Alan olla
melkoinen Kaija Saariaho fani ja nyt oli sitten matkustettava Tampereelle
kuulemaan kamariorkesteriversio (ohjelmalehtisessä sitä kutsuttiin myös
ensemble-versioksi) Saariahon teoksesta La passion de Simone. Teosta kutsuttiin
englanninkielisessä käännöksessä oratorioksi, Helsingin Sanomien kriitikko kutsui
sitä passioksi, mutta ohjaaja ja kapellimestari toteavat siitä käsiohjelmassa seuraavaa:
”Vaikka La Passion de Simone ei ole perinteinen oopperallinen draama, on se
silti ooppera sanan syvimmässä merkityksessä.” Koska mielestäni La passion de
Simonessa oli selviä yhtymäkohtia Saariahon yksiselitteisesti oopperoiksi
kutsuttuihin teoksiin, niin kutsunpa siis tätäkin teosta tässä minäkin oopperaksi.
Oopperassa nuori
nainen kuvittelee yhteyttä ranskalaiseen filosofiin Simone Weiliin ja miettii
hänen elämänsä kulkua. Hän näkee mielessään Weilin elämän, filosofisen
ajattelun kehittymisen ja hänen kuolemansa.
Saariahon
musiikki on suorastaan huumaavaa ja kamariorkesteri Avanti! Kapellimestarinaan Clément
Mao-Takacs oli mestarillinen. Todella harvoin yleisö kuuntelee niin hiljaa
esitystä kuin sunnuntai-iltana Tampere-talossa. En yksinkertaisesti voinut
välttyä vaikutelmalta, että se oli kokonaisuudessaan yhtä lumoutunut kuin
minäkin. Edes normaalia kevätflunssien köhintää ei kuulunut!
Sayuri Araida
nuoren naisen roolissa vaikutti alussa vähän vaisulta ja ennätin jo
tuhahtamaankin pettyneenä, mutta sitten hän sai kuin toisen vaihteen päälle ja
oopperan imu iski. Hänen esitystään tuki upeasti Sandra Darcelin (sopraano),
Marianne Seleskovitchin (mezzosopraano), Johan Viaut’n (tenori) ja Romain Dayez’n
(bassobaritoni) muodostama kvartetti. Saariaho oli säveltänyt kvartetille suorastaan
korviahiveleviä osuuksia ja laulut kokonaisuutena olivat uskomattoman hienoja.
Kolmantena upeana
osatekijänä oopperan onnistumisessa on pakko mainita Étienne Exbrayantin
valosuunnittelu. Se oli luovaa, kaunista ja vaikuttavaa.
Edellisen kerran
hehkutin Saariahon oopperaa Only the Sound remains, joka esitettiin Kansallisoopperassa.
Silloinkin totesin, että tekijöiden pitkään jatkuneen saumattoman yhteistyön
näki kaikessa. Tälläkin kertaa oli helppo nähdä, että tekijät olivat tottuneita
tekemään projekteja yhdessä, tunsivat toisensa ja olivat kannustaneet toisiaan
entistä parempiin tuloksiin. Laulajien, ääninäyttelijä Isabelle Seleskovitchin,
kapellimestarin (ja sitä kautta muusikkojen), ohjaajan, valosuunnittelijan ja
muiden tekijöiden yhteistyö oli niin sulavaa, että lopputulos ei voinut olla
muuta kuin loistava, varsinkin kun pohjana oli Saariahon fantastinen musiikki.
Jaksan tuskin odottaa hänen seuraavaa oopperaansa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti