La passion de Simone Tampere-talossa, 10.3.2019

Alan olla melkoinen Kaija Saariaho fani ja nyt oli sitten matkustettava Tampereelle kuulemaan kamariorkesteriversio (ohjelmalehtisessä sitä kutsuttiin myös ensemble-versioksi) Saariahon teoksesta La passion de Simone. Teosta kutsuttiin englanninkielisessä käännöksessä oratorioksi, Helsingin Sanomien kriitikko kutsui sitä passioksi, mutta ohjaaja ja kapellimestari toteavat siitä käsiohjelmassa seuraavaa: ”Vaikka La Passion de Simone ei ole perinteinen oopperallinen draama, on se silti ooppera sanan syvimmässä merkityksessä.” Koska mielestäni La passion de Simonessa oli selviä yhtymäkohtia Saariahon yksiselitteisesti oopperoiksi kutsuttuihin teoksiin, niin kutsunpa siis tätäkin teosta tässä minäkin oopperaksi.

Oopperassa nuori nainen kuvittelee yhteyttä ranskalaiseen filosofiin Simone Weiliin ja miettii hänen elämänsä kulkua. Hän näkee mielessään Weilin elämän, filosofisen ajattelun kehittymisen ja hänen kuolemansa.

Saariahon musiikki on suorastaan huumaavaa ja kamariorkesteri Avanti! Kapellimestarinaan Clément Mao-Takacs oli mestarillinen. Todella harvoin yleisö kuuntelee niin hiljaa esitystä kuin sunnuntai-iltana Tampere-talossa. En yksinkertaisesti voinut välttyä vaikutelmalta, että se oli kokonaisuudessaan yhtä lumoutunut kuin minäkin. Edes normaalia kevätflunssien köhintää ei kuulunut!

Sayuri Araida nuoren naisen roolissa vaikutti alussa vähän vaisulta ja ennätin jo tuhahtamaankin pettyneenä, mutta sitten hän sai kuin toisen vaihteen päälle ja oopperan imu iski. Hänen esitystään tuki upeasti Sandra Darcelin (sopraano), Marianne Seleskovitchin (mezzosopraano), Johan Viaut’n (tenori) ja Romain Dayez’n (bassobaritoni) muodostama kvartetti. Saariaho oli säveltänyt kvartetille suorastaan korviahiveleviä osuuksia ja laulut kokonaisuutena olivat uskomattoman hienoja.

Kolmantena upeana osatekijänä oopperan onnistumisessa on pakko mainita Étienne Exbrayantin valosuunnittelu. Se oli luovaa, kaunista ja vaikuttavaa.

Edellisen kerran hehkutin Saariahon oopperaa Only the Sound remains, joka esitettiin Kansallisoopperassa. Silloinkin totesin, että tekijöiden pitkään jatkuneen saumattoman yhteistyön näki kaikessa. Tälläkin kertaa oli helppo nähdä, että tekijät olivat tottuneita tekemään projekteja yhdessä, tunsivat toisensa ja olivat kannustaneet toisiaan entistä parempiin tuloksiin. Laulajien, ääninäyttelijä Isabelle Seleskovitchin, kapellimestarin (ja sitä kautta muusikkojen), ohjaajan, valosuunnittelijan ja muiden tekijöiden yhteistyö oli niin sulavaa, että lopputulos ei voinut olla muuta kuin loistava, varsinkin kun pohjana oli Saariahon fantastinen musiikki. Jaksan tuskin odottaa hänen seuraavaa oopperaansa!

La passion de Simone in the Tampere Hall, the 10th of March, 2019

I am starting to be quite a Kaija Saariaho fan and now I simply had to travel to Tampere to hear the chamber orchestra version (in the programme it was also called an ensemble version) of her work ”La passion de Simone”. In the programme leaflet it was – in the English text – called an oratorio, the critic of the main Finnish newspaper (Helsingin Sanomat) called it a passion, but the director and the conductor said in the Finnish text of the programme that ”Even though La passion de Simone is not a traditional operatic drama, it still is an opera in the deepest meaning of the word.” Since I felt lots of connections with earlier operas of Saariaho, I decided to call also this performance an opera.

In the opera a young woman imagines a connection with the French philosopher Simone Weil and ponders about her life. She sees in her mind Weil’s life, development of her philosophical thinking and her death.

Saariaho’s music was simply stunning and the chamber orchestra Avanti! and its conductor Clément Mao-Takacs were masterly. It is a rare occasion when the audience is listening to a performance in total silence, but that happened in the Tampere Hall on Sunday evening. I simply couldn’t avoid the thought that everybody was as mesmerized as I. You could not even hear any persistent coughing from the usual spring flus!

Sayuri Araida in the role of the young woman seemed a bit vague in the beginning and already felt some disappointment, but then she suddenly geared up and the enchantment of the opera hit at full force. Her performance was beautifully supported by the quartet of singers: Sandra Darcel (soprano), Marianne Seleskovitch (mezzosoprano), Johan Viaut (tenor) and Romain Dayez (bassbaritone). Saariaho had composed for the quartet lovely music and the singing parts of the composition were unbelievably beautiful as a whole.  

The third success factor of the opera was indubitably the light design by Étienne Exbrayant. It was creative, beautiful and impressive.   

Last time I was impressed by Saariaho’s opera ”Only the Sound remains”, which was performed in the Finnish National Opera. That time I mentioned that you could see the benefits of the long term cooperation of the main persons involved in its production. This time, too, it was easy to see that the people had got used to working together, knew each other and challenged each other to even better results. The cooperation of the singers, the actress Isabelle Seleskovitch, the conductor (and through him the musicians), the director, the light designer and others was so fluent, that the result could only be stellar, especially when it was all based on the fantastic music of Kaija Saariaho. I can hardly wait for her next opera!

Elena Stikhina Savoy-teatterissa, 28.2.2019

Tällä kertaa olin varmaan ensimmäisten joukossa ostamassa lippua venäläisen sopraanon Elena Stikhinan konserttiin Savoy-teatterissa. Olen kuullut hänen laulavan aiemmin sekä Suomen Kansallisoopperassa että Mariinskissa ja olin todella kiinnostunut kuulemaan häntä konsertissa.

Konsertin alku koostui kansainvälisistä aariaklassikoista (Bellini, Cilea, Leoncavallo, Puccini, Verdi) ja loppuosa venäläisistä klassikoista (Tšaikovskin Tatjanan kirjeaaria ja Rahmaninovin lauluja).  Ylimääräisenä numerona Stikhina lauloi vielä Mercè, dilette amiche –aarian Giuseppe Verdin oopperasta Sisilialainen iltasoitto.

Istuin konsertissa eturivissä, joten pääsin seuraamaan Stikhinan esiintymistä lähietäisyydeltä. Ilmeisesti hänellä oli jonkinlaista flunssanpoikasta, koska hän hieman niiskutteli ja köhiskeli aarioiden välillä ja varsinkin esityksen alussa hengitystekniikka oli varsin persoonallinen.

Pidän Stikhinan äänestä, joten jopa flunssasta huolimatta viihdyin konsertissa. Mutta parhaimpaan loistoonsa hän ehdottomasti pääsi loppuosan venäläisissä esityksissä. Tatjanan kirjeaaria on erittäin vaikea laulettava nimenomaan sen vuoksi, että siinä on kaikki mahdollinen tunneskaala ihastumisesta, epävarmuudesta ja unelmoinnista päättävyyteen ja uhkarohkeuteen. En ole kovin montaa kertaa kuullut sitä esitettävän uskottavasti, mutta Stikhinan esitys oli mielestäni onnistunut. Ja Rahmaninovin laulut olivat oikeita timantteja. Olen aina pitänyt Ne poi krasavitsa -laulusta (Не пой красавица), joten se oli nytkin suosikkini, mutta myös Vesennie vody –laulussa (Весенние воды) saattoi suorastaa kuulla kevään saapumisen. Venäjänkielistä ohjelmistoa olisin kuunnellut mielelläni vaikka enemmänkin

Säestäjänä Stikhinalla oli pianisti Hans-Otto Ehrström, joka esitti konsertissa myös soolonumeroina Francis Poulencin improvisaatiota ja niiden lisäksi vielä Hommage à Edith Piaf –improvisaation. Oikein mukava sorbetti, kuten hän itse välisoittoaan kuvasi.

Elena Stikhina in the Savoy Theatre, 28.2.2019

This time I was probably amongst the first ones to buy a ticket to the concert of the Russian soprano Elena Stikhina in the Savoy Theatre. I have heard her sing both in the Finnish National Opera in Helsinki and in the Mariinsky Theatre in St. Petersburg and I was really looking forward to hearing her in her own concert. 

The first part of the concert consisted of western opera aria classics (Bellini, Cilea, Leoncavallo, Puccini, Verdi) and the end part of Russian classics (Tatiana’s letter scene from “Eugene Onegin” and songs by Rachmaninov). The audience managed to clap her one more time to the stage to sing “Mercé, dilette amiche” from Giuseppe Verdi’s opera “The Sicilian Vespers”.  

I sat on the front row, which allowed me to follow Stikhina’s performance from a short distance. I think she was suffering from a slight cold since she was sniffing and coughing a bit between the arias and especially in the beginning her breathing technique was rather peculiar.

