells about pedophilia: the act itself and its consequences. The spectator can see in front of him/herself a child, her broken self, the abuse and what happens afterwards. I honestly cannot recommend this opera to very sensitive people despite the importance of the theme.

The heart of “The Human Heart” is the singer Jutta Seppinen. Or perhaps a singer is a too restrictive word to use in this case. She talked, sang, danced, moved, performed; she was the middle point of everything, there were on the stage in addition to her only two music stands, a container of water and the lights by light technician Jukka Kolimaa. Seppinen’s natural speech and singing were joined together with her speech and singing coming from a tape. You can easily say that this work would not be without the magnificent Jutta Seppinen. Though, you as easily say that it also would not be without Petri Kekoni (direction/choreography) and sound technician Anders Pohjola. This group of people had together created a superb performance.   

When the opera started, for a while I was flabbergasted. It felt as if the work started somewhere in the middle: quick-paced repetition of words and a hypnotic rhythm were totally disconnected. But the further the opera progressed, the more it sucked the spectators into the story and the clearer the connections between the disconnected mantras of the first few minutes to the story became. When in the end of the opera Seppinen successively played first the abuser and then the child, I think not a single one of the spectators could remain indifferent. The scene was unbelievably horrible, cruel, but incredibly impressive. It made you silent.