Savitri Helsingin yliopiston Snellmania-rakennuksen puistossa, 19.6.2017

SAVITRI

 

Herttainen Gustav Holstin (nimestään huolimatta englantilainen säveltäjä) Savitrin esitys Helsingin yliopiston Snellmania-rakennuksen puistossa sai hyvällä mielelle. Holst sävelsi kamarioopperansa vuonna 1909, mutta ensiesitys oli vasta vuonna 1916 Lontoossa. Teos on vain puolisen tuntia pituudeltaan ja solisteja on kolme, joiden lisäksi teoksessa esiintyy pieni naiskuoro sekä muutama soittaja.

Holst tarkoitti oopperansa esitettäväksi joko luonnossa tai jossain pienessä tilassa, siispä Snellmanian puisto sopi esityspaikaksi mainiosti. Koska puisto on rakennusten ympäröimä, siellä oli kuitenkin hyvä akustiikka ja musiikki pääsi oikeuksiinsa (mitä nyt yksi lokki päätti esittää vastalauseensa oopperan alussa kilpailijoilleen). Ohjauksesta vastasi Juulia Tapola ja kieltämättä illan rentoutta kuvasti se, että ohjaaja kierteli tarjoilemassa intialaista teetä katsojille ennen esitystä: todella kiva lisämauste katsojakokemukseen.

Lavastus oli yksinkertainen: pari peittoa ja tuoli, mutta ne toimivat hienosti näyttämönä ja puvustus oli suorastaan oivallinen. Laura Pyrrö oli kuulemma tuonut käyttämänsä sarin viimeisimmältä Delhin matkaltaan. Jouni Kokoran kuolema oli huikean näköinen sinisessä värissään. Satuin tulemaan hänen kanssaan samaan aikaan esityspaikalle ja kieltämättä räpäytin kaksi ylimääräistä kertaa silmiäni, kun näin sinisen hahmon kävelevän pitkin Snellmaninkatua kohti puiston porttia. Mahtava alku kivalle illalle!

Teos perustuu intialaiseen tarinaan älykkäästä vaimosta, joka voittaa kuoleman ja herättää miehensä henkiin. Laulajat onnistuivat mielestäni rooleissaan hyvin ja erityisen otettu olin Jouni Kokoran dramaattisesta roolista. Kun Kuolema oopperan alussa laulaa jykevästi ja ilman säestystä olevansa kuolema, niin kauniista kesäillasta huolimatta dramaattinen vaikutelma oli sykähdyttävä.

Esityksiä on vielä yksi jäljellä 20.6. illalla, joten kannattaa toivoa, että ilma selkenee ja lähteä katsomaan tätä pikkuoopperaa!

Savitri in the Snellmania Park of Helsinki University, the 19th of June, 2017

SAVITRI

 

Gustav Holst’s (despite his name, an English composer) opera’s performance in the park of Snellmania Building of the Helsinki University makes you feel good. Holst composed Savitri in 1909, but the first performance took place only in 1916 in London. The opera is only about half an hour long and there are three soloists, in addition to whom there is a small chorus of women and a tiny orchestra.

Holst meant his opera to be performed in the nature or in a small venue, so Snellmania Park was an excellent choice for it. Since the park is surrounded by buildings, there is good acoustics and the music got an excellent background (except for one seagull, who decided to protest against its competitor in the beginning of the opera). The director of the performance was Juulia Tapola and without doubt the relaxing atmosphere of the evening was seen also in the fact that the director was serving Indian tea to the audience before the opera: a really nice way to make listeners feel good.

The setting was simple: a few blankets and a chair, but they served nicely as a stage and the costumes were most suitable. Laura Pyrrö had brought her saree from her latest trip to Delhi. Jouni Kokora’s Death looked amazing in blue paint. I happened to arrive at the same time with him to the park and I did blink a few extra times when I saw a blue man walking along Snellmaninkatu towards the gate. A great start for a nice evening!

