La passion de Simone Tampere-talossa, 10.3.2019

Alan olla melkoinen Kaija Saariaho fani ja nyt oli sitten matkustettava Tampereelle kuulemaan kamariorkesteriversio (ohjelmalehtisessä sitä kutsuttiin myös ensemble-versioksi) Saariahon teoksesta La passion de Simone. Teosta kutsuttiin englanninkielisessä käännöksessä oratorioksi, Helsingin Sanomien kriitikko kutsui sitä passioksi, mutta ohjaaja ja kapellimestari toteavat siitä käsiohjelmassa seuraavaa: ”Vaikka La Passion de Simone ei ole perinteinen oopperallinen draama, on se silti ooppera sanan syvimmässä merkityksessä.” Koska mielestäni La passion de Simonessa oli selviä yhtymäkohtia Saariahon yksiselitteisesti oopperoiksi kutsuttuihin teoksiin, niin kutsunpa siis tätäkin teosta tässä minäkin oopperaksi.

Oopperassa nuori nainen kuvittelee yhteyttä ranskalaiseen filosofiin Simone Weiliin ja miettii hänen elämänsä kulkua. Hän näkee mielessään Weilin elämän, filosofisen ajattelun kehittymisen ja hänen kuolemansa.

Saariahon musiikki on suorastaan huumaavaa ja kamariorkesteri Avanti! Kapellimestarinaan Clément Mao-Takacs oli mestarillinen. Todella harvoin yleisö kuuntelee niin hiljaa esitystä kuin sunnuntai-iltana Tampere-talossa. En yksinkertaisesti voinut välttyä vaikutelmalta, että se oli kokonaisuudessaan yhtä lumoutunut kuin minäkin. Edes normaalia kevätflunssien köhintää ei kuulunut!

Sayuri Araida nuoren naisen roolissa vaikutti alussa vähän vaisulta ja ennätin jo tuhahtamaankin pettyneenä, mutta sitten hän sai kuin toisen vaihteen päälle ja oopperan imu iski. Hänen esitystään tuki upeasti Sandra Darcelin (sopraano), Marianne Seleskovitchin (mezzosopraano), Johan Viaut’n (tenori) ja Romain Dayez’n (bassobaritoni) muodostama kvartetti. Saariaho oli säveltänyt kvartetille suorastaan korviahiveleviä osuuksia ja laulut kokonaisuutena olivat uskomattoman hienoja.

Kolmantena upeana osatekijänä oopperan onnistumisessa on pakko mainita Étienne Exbrayantin valosuunnittelu. Se oli luovaa, kaunista ja vaikuttavaa.

Edellisen kerran hehkutin Saariahon oopperaa Only the Sound remains, joka esitettiin Kansallisoopperassa. Silloinkin totesin, että tekijöiden pitkään jatkuneen saumattoman yhteistyön näki kaikessa. Tälläkin kertaa oli helppo nähdä, että tekijät olivat tottuneita tekemään projekteja yhdessä, tunsivat toisensa ja olivat kannustaneet toisiaan entistä parempiin tuloksiin. Laulajien, ääninäyttelijä Isabelle Seleskovitchin, kapellimestarin (ja sitä kautta muusikkojen), ohjaajan, valosuunnittelijan ja muiden tekijöiden yhteistyö oli niin sulavaa, että lopputulos ei voinut olla muuta kuin loistava, varsinkin kun pohjana oli Saariahon fantastinen musiikki. Jaksan tuskin odottaa hänen seuraavaa oopperaansa!