Pasticcio-passio Helsingin Musiikkitalossa, 10.4.2022

Helsingin Barokkiorkesteria ei voi kuin kiittää säännöllisistä kulttuuriteoista. Tällä kertaa he toivat ensimmäistä kertaa Suomessa näyttämölle Pasticcio-passion, jonka arvellaan olevan Johann Sebastian Bachin niin kutsuttu viides passio (Matteus-, Markus-, Luukas-, ja Johannes-passion lisäksi). Teos esitettiin ensimmäistä kertaa pitkänäperjantaina, vuonna 1750 vain muutamaa kuukautta ennen Bachin kuolemaa. Pasticcio-sana passiossa viittaa tuohon aikaan erittäin yleiseen tapaan kierrättää musiikkia. Tässäkin tapauksessa passiossa on juuri tähän teokseen sävellettyä uutta musiikkia, vanhoista teoksista lainattuja kohtia ja osia muiden säveltäjien teoksista. Eniten lainauksia on Carl Heinrich Graunilta.  

Itse passio oli oikein mielenkiintoinen ja kaunis teos. Sen solisteja olivat sopraano Ágnes Kovács, kontratenori Péter Bárány, tenori Zoltán Megyesi ja baritoni Lóránt Najbauer ja teoksen kuoro-osuuksista vastasi unkarilainen Purcell Choir Budapest. Megyesi ei tehnyt minuun vaikutusta, mutta muut solistit olivat onnistuneita. Kovácsin kevyt ja kirkas sopraano sopi esitykseen ja sopraanoaarioiden loppujen kuulaat viimeiset tahdit ilman säestystä olivat henkeäsalpaavia. Erityisesti pidin Nimmt du die Kron der Dornen an -aariasta. Bárány oli hälytetty paikalle korvaamaan sairastunut mezzosopraano, mutta hän selvisi tuurauksestaan oikein hyvin. Kovácsin ja Bárányn duetto Sollt ich denn / Ich will nicht von Jesu gehn oli erinomainen. Myös Najbauerin esiintyminen sai tyytyväisyyden hyrinän aikaiseksi.

Mutta kyllä illalla oli kaksi ehdotonta tähteäkin. Ensiksikin Purcell Choir Budapest, jonka sointi oli huikean hyvä ja siitä todella kuuli, että kyseessä oli ammattilaisista koostuva kuoro. Vaikka kuoro ei ole kovin juuri (22 henkeä oli ainakin Helsingissä paikalla), niin eri äänialojen yhteislaulu kuulosti siltä kuin kyseessä olisi ollut suurempikin kuoro. Kerrassaan upeaa laulua!

Ja illan toinen tähti oli ehdottomasti kapellimestari Aapo Häkkinen. Häkkisen työskentelyä on aina ilo seurata, sillä hänestä näkee, miten vilpittömästi hän nauttii esitetystä musiikista. Hän elää koko fysiikallaan musiikissa ja innostaa mukaansa myös muut esiintyjät. Eikä hänen roolinsa ole edes rajoittunut vain kapellimestarina toimimiseen, vaan hän yleensä myös soittaa esityksissä cembaloa niin kuin eilenkin.

 

Passion-Pasticcio in the Helsinki Music Centre, the 10th of April, 2022

One can only thank Helsinki Baroque Orchestra for regular cultural super deeds. This time they brought on stage for the first time in Finland a work that is assumed to be the so called fifth passion of Johann Sebastian Bach (in addition to the St. Matthew, St. Mark, St. Luke and St. John passions) – the Passion Pasticcio. This passion was performed for the first time on Good Friday in 1750, only a few months before Bach’s death. The word pasticcio refers to the (at that time) widely used technique to borrow music from other works and composers. In this passion there is new music, composed for the passion, old music from earlier works and parts from works by other composers. Most borrowed pieces come from Carl Heinrich Graun.  

The passion itself is very interesting and beautiful work. The soloists were soprano Ágnes Kovács, countertenor Péter Bárány, tenor Zoltán Megyesi and baritone Lóránt Najbauer, and the Hungarian Purcell Choir Budapest sang the choir parts. Megyesi did not impress me much, but the other soloists were good. The light and bright soprano of Kovács suited the passion well and the almost ethereal last notes of the soprano arias, where she sang without the orchestra, were absolutely breathtaking. I especially liked the aria ”Nimmt du die Kron der Dornen an”. Bárány was substituting a sick mezzosoprano on short notice, but managed in his job well. The duet ”Sollt ich denn / Ich will nicht von Jesu gehn” by Kovács and Bárány was excellent. Also, Najbauer’s performance got the audience humming with content.  