The opera is based on an Indian story about an intelligent wife who cheats death and manages to awaken her husband from death. The singers did well in my opinion and I was especially impressed by Jouni Kokora’s dramatic role. When Death in the beginning solidly sings (without accompaniment) that he is death, the dramatic impression despite the beautiful summer evening is rousing.

There is still one performance left in the evening (the 20^th of June), so it is worth hoping that the rain will be over and go and see this engaging little opera.  

Mannerheim-ooppera Ilmajoen Musiikkijuhlilla, 17.6.2017

MANNERHEIM-OOPPERA

 

Ilmajoen Musiikkijuhlat esittää tänä ja ainakin ensi kesänä Mannerheim-oopperaa. Teoksen on säveltänyt Tuomas Kantelinen ja libretosta vastaavat Laila Hirvisaari ja Eve Hietamies. Ohjaaja on Tuomas Parkkinen.

Kantelisen musiikki oli varsin musikaalityyppistä, mutta sinänsä varsin kaunista. En usko sävellyksen varsinaisesti jäävän musiikkihistoriaan, mutta se sopi mainiosti tällaisen kesäisen musiikkijuhlan ulkoilmalavalle. Teoksen lavastus (Marjatta Kuivasto) ja puvustus (Leena Rintala) olivat erittäin onnistuneita eikä niiden valmistuksessa varmasti ollut työtunteja säästelty.

Esityksen libretto oli valitettavasti aika höttöä. Koko ooppera koostui lyhyehköistä kohtauksista ja varsinkin ensimmäinen näytös oli turhan katkonainen. Toisessa näytöksessä oli sentään jonkinlainen jatkumo tarinassa, mutta replikointi oli edelleenkin kuin alakoululaisen kirjoittamaa. Välillä oli vähän vaikea uskoa, että molemmat libretistit ovat sentään kokeneita kirjoittajia, tekstissä oli mielestäni ”mennään siitä missä aita on matalin” –tunnelma muutamia intensiivisiä hetkiä lukuun ottamatta.

Esityksen solisteista valtaosa onnistui rooleissaan mainiosti. Minuun suurimman vaikutuksen teki Essi Luttinen Mannerheimin äitinä ensimmäisessä näytöksessä. Mielettömän koskettava esitys! Hienot esitykset tekivät myös Johanna Rusanen-Kartano taloudenhoitaja Ida Lankisena ja Annami Hylkilä Mannerheimin sisarena. Lisäksi on pakko nostaa esiin basso Markus Suihkosen pienehkö rooli Kalle Lankisena. Hänellä oli oikein lupaavan kuuloinen basso ja odotan kiinnostuneena tulevia suurempia rooleja, jotta pääsisin kuuntelemaan häntä enemmänkin. Ja kivan sivuroolin esittivät myös näyttämön sivuilla lennelleet lintuset, jotka ajoittain sirkuttivat kilpaa solistien kanssa.

Valitettavasti Valtteri Torikka ei onnistunut täysin pääroolissa. Hänen äänensä soi kyllä alaäänissä, mutta muuten laulaminen oli välillä jopa tuskaisen kuuloista. En tiedä, johtuivatko vaikeudet runsaista esiintymisistä vai tekniikan pettämisestä, mutta joka tapauksessa joko lepo tai kunnon laulutunnit olisivat varmaan paikallaan. Näyttelemisestä antaisin Torikalla paremmat pisteet. Varsinkin vanhan marsalkan olemuksen hän oli sisäistänyt todella erinomaisesti ja toista näytöstä oli nautinto seurata.

 

Mannerheim at the Ilmajoki Music Festival, the 17th of June, 2017

MANNERHEIM

 

The Ilmajoki Music Festival has this and next summer in its programme an opera of Carl Gustaf Emil Mannerheim (a Finnish military leader and statesman). The opera is composed by Tuomas Kantelinen and libretto is by Laila Hirvisaari and Eve Hietamies (mother and daughter). The director is Tuomas Parkkinen.

