Vuoden
viimeiseksi oopperakseni päätyi sitten Verdin La Traviata, kun halusin esitellä
hieman vähemmän oopperaa harrastavalle ystävälleni jonkun klassikko-oopperan.
Vaikka La Traviataa ei koskaan olisi nähnytkään, niin jokainen varmasti
tunnistaa kuulleensa joitain pätkiä sen musiikista. Tämän lisäksi ooppera
perustuu Alexandre Dumas’n (poika) romaaniin Kamelianainen, jonka tarinan
keuhkosairaasta kurtisaanista, johon nuori mies rakastuu, tuntee myös moni.
Kamelianaisen tarinahan on kuin luotu oopperaksi: pari on hetken onnellinen,
kunnes miehen isä erottaa heidät, mutta viime metreillä nainen saa miehen
takaisin vain kuollakseen keuhkotautiin (toki vedettyään vielä loppuhuipennuksessa
yhden kunnon aarian).
Kansallisoopperan
nyt esityksessä oleva versio on vuodelta 1988 oleva Giancarlo del Monacon
ohjaus. Hyvää ohjauksessa on se, että kyseessä on epookkiversio eli
esiintyjillä on kauniit asut päällään. La Traviata on yleensä parhaimmillaan
epookkina. Mutta onhan 190. esitys kieltämättä jo vähän nuutunut ja olisi
kaivannut vähän enemmänkin piristysruisketta kuin vain uuden Violettan. Mutta
koska kyseessä on hieno klassikko-ooppera, niin katsomo oli täpötäynnä ja
Verdin musiikki kestää kyllä pienen nuutumisenkin.
Violettan roolin
lauloi tsekkiläinen Marie Fajtová. Alussa hän vaikutti hieman vaisulta, mutta
esitys parantui oopperan edistyessä. Ei hän ihan maailmanluokan Violetta ollut,
mutta ihan hyvää tasoa kuitenkin. Samaa saattoi sanoa myös Alfredon esittäjästä
Markus Nykäsestä. Ihan hyvä esitys, joskaan ei loistokas. On myös myönnettävä,
että orkesteri (kapellimestarina Ainas Rubikis) ei oikein tukenut laulajia
esityksessä, sillä se soitti mielestäni hieman raskaasti koko illan.
Mutta pienoisesta
nuutumisesta huolimattakin La Traviata on hieno ooppera ja sen musiikki on
todella kaunista. Ooppera on suoranainen hittibiisien kavalkadi ja niihin
säveliin on hyvä päättää todella mahtava oopperavuosi 2017!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti