Hoffmannin kertomukset Suomen Kansallioopperassa, 20.11.2018

Vuoden alussa kävin katsomassa Jacques Offenbachin Kauniin Helenan Istanbulissa ja nyt sitten oli vuorossa Hoffmannin kertomukset Kansallisoopperassa. Kuten niin usein nykyään, kyseessä ei ollut Kansallisoopperan oma tuotanto, vaan se oli tullut Suomeen Semperoper Dresdenistä. Oopperatuotannot ovat varsin kalliita ja kierrättämällä niitä eri kaupungissa kuluja saadaan jaettua. Offenbachhan ei saanut sävellettyä oopperaa loppuun asti ennen kuolemaansa, joten teoksesta on olemassa useita erilaisia versioita, joissa jopa näytösten järjestys vaihtelee.

Minä pidin Kansallisoopperan versiosta, vaikka Hoffmannin kertomusten juoni nyt on lievästi sanottuna erikoinen. Taiteilija Hoffmann kertoo elämänsä rakkauksista, jotka ovat Olympia (mekaaninen nukke), Antonia (joka sairastaa tautia, jossa laulaminen tappaa hänet) ja Giulietta (kurtisaani). Kukapa sitä nyt ihan tavalliseen naiseen oopperassa voisikaan rakastua!

Oopperan lavastuksesta vastasi Heike Scheele ja puvustuksesta Gesine Völlm. Molemmat olivat mielestäni onnistuneet tehtävässään oikein hyvin. Pidin myös Johannes Erathin ohjauksesta yleisellä tasolla. Hän käytti koko oopperan lavaa hyvin hyväkseen ja sekä solistit että kuoro lauloivat välillä myös oopperan ensimmäiseltä parvelta. Kuoron laulu kajahtikin sieltä tosi vaikuttavasti. Kansallisoopperan kuoro on – kuten olen usein aiemminkin todennut – todella korkeatasoinen.

Toisin kuin Kansallisoopperan nettisivut kertoivat, niin oopperan viimeisessä Helsingin esityksessä ei Hoffmannina esiintynytkään Mika Pohjonen vaan Dominik Sutowicz, mistä olin ylen onnellinen. Sutowiczin voimakas tenori sopi kuin nappi silmään tähän rooliin. Kovin hienovireinen se ei ehkä ollut, mutta kun naisroolit oli miehitetty niin hienosti kuin oli, niin se ei pahemmin häirinnyt. Ilta oli siis oopperan naisten riemuvoitto. Heti oopperan aluksi ihastuttava Muusa Jenny Carlstedt räväytti laulamalla katsomon ensimmäiseltä riviltä kuin enkeli ja samalla linjalla hän jatkoi koko illan lauloi hän sitten näyttämöllä tai ensimmäisellä parvella. Hieno ääni ja loistava eläytyminen rooliin. Olympian roolin lauloi Rocio Pèrez ja jälleen yleisö pystyi vain haukkomaan henkeään ihastuksesta. Olympian aaria on huikean vaativa laulettava, mutta Pèrez lauloi sen ilman mitään vaikeuksia ja kuvioiden välissä hän vielä tanssi varvastossuissaan – siis oikeasti varpaillaan kuten balettitanssijat! Siihen eivät kaikki oopperalaulajat todellakaan pysty. Antonian roolin lauloi Helena Juntunen ja hän oli kolmas täysosuma naisrooleissa. Mahtavan kaunista laulua ja mikä eläytyminen – jälleen kerran! Ja vaikka Measha Brueggergosman oli oikein hyvä Giuliettan roolissa, niin jotenkin hän kuitenkin onnistui jäämään muun kolmen naisroolin varjoon. Normaaliproduktiossa hän olisi varmaan ollut kirkkaan tähti, mutta nyt lavalla loisti jo kolme vielä kirkkaampaa tähteä. 

The Tales of Hoffmann in the Finnish National Opera, the 20th of November, 2018

In the beginning of this year I saw Jacques Offenbach’s “La Belle Hélène” in Istanbul and now it was the turn of “The Tales of Hoffmann” in the Finnish National Opera. As so often today, it wasn’t National Opera’s own production, but that of Semperoper Dresden. Opera productions are not exactly cheap and by performing the same production in several cities, they can share the costs. Offenbach did not finish “The Tales of Hoffmann” before his death, so there exist several versions of this opera, where even the acts can be in different order.  

I liked this version of “The Tales of Hoffmann” even though the story line of the opera is, to put it mildly, weird. The artist Hoffmann tells about the loves of his life, who are Olympia (mechanic doll), Antonia (who has a disease that kills her, when she sings) and Giulietta (a courtesan). Who an earth would fall in love with an ordinary woman in an opera!  

The set design was made by Heike Scheele and the costume design was by Gesine Völlm. In my opinion both had succeeded in their tasks. I also liked Johannes Erath’s direction on the general level. He used the whole stage of the National Opera and both the soloist and the choir sometimes also sang from the first balcony. Especially the choir sounded impressive when it sang from the first balcony. The choir of the Finnish National Opera is – as I have mentioned many times before – excellent level.

Contrary to the info on National Opera’s website, in the last performance of The Tales of Hoffmann the role of Hoffmann was sung by Dominik Sutowicz, not by Mika Pohjonen, for which I was really happy. The strong voice of Sutowicz suited this role perfectly. He may have not been stunning in the finer details, but when the female cast was so good, it did not really disturb me much. So the evening belonged to the ladies. First thing the lovely Muse, that is Jenny Carlstedt, hit the jackpot singing from the first row like an angel and she continued on the same level throughout the opera no matter where she sang (on the stage or from the first balcony). What an excellent voice and superb acting! The role of Olympia was sung by Rocio Pèrez and again the audience could only gasp for breath out of admiration. Olympia’s aria is super difficult to sing, but Pèrez made it without any difficulties and between the verses she even danced on her toes just like ballet dancer! Honestly! Not all opera singers are able to do that. The role of Antonia was sung by Helena Juntunen and she was the third bullseye in the female roles. So beautiful singing and her acting – once again pitch perfect! And even if Measha Brueggergosman was quite good in the role of Giulietta, somehow she managed to be overshadowed by the other three ladies. In any normal production she would probably have been the greatest star, but in this production there were already three brighter stars twinkling on the stage.

Lucretian raiskaus Musiikkitalon Sonoressa, 17.11.2018

Maaliskuussa Opera Box esitti Aleksanterinteatterissa Benjamin Brittenin oopperan Lucretian raiskaus ja nyt oli vuorossa Sibelius-Akatemian versio samasta teoksesta. Ihan ensimmäiseksi on pakko todeta, että tämä versio päihitti Opera Boxin version kirkkaasti. Esityksiä on vielä neljä jäljellä tällä viikolla (ma, ti, to ja pe), joten suosittelen ehdottomasti menemään katsomaan esityksiä, jos aikataulut suinkin antaa myöten.

Oopperan tarinahan perustuu antiikin Roomaan, mutta nyt teos oli tuotu nykyaikaan. Tapahtumapaikkana oli jonkun eurooppalaisen yliopiston luentosali ja juoni oli kuin osa sosiologian ja politiikan laitoksen luentoa. Hämmästyttävän hyvin teos oli tähän kontekstiin saatukin istutettua. Tosin lopun kummallinen kristillinen jorina ei kyllä tähänkään versioon istunut, mutta se nyt on yksinkertaisesti omituinen lisäys versiosta huolimatta.

Oopperan juonihan on synkkä (raiskaus ja itsemurha), mutta jotenkin kummasti ohjaaja Victoria Newlyn oli onnistunut tekemään tästä oopperasta pohjaväriltään valoisan, toiveikkuutta täynnä olevan teoksen. Valosuunnittelija Eero Erkamon panos tässä oli myös merkittävä. Useinhan oopperaohjauksissa nykyään teosten raakuudella ja väkivallalla suorastaan mässäillään ja väkivaltaa jopa lisätään teoksiin (monet varmaan muistavat Kansallisoopperan viime kevään Trubaduurista nousseen keskustelun). Newlyn oli ohjauksessaan kuitenkin päättänyt jättää kaikki raaimmat kohtaukset lavan ulkopuolelle. Virkistävä ratkaisu, joka ei kuitenkaan yhtään vähentänyt tarinan tehoa, sillä tapahtumiin johtavat kohtaukset oli vahvoja ja vaikuttavia (hyvä etten pureskellut kynsiäni jännityksestä Tarquiniuksen saavuttua Lucretian kotiin).  Loistavaa ohjausta!

Kun korkeatasoiseen ohjaukseen yhdistää vielä kokonaisuutena onnistuneet solistit, niin ilta oli mieleenpainuva. Minun suosikkini oli Minna-Leena Lahti, joka teki erinomaisen roolin hieman homssuisena professori Christabel Flynninä. Hänen äänensä oli suorastaan superkunnossa. Henri Tikkanen oli juuri sopivan uhkaava, itserakas liero Tarquinius (ja opiskelija Max). Ja hyvin pärjäsivät muutkin nuoret laulajat (Tuomas Miettola Professori Martin Copleynä, Rachel McIntosh Lucretian ja Minan kaksoisroolissa, Irina Nuutinen Karenina/Biancana, Johanna Takalo Sophiena/Luciana, Emil Mahjneh Nathanina/Juniuksena ja Gustav Johansson Timinä/Collatinuksena). Toki pieniä huomautuksia voisi varmaan esityksestä löytää, mutta kun kokonaisuus oli niin onnistunut, niin pikkuseikkoihin ei edes tee mieli puuttua.

Myös visuaalisesti esitys toimi loistavasti. Sampo Pyhälän lavastus ja videosuunnittelu oli mainio ja Sofia Pantouvakin puvustus toimi. Miesroolien nahkatakit olivat loistava ratkaisu.

Vielä on pakko todeta, että tässä versiossa Brittenin musiikkikin kuulosti erilaiselta kuin kevään Opera Boxin versiossa. Useamman kuin kerran illan aikana mietin, että oliko maaliskuunkin versiossa tällaisia kohtia. Sibelius-Akatemian orkesteri kapellimestari Markus Lehtisen johdolla kuulosti raikkaalta ja kiinnostavalta.  

The Rape of Lucretia in Sonore (Helsinki Music Centre), the 17th of November, 2018

In March this year Opera Box performed in the Alexander Theatre Benjamin Britten’s opera ”The Rape of Lucretia” and now I saw Sibelius Academy’s version of the same opera. First of all I have to say that this version clearly beat Opera Box’s version. There are still four performances left this week (Monday, Tuesday, Thursday and Friday), so I really recommend you to see it, if you have time in your schedules.

The original story of the opera is happening in ancient Rome, but this version was brought to modern times. The scenes take place in a lecture hall in a European university and the story is part of a lecture in the department of sociology and politics. The modern environment fitted the story surprisingly well. Though the weird Christian babble in the end did not fit even this version, but it is a really strange appendix as such to any opera.

The story of the opera is dark (rape and suicide), but somehow the director Victoria Newlyn had managed to change the general feeling of the opera to be of light and hope. In my opinion, also Eero Erkamo and his light design contributed to this significantly. Nowadays it seems that in many operas violence is a major part of the direction and sometimes it is even added to the opera (many people in Finland remember the heated discussion about the National Opera’s version of the Troubadour this spring). However, Newlyn had in her direction decided to leave the most violent scenes outside the stage. Refreshing solution, which in no way diminished the effectiveness of the story, because the scenes leading to the events were strong and impressive (I practically chewed by nails out of tension when Tarquinius had arrived to Lucretia’s house). Excellent director work!

When you combine to the work of a high level director, good level soloists (as a whole), the evening was memorable. My favourite was Minna-Leena Lahti, who did an excellent job as the slightly dishevelled professor Christabel Flynn. Her voice was in superb condition. Henri Tikkanen had just the right amount of threat, vanity and slime in his Tarquinius (and student Max). And also the other young singers did well (Tuomas Miettola as professor Martin Copley, Rachel McIntosh in the double role of Lucretia and Mina, Irina Nuutinen as Karen/Bianca, Johanna Takalo as Sophie/Lucia, Emil Mahjneh as Nathan/Junius and Gustav Johansson as Tim/Collatinus). Sure, there were a few blips here and there, but when the big picture is so good, you don’t even want to get stuck is all the details.

The visual effect of the opera was equally successful. Sampo Pyhälä’s stage design and video projections were excellent and I also liked Sofia Pantouvaki’s costume design. The leather jackets of the men were brilliant!

In the end I have to say that in this version even Britten’s music sounded different than in Opera Box’s version in the spring. More than once during the evening I was wondering if the earlier version had had the same parts. The Sibelius Academy Orchestra with their conductor Markus Lehtinen sounded fresh and interesting. 

Mustan veden yli Siuntion Borgvikissä, 16.11.2018

Valo. Se oli osuvasti ensimmäinen ajatukseksi saapuessani Siuntion Lux Musicae –musiikkijuhlien  suomalaisen kamarioopperan ensi-iltaan Borgvikiin, sillä sekä sinne johtavan tien risteykset että itse piha oli koristeltu elävin tulin. Pimeässä marraskuun illassa näky oli kaunis ja viritti mukavasti tulevaan oopperaan.

Tänä vuonna musiikkijuhlien teemana oli Runoilijaelämää ja kun oopperan alaotsikko oli Aleksis Kivi –ooppera, niin suurin osa oopperaihmisistä varmasti alun perin odotti sen käsittelevän nimenomaan Aleksis Kiven elämää. Mutta libretisti Johanna Venho olikin tehnyt erilaisen ratkaisun: oopperan taustalla oli Kiven runo Lintukoto ja teemana pakolaisuus. Mustan veden yli kertoo miehestä ja naisesta, jotka jättävät kotinsa, heittävät kirjaimellisesti kotinsa avaimen mereen ja suuntaavat meren yli kohti unelmoitua parempaa elämää. Ooppera koostui neljästä osasta: Pilvilaiva, Unelma, Myrsky ja Lintukoto, joiden aikana käydään läpi tuska kodin jättämisestä, unelmat ja pelot. Loppu jättää auki sen, pääsevätkö he koskaan perille vai tuhoutuvatko he matkalla.

Kamarioopperan oli säveltänyt Lauri Kilpiö. Odotin kiinnostuneena oopperan musiikkia, sillä Kilpiö ei ollut minulle entuudestaan tuttu säveltäjä. Minusta ei ihan hänen suurinta faniaan illan aikana tullut, mutta kyllä teoksessa oli näin maallikollekin kiinnostavia kohtia.

Naisen roolin lauloi Tuuli Lindeberg ja miehen Jussi Lehtipuu. Tuuli Lindeberg on yksi suosikkilaulajistani ja Kilpiö oli säveltänyt hänelle todella vaikeaa laulettavaa. Jotkut sävelkulut olivat sen verran poikkeuksellisia, että suorastaan ihmettelin, miten ne oli mahdollista laittaa sävelmuistiin.

Tällä kertaa kuitenkin suurimmaksi suosikikseni esiintyjistä nousi illan sellisti Markus Hohti. Istumapaikkani mahdollisti hänen soittonsa seuraamisen läheltä ja välillä huomasin seuraavani selloa enemmän kuin laulajia. Sello on uskomattoman monipuolinen soitin ja Hohtin taiturillista soittimen käsittelyä oli ilo seurata.

Teoksen visualisoinnista vastasi Raija Malko, jota oli työssään innoittanut sveitsiläisen taidemaalarin Arnold Böcklinin teos Kuolleiden saari. Itse lavastus oli Borgvikin pienen lavan rajoissa onnistunut: yksinkertainen, mutta toimiva. Neonpinkki rakennelma tosin oli aika erikoinen värivalinta. Pidin myös videoprojisoinneista, varsinkin silloin kuin ne liikkuivat. Jarkko Forsmanin kekseliäs valaistus täydensi hyvin kokonaisuutta.  

Ooppera oli siis ehdottomasti Siuntion käynnin arvoinen ja illan kruunasi ensi-iltayleisölle esityksen jälkeen tarjottu kevyt salaatti-iltapala. 

Jussi Lehtipuu ja Tuuli Lindeberg

Emil Holmström, Markus Hohti, Antti Ohenoja ja Mikko Raasakka

Over the Black Water in Borgvik, Siuntio, the 16th of November, 2018

Light. That was, quite fittingly, my first thought when arriving to the opening night of the new Finnish chamber opera at Borgvik of the Lux Musicae –festival in Siuntio, since both the intersections leading to Borgvik and the yard were decorated with living lights. In the dark November evening the sight was impressive and tuned the audience to the opera to come.

This year the theme of the festival has been “Life of poets” and when the secondary title of the opera was “the Aleksis Kivi –opera” (AK is a well-known Finnish author and poet), I think most of people were assuming the opera would tell about the life of Aleksis Kivi. But the librettist Johanna Venho had made a different decision: opera’s background is Kivi’s poem Lintukoto (=”safe haven”) and the theme was refugees. "Over the black water" tells about a man and a woman, who leave their home and literally throw their house key over the board to the sea when starting their trip across the sea towards their dream of a better future. The opera consists of four parts: Ship of Clouds, Dream, Storm and Safe Haven, during which they experience the sorrow of leaving their home, dreams of a brighter future and their fears. The end is left the spectator’s imagination, so we were not told if they ever reached their destination or did they perish on the way.

The opera is composed by Lauri Kilpiö. I was looking forward to hearing he music, since I did not know the composer. I did not become his greatest fan during the evening, but the opera did contain some interesting parts even to such a modern music ignorant as me.  

The role of the woman was sung by Tuuli Lindeberg and of the man by Jussi Lehtipuu. Tuuli Lindeberg is one of my favourite singers and Kilpiö had composed to her insanely difficult music. Some tunes were so unusual that I was wondering how is it possible to even remember them.

This time my biggest favourite was the cellist Markus Hohti. My seat was ideally situated to follow his technique and at times I noticed that I was looking at his playing more than the singers. Cello truly is a very versatile instrument and Hohti’s brilliant work was a pleasure to look at.

The visualisation and direction of the opera was by Raija Malko. She had been inspired in her work by the Swiss artist Arnold Böcklin’s painting The Isle of the Dead. The stage setting was as successful as it could be taking into account the limited stage space at Borgvik. Though I do have to say that the bright pink construction in the middle was a bit unusual a colour choice. I also liked the video projections, especially when they moved. Thanks to Jarkko Forsman’s innovative lights, the whole visual experience was positive.  

So the opera was definitely worth a trip to Siuntio and the evening was crowned by the light salad supper offered to the opening night audience after the opera.

Jussi Lehtipuu and Tuuli Lindeberg

Emil Holmström, Markus Hohti, Antti Ohenoja and Mikko Raasakka

Jumalanpalvelus keskiaikaisella musiikilla Pyhtään Pyhän Henrin kirkossa, 11.11.2018

Olen vilpittömästi sitä mieltä, että Sibelius-Akatemia tuo paljon mielenkiintoista lisäarvoa Suomen musiikkikentälle. Suosittelen liittymään heidän postituslistalleen (http://www.uniarts.fi/tapahtumat), sillä sitä kautta saa kuulla monista sellaisista esityksistä, joita ei mainosteta yleisesti, mutta jotka ovat kuitenkin ehdottomasti kuuntelemisen/näkemisen/kokemisen arvoisia. Yksi näistä järjestettiin sunnuntaina Pyhän Henrikin kirkossa Pyhtäällä. Taru Hämäläinen oli ensimmäistä jatkotutkintokonserttia varten koonnut (ja puhtaaksikirjoittanut) joukon keski-aikaisia liturgisia lauluja osaksi sunnuntain jumalanpalvelusta. Jumalanpalvelus noudatti periaatteessa tavallista luterilaista ehtoollisjumalanpalveluksen kaavaa, mutta joitain pieniä, mielenkiintoisia poikkeuksia musiikin lisäksi oli. Esimerkiksi myös pappi lauloi merkittävän osan omasta osuudestaan.   

Varsinaiset liturgiset laulut esitti gregoriaaniseen vokaalimusiikkiin erikoistunut lauluyhtye Populus Sion Taru Hämäläisen johdolla. Yhtyeen äänen sointi oli todella kaunis ja esitys oli suunniteltu myös poikkeuksellisen onnistuneesti. Yhtye ei jämähtänyt vain paikalleen, vaan osan lauluista yhtye esitti kuin vuoropuheluna (muutama jäsen alttarin vasemmalla ja muutama oikealla puolella). Ja ehtoollisen aikana kuoro lauloi kirkon keskilaivassa. Lauluja esitettiin latinaksi ja sekä vanhaksi että nykysuomeksi.  Myös seurakunta pääsi osallistumaan liturgiseen lauluun, sillä Isä Meidän –rukous laulettiin vanhoin nuottimerkinnöin.

Pyhtään Pyhän Henrikin kirkko oli täydellinen ympäristö tälle jumalanpalvelukselle ja keskiaikaiselle musiikille. Kirkko on rakennettu vuonna 1460 ja se on säilynyt lähes muuttumattomana nykypäiviin asti. Kirkko ei ole suuren suuri, mutta akustiikka on loistava ja Populus Sion saattoi laulaa missä tahansa kirkossa ja tulos oli suorastaan lumoava.  

Jumalanpalveluksen jälkeen oli virkistynyt, rauhallinen olo. Taru Hämäläinen oli Pyhtään seurakunnan kanssa yhteistyössä onnistunut luomaan hienon kokonaisuuden, joka taatusti jäi jokaisen jumalanpalvelukseen osallistuneen mieleen pitkäksi aikaa. 

Sunday service with medieval music in St. Henry's Church (Pyhtää), the 11th of November, 2018

I honestly believe that Uniarts Helsinki’s Sibelius Academy gives a lot of added value to the Finnish music scene. If you live in Finland and can understand even a bit of Finnish, I recommend to subscribe to their newsletter (http://www.uniarts.fi/en/calendar), since through the newsletter you can hear of even such performances that are not widely advertised but are definitely worth seeing/hearing/experiencing.  One of these was organized in St. Henry’s Church in Pyhtää this Sunday. Taru Hämäläinen, who is studying for her doctorate, had for her first concert of her studies collected a range of medieval liturgical music and that music was heard as part of the Sunday service. Hämäläinen had done a lot of work in collecting the music and transcribing the scores. The service was in principle following a normal Lutheran Sunday service routine including the Holy Communion, but there were some interesting exceptions. For example the priest sang a major part of his lines.

The actual liturgical music was sung by Vocal Ensemble Populus Sion, who is specialized in Gregorian vocal music. The ensemble was led by Taru Hämäläinen and the tone of their sound was ethereally beautiful and the whole performance was planned extremely successfully. The ensemble did not just stand in one place, but part of the songs were performed as if it were a dialogue – some singers on the right hand side and some in the left hand side of the altar. And during the Holy Communion the ensemble sang in the centre aisle of the church. Part of the songs were in Latin, part in old and part in modern Finnish. Also the congregation got a chance to participate in the liturgical singing, since Our Father was sung with medieval scores.

I have to say that. Henry’s Church in Pyhtää was a perfect background for the service and the medieval music. The church is built in1460 and has remained relatively unchanged since then. The church is not very big, but its acoustic is superb and no matter where Populus Sion sang, the result was enchanting.

After the service you felt refreshed and relaxed. Taru Hämäläinen had managed, together with the Pyhtää parish, to create a fine event that all attendants will surely remember for a long time.

Lumikuningas ja musta Madonna Espoon kulttuurikeskuksen Tapiolasalissa, 4.11.2018

Espoon kulttuurikeskuksen Tapiolasalissa esitettiin Iiro Ollilan Sakari Topeliuksen 200-vuotisjuhliin säveltämä teos Lumikuningas ja musta Madonna, jota kutsuttiin musiikkidraamaksi. Teos on alun perin esitetty Seinäjoella, mutta nyt siitä saatiin yksi esitys myös Espooseen. Teoksen libretosta, ohjauksesta ja visualisoinnista vastasi Vesa Tapio Valo. Seinäjoen kaupunginorkesteria johti säveltäjä itse ja mukana oli myös Seinäjoen oopperayhdistyksen kuoro. Todella hienoa, että näinkin persoonallinen teos on saanut esityksiä useammalla paikkakunnalla, jotta mahdollisimman monella on ollut mahdollisuus päästä tutustumaan siihen.

Lumikuninkaan ja mustan Madonnan tarina perustuu Sakari Topeliuksen kertomuksiin (Välskärin kertomukset, Tähtien turvatit ja Regina von Emmeritz). Nämä kaikki yhdistämällä olikin saatu kokoon varsin erikoinen tarina, jossa Topelius kohtaa vieraalla planeetalla Ilmestyskirjan punaisen ratsastajan ja Regina von Emmeritz aikoo surmata katolisen uskon vihollisen Kustaa II Aadolfin. Esitys päättyy hieman alleviivaavan (ja täysin tarpeettomaan) sodanvastaisuuden julistukseen.

Itse teoksen musiikista pidin; Ollila oli onnistunut säveltämään kiinnostavaa, mutta kuunneltavaa musiikkia ja Seinäjoen kaupunginorkesteri kuulosti oikein hyvältä pienuudestaan huolimatta. Myös kuorolle oli sävelletty kaunista musiikkia, mutta se olisi kyllä kuulostanut paremmalta, jos kuoro olisi ollut vähän isompi. Voin vain kuvitella, miten iskeviltä latinankieliset rukoustekstit olisivat kuulostaneet täysimittaisen kuoron laulamana.

Jussi Lehtipuu esitti Kustaa II Aadolfia ja Tuuli Lindeberg Regina von Emmeritziä. Molemmat hoitivat roolinsa ammattitaitoisesti ja heitä oli mukava kuunnella. Valitettavasti samaa ei voinut sanoa Niemand Niemalsin roolin esittäneestä Kimmo Blomista. Blomin tausta on hevimusiikin puolella ja mikäpä siinä. Suomessakin on runsaasti oikein hyviä hevitenoreita, jotka osaavat laulaa. Valitettavasti Blomille Niemand Niemalsin rooli oli aivan väärä. Niin kauan kuin hän pysyi matalammissa äänissä, niin tulos oli ihan kohtuullinen, mutta korkeat äänet olivat aika kamalia. Ja ihan yhtä valitettavasti Niemand Niemalsin rooli oli kohtuullisen suuri, joten kyseisiä korkeita ääniä joutui kuuntelemaan varsin runsaasti.

The Snow King and the Black Madonna in Espoo Cultural Centre (Tapiola Hall), the 4th of November, 2018

Composer Iiro Ollila’s work ”The Snow King and the Black Madonna” was shown in the Espoo Cultural Centre’s Tapiola Hall. This work (it was called a musical drama) was originally composed in the honour of the 200^th anniversary of Zachris Topelius – a Finnish author and poet. The first performances took place in Western Finland, in Seinäjoki, but now it was time to have one performance in the capital city region, in Espoo. Director Vesa Tapio Valo was also responsible for the libretto and visualization. The conductor of the Seinäjoki City Orchestra was the composer himself and the chorus of the Seinäjoki operatic society also took part in the performance. It is wonderful that such an original work has been performed in more than one place, so that as many people as possible have had a chance to see it.

The story of “The Snow King and the Black Madonna” is based in works of Zachris Topelius (Tales of a Barber-Surgeon, Royal Children of the Stars and Regina von Emmeritz). By combining parts of these three stories the librettist has created a rather weird saga, where Topelius meets on an alien planet the second horseman of the Apocalypse on his red horse from the Revelation and Regina von Emmeritz plans to assassinate the enemy of the true faith (Catholic church) – king Gustavus II Adolphus of Sweden. The performance ends in a rather obvious (and totally unnecessary) anti-war declaration. 

I did like the music of the piece. Ollila had managed to create interesting music that was, however, easy to listen to and the Seinäjoki City Orchestra sounded very good despite its small size. The chorus also had a lot of beautiful music to sing, but I am relatively certain that it would have sounded even better if the chorus had been bigger. I can only imagine, how impressive the Latin prayers would have sounded sung by a full scale chorus.

Jussi Lehtipuu sang the role of Gustavus II Adolphus and Tuuli Lindeberg that of Regina von Emmeritz. Both performed like true professionals and were a pleasure to listen to. Unfortunately the same cannot be said of Kimmo Blom in the role of Niemand Niemals. His background is in hard rock and why not. There are a lot of great hard rock tenors only in Finland, who are able to sing quite well. Unfortunately the role of Niemand Niemals was a totally wrong role for Blom. As long as he sang the lower notes, he was ok, but the higher notes were rather awful. And equally unfortunately the role of Niemand Niemals was quite big, so we were forced to listen to these high notes far too frequently.

Ein deutsches Requiem Helsingin Tuomikirkossa, 2.11.2018

Cantores Minores esitti perjantai-iltana Helsingin Tuomikirkossa Johannes Brahmsin Ein deutsches Requiemin. Solisteina esityksessä olivat sopraano Helena Juntunen ja baritoni Tommi Hakala. Lohjan kaupunginorkesteria johti Hannu Norjanen.

Requiemista muodostuikin oivallinen päätös työviikolle. Tuomiokirkon akustiikka kykenee usein tuhoamaan kauneimmankin musiikin, mutta tällä kertaa onnistuin istumaan paikalla, johon musiikki kiertyi kuulumaan todella onnistuneesti. Brahmsin teos on hieman poikkeava perus-requiemeista, jotka yleensä perustuvat katoliseen sielunmessuun. Brahms on valinnut teoksensa tekstit eri puolilta Raamattua ja teoksen pohjavire on varsin lohdullinen, jopa riemuisa. Jo ensimmäinen kappale ”Selig sind” sai väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä.

Cantores Minores on ehdottomasti yksi lempikuorojani ja kiitos onnistuneen paikkani tällä kertaa kuulin todella hyvin eri äänialojen osuudet. Mahtava kokemus! Akustiikalla on oikeasti merkitystä musiikkia kuunneltaessa.

Solisteista baritonilla on tässä teoksessa selvästi enemmän laulettavaa kuin sopraanolla ja siksi nostankin illan suosikikseni Tommi Hakalan. Hänen äänensä ja esiintymisensä oli todella nappisuoritus. Äänen käyttö (matalat ja korkeat äänet, pianot ja fortet) olivat sykähdyttävän ihania. Olisin hyvin voinut kuunnella baritoniosuudet uusintana heti perään, jos se olisi ollut mahdollista. Hienosti Juntunenkin esiintyi, mutta hänellä oli vain yksi lyhyehkö soolo, joten ilta oli kyllä Hakalan. Ja mikäpä on parempi merkki onnistuneesta konsertista kuin kirkosta poispäin kävelevä virkistynyt kuuntelija! 

Ein deutsches Requiem in the Helsinki Cathedral, the 2nd of November, 2018

The boy choir Cantores Minores sang in the Helsinki Cathedral ”Ein deutsches Requiem” by Johannes Brahms. The soloists were Helena Juntunen (soprano) and Tommi Hakala (baritone). The Lohja City Orchestra was conducted by Hannu Norjanen.

This Requiem turned out to be an excellent end to a week at work. The acoustics in the Helsini Cathedral is often able to destroy the most beautiful music, but this time I managed to have a seat, to which the music circled beautifully. “Ein deutsches Requiem” is a bit unusual, since most of them are based on catholic requiems. Brahms, however, had chosen to his work texts from different parts of the Bible and the base tone of the piece is rather comforting, even joyful. The first song “Selig sind” already gives you goose bumps.  

Cantores Minores is definitely one of my favourite choirs and thanks to my good seat, this time I was really able to enjoy the combination of different voices. What an experience! Acoustics truly matters when you listen to music.

Out of the soloists the baritone has in this requiem clearly more to sing than the soprano and that is why I have to say that my evening’s favourite was Tommi Hakala. His voice and performance was a full score. The low and high notes and pianos and fortes were exhilarating. I could have listened to his performance again immediately after the concert, if it had been possible. Helena Juntunen was also very good, but she only had one short solo, so the evening was Hakala’s. And what is a better sign of a great concert than a member of the audience who walks away from the church feeling refreshed! 

Tähtiin kirjoitettu Alminsalissa 30.10.2018

Viime kesänä näin Iittalassa Toivon Kuulan elämästä kertoneen kamarioopperan Yllätä ikuinen virta (esitetään muuten uudelleen Hämeenlinnan Verkatehtaalla maaliskuussa!) ja nyt Kansallisoopperan Alminsalissa esitettiin Saaristo-oopperan tuotanto Tähtiin kirjoitettu, joka sisältää kohtauksia Alma ja Toivo Kuulan elämästä alkaen heidän tapaamisestaan ja päättyen Kuulan kuolemaan. 

Tähtiin kirjoitettu koostuu puheosuuksista ja joukosta Kuulan lauluja. Esityksen käsikirjoituksen on laatinut Juhani Koivisto, joka on kirjoittanut myös samannimisen kirjan Alma ja Toivo Kuulasta. Ohjauksesta vastasi Merja Larivaara.

Ennen esitystä mietin, että kuinka Kuulan lauluista voi työstää ehjän kokonaisuuden kertomaan pariskunnan elämästä, mutta konsepti toimi mainiosti. Lauluista oli onnistuttu valitsemaan aina sopivat Alman suuhun eri elämäntilanteissa. 

Ja Marjukka Tepponen Almana onnistui eläytymään lauluihin upeasti. En ole aiemmin kuullut noin hienoa kokonaisuutta Kuulan lauluja yhdessä esityksessä. Illan hehkua tosin vähän laimensi se, että vaikka Tepposen tulkinta siis oli erittäin hyvä, niin hänen äänenkäyttönsä ei ollut ihan parhaimmillaan esityksessä. Toivo Kuulana pianon ääressä esiintyi Jukka Nykänen ja hän oli – kuten tavallista – todella hyvä.

Written in the Stars in Alminsali, the 30th of October, 2018

Last summer I saw in Iittala the chamber opera ”Surprise Eternal River” (will be performed again in Hämeenlinna in March!) and now a Saaristo-ooppera production of “Written in the Stars” was performed in Finnish National Opera’s Alminsali stage.

It contains scenes of the life of Alma and Toivo Kuula starting from their first meeting and ending in his death. The performance consists of speech and songs of Toivo Kuula. The script of the piece is by Juhani Koivisto, who has also written a book of Alma and Toivo Kuula with the same name. The director was Merja Larivaara.

Before the performance I was thinking, how is it possible to make a balanced act about the life of the couple by using Kuula’s songs, but actually the concept worked beautifully. Somehow the chosen songs fit Alma’s mouth perfectly in different stages of their life. 

And Marjukka Tepponen as Alma managed to make superb interpretations of the songs. I have never before hear such a great collection of Kuula’s songs in one performance. Unfortunately the glow of the evening was dimmed a bit, because even though Tepponen’s interpretation was excellent, her singing was not at its best level in the performance. Toivo Kuula’s silent role at the piano was performed by pianist Jukka Nykänen – beautifully as usual.