Kantelinen’s music is rather musical-like, but as such rather beautiful. I do not think the music will become a part of music history, but it fit perfectly a summertime music festival and its outdoor stage. The setting by Marjatta Kuivasto and the costumes by Leena Rintala were really great and they must have been time-consuming to produce.

Unfortunately the libretto was (almost) total rubbish. The opera consists of short scenes and especially the first act was too fragmented. In the second act there was already some story line, but the lines were still as if written by school girls. Sometimes it was a bit hard to believe that both the librettists are actually well-known authors in Finland. The lines had this tone of “keep it simple, stupid” except in some very intensive moments.

Most of the soloists did well in their roles. The greatest impression to me made Essi Luttinen in the role of Mannerheim’s mother in the first act. Incredibly touching singing! Johanna Rusanen-Kartano as the housekeeper Ida Lankinen and Annami Hylkilä as Mannerheim’s sister did also great performances. In addition to them I have to mention Markus Suihkonen in the small role of Kalle Lankinen. His basso sounded really promising and I am looking forward to hearing him in future in bigger roles. I would also like to mention the fine performance of the little birds in the sidelines, who decided to compete with the opera singers with their twittering.

Unfortunately Valtteri Torikka did not completely succeed in the main role. His voice did ring in the lower register, but otherwise his singing sounded forced. I do not know if his difficulties are due to too many performances or crashing of technique, but in any case, he really should either rest or get regular singing lessons. For acting I would give him better points. He captured especially well the essence of the old Mannerheim and it was a pleasure to follow him in the second act.

 

Kihlaus luostarissa Pietarin Kamarioopperassa, 9.6.2017

KIHLAUS LUOSTARISSA

 

Pääsin nyt toisen kerran viikon sisään seuraamaan Pietarin Kamarioopperan esitystä, tällä kertaa heidän kotinäyttämöllään Pietarissa. Oopperan kotisali sijaitsee melko lähellä Mariinski-teatteria ja sinne pääsee Nevski Prospektilta samoilla busseilla sekä useammalla muuallakin Ploschad Trudalle menevällä bussilla ja trollikalla (5, 22). Kooltaan sali ei ole suuren suuri, mutta kultakoristeissa ei ole säästelty ja mielenkiintoisia esityksiä Kamariooppera saa siellä aikaiseksi.

Tällä kertaa oli vuorossa Sergei Prokofjevin Kihlaus luostarissa, jota ei kovin paljon venäjänkielisen maailman ulkopuolella esitetäkään. Juoneltaanhan ooppera on tyypillinen ooppera buffa; rakastavaiset parit juonittelevat ja henkilöitä luullaan ihan muiksi kuin he ovat, mutta lopussa väärinkäsitykset selviävät ja kaikki saavat toisensa.

Musiikiltaan kyseessä on taas hyvin Prokofjevin teokseksi tunnistettava ooppera. Todella hienoa musiikkia: kauniita melodioita ja iskeviä tyylinvaihdoksia. Olen pitänyt aiemmistakin näkemistäni Prokofjevin oopperoista, joten en ollut yllättynyt, kun tämäkin oli mielestäni hyvä. Ja Kamarioopperan pieni orkesteri kapellimestari Maksim Valkovin johdolla soitti todella hienosti.

Oopperan ohjaus (Juri Aleksandrov) oli varsin omaperäinen. Kuvaavaa on ehkä se, että ohjelmalehtisessä ei ollut kunnollista juonenkuvausta lainkaan, vaan vain ohjaajan kevyt tarina. Ohjausta oli viety farssimaisempaan suuntaan ja ainakin minun vieruskavereitani se miellytti; itse olisin pärjännyt vähän vähemmälläkin säheltämisellä. Kuoron esiintyminen aerobic-tunnilla oli hieman kumma ratkaisu, mutta luostarin munkkien juhlakohtaus oli taas suorastaan hieno esitys.

Yksi hupaisimpia kohtauksia esityksessä oli, kun Don Jerome yritti valloittaa orkesterin johtamisen kapellimestarilta. Maksim Valkov osoittautui kapellimestariuden lisäksi olevan myös varsin lahjakas koomikko. Kun hän totesi kohta pyytävänsä ammattiliiton apuun, niin varmaankin jokainen yleisön jäsen alkoi nauraa (pois luettuna mahdolliset venäjää osaamattomat kuuntelijat tietenkin).

Solistit olivat jälleen huippuluokkaa. Ihan puhtaasti henkilökohtaisesti pidin eniten Vsevolod Kalmykovista Don Jeromen roolissa, Egor Chubakovista Don Ferdinandina ja Viktoria Martemyanovasta Clarana. Osittain laulajista pääsi nauttimaan todella lähietäisyydeltä, sillä jotkut lauloivat pätkiä myös katsomon edessä ja katsomoa halkovalla käytävällä. Venäjällä katsomoa käytetään säännöllisesti näyttämönä ja olen kerran Prokofjevin Sodan ja rauhan esityksessä hätkähtänyt pahan kerran, kun katsomossa vieressäni istunut herrasmies ponnahti kesken näytöksen pystyyn ja alkoi laulaa. Olinkin vähän ihmetellyt hänen poikkeuksellisen tyylikästä asuaan.

Betrothal in a Monastery in St. Petersburg Chamber Opera, the 9th of June 2017

BETROTHAL IN A MONASTERY

 

I had a chance to see a second time within a week St. Petersburg Chamber Opera’s performance, this time on their home turf in St. Petersburg. Their home stage is situated not far from the Mariinsky Theatre and you can reach it from Nevsky Prospekt by the same busses and by several other busses and trolleybuses (5, 22) that go to Ploschad Truda. Their home stage is not very big, but they have not skimped in gold decorations and the performances are quite interesting.

This time I went to see Sergei Prokofiev’s opera Betrothal in a Monastery, which is not that widely performed outside the Russian speaking world. The storyline is that of a typical opera buffa: lovers’ intrigues, mistaken identities, but in the end all misunderstandings are corrected and all live happily ever after.  

The music is easily recognized as Prokofiev’s. Really beautiful and stunning changes of style. I have liked the other operas I have seen by him, so I was not very surprised when this one was also good. The Chamber Opera’s little orchestra together with conductor Maksim Valkov played really well.

The direction of the opera by Juri Aleksandrov was rather unusual. It is probably telling, that there was no synopsis in the programme leaflet, just a short story by the director. The story was made even more farce-like than the original, which at least my row-mates liked; I could have done with a little bit less hassles. The choir singing in an aerobic lesson was a bit weird a solution, but on the other hand the feast scene of the monks was hilarious.  

One of the funniest parts of the whole opera was when Don Jerome tried to take over the conductor’s job. Maksim Valkov turned out to be not only a good director but also a not-too-shabby comedian. When he said that he will soon ask help from the trade union, I think the whole audience started to laugh (excluding perhaps those who did not understand Russian).  

The soloists were once again top class. Purely by personal preference, I liked above all Vsevolod Kalmykov in the role of Don Jerome, Egor Chubakov as Don Ferdinand and Viktoria Martemyanova as Clara. Partly the audience could enjoy the singing at very close range, since certain scenes were performed in front of the audience and on the aisles. In Russia the stand is regularly used as the stage and I have once sat in listening Prokofiev’s War and Peace, when the gentleman sitting next to me suddenly stood up and started to sing scaring me half to death. Though I had actually wondered about his unusually elegant outfit.

 

Helmenkalastajat Estonia Teatterissa Tallinnassa, 5.6.2017

HELMENKALASTAJAT

 

Georges Bizet’n ehdottomasti tunnetuin ooppera on Carmen ja Helmenkalastajia esitetään huomattavasti harvemmin. Pietarin Kamariooppera esitti nyt vierailunäytöksenä Tallinnan Estonia Teatterissa tämän teoksen.

Oopperan juoni on peräti eksoottinen. Tapahtumat sijoittuvat Ceylonille ja tarina kertoo Brahman papittaren Leilan ja helmenkalastaja-Nadirin rakkaustarinan, joka tässä versiossa päättyi roviolle. Puvustuksesta ja lavastuksesta vastasi Vjatšeslav Okunev. Puvustus heijasteli eksotiikkaa: helmissä ja kultakoristeissa ei säästelty. Lavastus oli huomattavasti vaatimattomampi: puunrunko ja pari kiveä, mutta lisäefektiä saatiin videoheijasteista (Daniil Bakalin  ja Mihhail Ušinin), joiden avulla luotiin ympärille milloin merenranta, milloin öinen viidakko tai hindutemppeli. Ihan mukava tapa saada vähällä rahalla vähän näyttävämpi lavastus aikaiseksi.

Esityksen ohjaus (Juri Aleksandrov) oli erittäin perinteinen. Idän eksotiikkaa todella korostetiin ja henkilöhahmot käyttäytyivät kuin saippuaoopperassa. Kuoro onnistui laulamisen lisäksi myös tanssahtelemaan eksoottisesti ja elehtimään dramaattisesti. Joskus tällainen umpitraditionaalinen tuotanto voi olla oikein mukavakin kokemus.

Bizet musiikki oli hyvin romanttista ja sisälsi suuria tunteita. Helmenkalastajan aariat eivät ole ehkä yhtä tunnettuja kuin Carmenin, mutta kaunista musiikkia sekin sisältää. Kaikki pääosien esittäjät olivat taitavia laulajia, mutta itse pidin eniten Zurgaa esittävästä Aleksei Pašijevista, mikä saattaa osittain johtua siitä, että hän oli ainut esiintyjistä, jonka ranskan tunnisti ranskaksi. Mutta upeita aarioita ja duettoja esitti myös Nadirin roolissa laulanut Denis Zakirov. Kaiken kaikkiaan ilta oli ihan onnistunut.

 

The Pearl Divers in Estonia Theatre, Tallinn, the 5th of June, 2017

THE PEARL DIVERS

 

The best known opera by Georges Bizet is without doubt Carmen and the Pearl Divers is performed far more seldom. The St. Petersburg Chamber Opera had a guest performance in the Estonia Theatre in Tallinn of this opera.

The story of the opera is rather exotic. It is situated in Ceylon and tells the love story of the priestess of Brahma, Leïla and the pearl fisher Nadir, which in this version ended up on a pyre. Set and costume designer was Vjatšeslav Okunev. The costumes were super exotic: there were plenty of pearls and gold details involved. The set was far more humble: a tree trunk and some stones, but extra effects were created by video art (Daniil Bakalin and Mihhail Ušinin), that alternatively showed e.g. sea shores, jungle in the night or a Hindu temple. Quite a nice way to create variation to the set with less money spent.

The stage director was Juri Aleksandrov and he had trusted the traditional way of directing. The exoticism of the East was really underlined and persons acted as if they were in a soap opera. The chorus managed, in addition to singing, to dance in an exotic way and to gesture dramatically. Well, sometimes such a traditional direction can be a nice experience.

Bizet’s music is very romantic and contained great feelings. The arias in the Pearl Divers may not be as well-known as those in Carmen, but it does contain beautiful music. All main soloists were good singers, but I liked the most Aleksei Pašijev, who sang the role of Zurga. My liking may have been – at least partly – caused by the fact that he was the only singer, whose French I could recognize as French. But also Denis Zakirov as Nadir had beautiful arias and duets. All in all a very successful evening. 

 

Luther-ooppera Tapiolan kirkossa, 2.6.2017

LUTHER-OOPPERA

 

Kari Tikan Luther-ooppera sai ensi-iltansa vuonna 2000 ja kävin katsomassa sen jo silloin, mutta nyt kun Urkuyö ja Aaria –festivaali esittää sitä uudelleen Tapiolan kirkossa tänä uskonpuhdistuksen juhlavuonna, niin halusin virkistää muistiani ko. oopperasta. Tapiolan kirkko oli ääriään myöten täynnä kuuntelijoita. Paikkana kirkko ei ehkä ollut paras mahdollinen esityspaikka. Toki laulajien ääni kuului hyvin ja kuoronkin osuus toimi varsin hyvin, vaikka he vaihtoivatkin paikkaa eri kohtauksiin. Mutta orkesterin ääni hukkui (ainakin minun paikalleni) melkein täysin ainakin ajoittain.

Tikan musiikki oli toisaalta pienieleistä, toisaalta suorastaan jyrisevää. Paria teemaa toistetaan useaan otteeseen ja mikäpä siinä, kun ne ovat sopivan iskeviä. Myös yleisö pääsi osallistumaan oopperaan kohtausten välillä esitettyjen virsien välityksellä. Aiheena Martti Lutherin elämä antaa tietysti paljon mahdollisuuksia. Saatana (Aki Alamikkotervo) nousi erittäin keskeiseen rooliin tässä tarinassa. Mutta ehkä sittenkin keskeisemmäksi teemaksi (ainakin minun mielestäni) nousi rakkaus: rakkaus Kristukseen ja avioparin välinen rakkaus.

Esityksen ohjaus (Juulia Tapola) oli mielestäni tilan rajoitteet huomioiden varsin onnistunut. Sekä lavaa että käytäviä käytettiin hyväksi ja varsinkin alun siirtymä lavalla laulaen oli komeaa nähtävää ja kuultavaa. Puvustus oli myöskin ihan sopivaa teokseen. Tanssiryhmä ei nyt ollut ihan välttämätön, mutta eivät he nyt varsinaisesti häirinneetkään esitystä.

Solistit olivat mielestäni oikein onnistuneita. Elja Puukko oli hyvä Martti Lutherin roolissa, samoin kuin Kätheä esittänyt Emriikka Salonen. Myös Luther-kuorosta, joka oli koottu pääkaupunkiseudun eri kuoroista, pidin kovasti: hienoja laulajia.

Oopperasta on vielä jäljellä yksi esitys torstaina 8.6., mutta Urkuyö ja Aarian sivuilla se ilmoitetaan loppuunvaratuksi.  

Tapiolan kirkko

Näyttämö

Esiintyjät

 

Luther in the Tapiola Church, the 2nd of June, 2017

LUTHER

 

Kari Tikka’s opera Luther had its opening night in 2000 and I saw it already then. However, when Organ Night and Aria Festival now is showing it in the Tapiola church in honour of the anniversary of reformation, I wanted to refresh my memory. The church was full of listeners. Perhaps this church was not the best possible place to perform this opera. The singers and even the choir could be heard well (even though they sung from different places), but the sound of the orchestra sometimes totally disappeared (at least at my seat).

Tikka’s music is on the other hand simple and on the other hand positively booming. A couple of themes are repeated several times and why not, when they are impressive. The audience had also a chance to participate by singing hymns between the scenes. As a theme the life of Martin Luther gives a lot of opportunities. The devil (Aki Alamikkotervo) had a very central role in the opera. But perhaps the most important theme was (at least in my opinion) was love: love to Christ and love between spouses.

The production by Juulia Tapola was, taking into account the limitations of the space, rather successful. Both the stage and the aisles were used nicely and especially the arrival of singers to the stage in the beginning was worth seeing and hearing. Also the costumes were suitable for this work. The dancers I did not find so necessary, but on the other hand, they did not disturb the story either.

The soloists were really good. Elja Puukko as Luther was good and so was Emriikka Salonen as Käthe. I also liked the Luther Choir, who had members from different choirs in the capital city area: great singers.

There is still one more performance of the opera on Thursday the 8^th of June, but the web site of the Organ Night and Aria Festival claims it to be fully booked.

 

The Tápiola Church

The performers

The stage