I like Stikhina’s voice, so despite the cold, I enjoyed myself. But I do have to admit, that she reached another level in the Russian material on the latter part of the concert. Tatiana’s letter scene is tremendously difficult to sing due to the vast emotional scale it covers from a girlish crush, uncertainty and dreaming to determination and daring. I haven’t heard excellent performances of it that often, but in my opinion, Stikhina’s performance was not bad at all. And the songs by Rachmaninov were excellent. I have always liked the song “Don’t sing my Beauty” (Не пой красавица), so it was my favourite this time, too, but also the song “Spring Waters” (Весенние воды) made you downright hear the arrival of spring. I would have had nothing against hearing even more Russian material.

Stikhina’s accompanist was the pianist Hans-Otto Ehrström, who played in the concert also a few solo pieces: Francis Poulenc’s three improvisations and in addition to them the improvisation “Hommage à Edith Piaf”. A nice sorbet as he called his intermission.

Peluri Mariinski-2:ssa, 24.2.2019

Päivän toinen oopperani Pietarissa oli Sergei Prokofjevin Peluri (Игрок), joka vuorostaan perustuu Fjodor Dostojevskin samannimiseen romaaniin.

Oopperan tarina ei ole varsinaisesti kovin iloinen, joten kyllä sen Dostojevskiksi tunnistaa. Se kertoo nuoresta Polinasta, joka on velkaantunut markiisille kuten kenraali-isänsäkin. Kenraali odottaa saavansa velkansa maksettua, kun vanha varakas sukulaisnainen kuolee, mutta tämäpä ei kuolekaan vaan menettää suuren osan omaisuudestaan kasinolla. Kotiopettaja Aleksei, joka on ihastunut Polinaan, pelaa myös kasinolla ja voittaa suunnattoman summan rahaa, josta hän yrittää antaa velan verran Polinalle. Tämä kuitenkin heittää rahat Aleksein silmille. Aleksei jää hourailemaan pelaamisesta.

Pelurin lavastus (Zinovy Margolin) oli äärimmäisen yksinkertainen. Samat mustat rakenteet saivat toimia sekä olohuoneena, puistona että kasinona. Myös epookkipuvustus (Tatiana Noginova) perustui vain muutamaan pääväriin. Yksinkertaisuudestaan huolimatta kokonaisuus toimi hyvin, kun tarina oli niin vahva.  

Solistikaarti oli kokonaisuudessaan vahva, vaikka eniten pidinkin vanhan sukulaisnaisen laulajasta Irina Bogachevasta. Mutta tässäkin oopperassa vahvimpaan rooliin nousi orkesteri. Prokofjev on Pelurissa  säveltänyt upeaa musiikkia nimenomaan orkesterille ja useasti tuntui, että tarinaa olisi voinut seurata loistavasti pelkästä soitosta, niin ilmaisuvoimaista se oli. Näin oopperan ystävänä tulee harvoin näin todettua, mutta tällä kertaa voin sanoa, että lauluosuudet olisi voinut vaikka jättää väliin. Pavel Smelkovin johtama Mariinskyn orkesteri teki upeaa työtä.

The Gambler in Mariinsky-2, the 24th of February, 2019

My second opera of the day in St. Petersburg was Sergei Prokofiev’s ”The Gambler” (Игрок), which is based on Fyodor Dostoevsky’s novel with the same name.  

The story of the opera is not exactly joyful, so it is a typical Dostoevsky work. It tells about young Polina, who owes a debt to the Marquis just like her father, the general. The general expects to tackle the loan when his old relative dies, but she gambles instead a big part of her fortune at a casino. The tutor Alexei, who is in love with Polina, also gambles at the casino and wins a lot of money. He tries to give her enough money to pay the debt, but she throws the money back at his face. Alexei remains on the stage and obsesses about his gamble.

The set design of ”The Gambler” (Zinovy Margolin) was very simple. The same black constructions functioned as the living room, the park and the casino. The epoch costumes by Tatiana Noginova were also based in a few main colours. Despite its simplicity, the visual part worked, since the story was so strong.    

The soloists were as a whole of high quality, even though I liked the most Irina Bogacheva in the role of the old lady. But in this opera also the strongest role was played by the orchestra. Prokofiev has in “The Gambler” composed superb music for the orchestra and I often felt that I could have followed the story only by listening to the orchestra, so expressive the music was. As an opera fan, I do not say this often, but this time I can say, that the singing could have been left out. The Mariinsky orchestra with the conductor Pavel Smelkov did excellent work.

Satu tsaari Saltanista Mariinski-teatterissa, 24.2.2019

Jälleen pikapyrähdys Pietarissa ja ensimmäisenä oopperana siellä Nikolai Rimski-Korsakovin Satu tsaari Saltanista (Сказка о царе Салтане). Rimski-Korsakovilla on useita oopperoita, jotka perustuvat erilaisiin satuihin/taruihin ja joita Venäjällä vanhemmat ja isovanhemmat tuovat pikkulapset katsomaan.  

Tämän oopperan juoni perustuu Aleksandr Pushkinin satuun ja kertoo tsaari Saltanista, joka menee naimisiin Militrisan kanssa. Tsaarin ollessa sodassa, Militrisa synnyttää pojan, mutta hänen juonittelevat sisarensa saavat tsaarin uskomaan, että poika onkin epäsikiö, ja tsaari määrää vaimonsa ja poikansa heitettäväksi mereen tynnyrissä. Tynnyri ajelehtii saarelle, jossa poika (Guidon) onkin yhtäkkiä aikuinen ja ampuu joutsenta ahdistelevan petolinnun. Joutsenhan onkin tietenkin prinsessa, joka menee naimisiin Guidonin kanssa. Guidonista tulee saaren hallitsija, mutta hän kaipaa isäänsä ja joutsen taikoo hänet kimalaiseksi, joka lentää Saltanin hoviin ja pistää siellä tätejään. Saltan on kuullut tarinoita Guidonin hovin ihmeistä ja matkustaa sinne. Lopulta hän tapaa myös vaimonsa, Guidon tunnustaa olevansa hänen poikansa ja Militrisan sisaret tunnustavat juonittelunsa, mutta saavat tekonsa anteeksi.

Aleksander Petrovin ohjaus oli pääosin varsin sovinnainen. Pientä piristystä toivat välisoittojen aikana esirippuun heijastetut juoneen liittyvät animaatiot (esim. tynnyri ajelehtimassa meressä). Puvustus (Vladimir Fider) oli todella traditionaalinen ja lavasteet lähinnä pahvikulisseja. Kokonaisuus oli erittäin venäläinen. Hauskin yllätys oli viimeisen välisoiton aikana tapahtunut orkesterimontun nousu katsomon tasolle. Vaikka olen käynyt alkuperäisessä Mariinskissa lukuisia kertoja, en edes tiennyt, että se on teknisesti mahdollista. Mutta oli todella mukava päästä katselemaan orkesterin soittajia kerrankin kunnolla.

Musiikillisesti oopperan parasta antia oli orkesterin osuus. Eivät laulajatkaan (noh, Guidonia lukuunottamatta) huonoja olleet, mutta nuori kapellimestari Timur Zangiev johti Mariinskin orkesteria oikein hienosti. Orkesteri myös pääsi esittelemään taitojaan poikkeuksellisen paljon, sillä Taru tsaari Saltanista sisältää paljon puhdasta orkesterimusiikkia: siinä on alku- ja välisoittoja vaikka muillekin oopperoille jakaa. Tunnetuin niistä on tietenkin Kimalaisen lento, jonka varmaan kaikki ovat joskus kuulleet.  

Tale of Tsar Saltan in the Mariinsky Theatre, the 24th of February, 2019

Again a short trip to St. Petersburg and my first opera there was Nikolai Rimsky-Korsakov’s “The Tale of Tsar Saltan” (Сказка о царе Салтане). Rimsky-Korsakov has composed several operas that are based on fairytales and traditionally many Russian parents and grandparent take the kids to see them.

This opera is based on Alexander Pushkin’s fairytale of Tsar Saltan, who marries Militrisa. When the tsar is fighting a war, at home Militrisa gives birth to a son, but her conniving sisters convince the tsar that the son is an ogre and he orders both the mother and son to be sent to sea in a barrel. The barrel floats to an island, where the – suddenly grown-up – son (Guidon) shoots the predator-bird that is attacking a swan. The swan is, of course, a princess and she marries Guidon, who becomes the ruler of the island. He misses his father and the swan changes him to a bee, who flies to the court of Tsar Saltan and stings his aunts there. Saltan has heard stories of the wonders of Guidon’s court and sails there. In the end, he meets his wife, Guidon confesses that he is the tsar’s son and Militrisa’s sisters also confess that they have lied to the tsar, but are forgiven.

Aleksander Petrov’s direction was mostly super traditional. The animated films telling the story (e.g. a barrel floating in the sea) during introductions and interludes spiked up the performance a bit, but costume design (Vladimir Eider) was extremely traditional and set design was mainly made of cardboard. The whole opera was extremely Russian. The nicest surprise was when during the last interlude, the orchestra suddenly rose to the level of the audience. Even though I have visited the old Mariinsky Theatre several times, I did not even know that that was possible. But it was really nice to see the musicians for once so well.

From the musical point of view, the best part of the opera was the orchestra. I am not saying that the singers were bad (well, except Guidon), but the young conductor Timur Zangiev did a great job with the Mariinsky orchestra. The orchestra had a chance to show off more than usual since this opera contains more than enough introductions and interludes. The best known of them is “The Flight of the Bumblebee”, which everybody has probably heard at one point or another.