But the evening had two absolute stars. First of all, the Purcell Choir Budapest, whose lovely sound clearly proved that they were a group of music professionals. Even though the choir is not huge (there were 22 singers in Helsinki), the joint singing sounded as if they were a bigger choir. Absolutely stellar singing!

And the second star of the evening was without doubt the conductor Aapo Häkkinen. It is always a pleasure to follow Häkkinen’s work, because you can clearly see, how sincerely he enjoys the music. He lives and breaths the music and manages to inspire the other musicians to join him. And his role is not that of the conductor only, but he usually also plays a cembalo during the performances, just like yesterday evening, too.  

Salome Kansallisoopperassa, 22.3.2022

Kukapa ei tuntisi Salomen tarinaa Raamatusta: Herodiaan tytär Salome tanssii kuningas Herodeksen juhlissa niin kiehtovasti, että Herodes lupaa täyttää hänen toiveensa. Äitinsä yllytyksestä Salome toivoo Johannes Kastajan päätä vadilla ja Herodeksen on pakko täyttää tämä toive. Richard Straussin ooppera Salome perustuu Oscar Wilden tarinasta tekemään näytelmään, josta Kansallisooppera nyt esittää ohjaaja Christof Loyn edelleen muokattua versiota. Loyn versiossa ihailtu ja viaton Salome rakastuu Jokanaaniin (Johannes Kastaja) ja putoaa muiden miesten silmissä siis alas korokkeeltaan. Siispä hänet voi hyvin häväistä. Ja kun Salome teoksen lopussa laulaa Jokanaanin päälle, kyseessä onkin vaikeneva Jokanaan, jonka kanssa nainen poistuu lopussa. Lopun voi siis tulkita mielenvikaisen naisen hourinnan sijasta myös onnelliseksi, täyttyväksi rakkaudeksi.

Johannes Leiackerin lavastus on käytännössä lähes tyhjä valkoinen näyttämö ja Robby Duivemanin puvustus perustuu mustaan ja valkoiseen väriin ainoana poikkeuksena Herodiaan punaiset kengät. Mutta kaikki tämä toimii loistavasti ja värimaailman rajallisuus vain korostaa huikaisevaa musiikkia, vahvaa tarinaa ja voimakkaita tunteita. Christof Loy on luonut mestariteoksen, jonka voisi hyvin katsoa useampaankin otteeseen.

Kansallisoopperan orkesteri oli jälleen hienossa vedossa Hannu Linnun johdolla ja oopperan päärooleihin on kiinnitetty upeat laulajat. Herodeksen roolin laulava Nikolai Schukoff on juuri sopivan niljakas tytärpuoltaan himoitsevana kuninkaana ja Karin Lovelius tekee upean roolin alkoholisoituneena Herodiaana, joka tajuaa, että hänen kukoistuksensa päivät ovat jo ohitse. Andrew Foster-Williams on Jokanaanin roolissa sopivan kiihkoisa; mies, joka näkee tuhon tulevan, mutta ei voi eikä haluakaan estää sitä. Ja tietenkin illan kuningatar oli Vida Miknevičiūtė Salomena. Hienoa näyttelemistä ja ihastuttavasti soiva, vahva ääni, joka vaivatta kaikui täysillä jylisevän orkesterinkin ylitse, mutta hehkuu tunnekirjoa myös pianissimoissaan. Jos ette vielä ole tätä Salomea käyneet katsomassa, niin ehdottomasti kannattaa mennä. Muutamia esityksiä on vielä jäljellä ja kaikkiin on vielä jonkin verran lippuja myynnissä.

Salome in the Finnish National Opera, the 22nd of March, 2022

Who doesn’t know the story of Salome from the Bible: the daughter of Herodias – Salome – dances at the party of King Herod so beautifully that Herod promises to fulfill any wish of hers. Salome’s mother urges her to wish for the head of John the Baptist on a plate and Herod is compelled to fulfill his promise. The opera by Richard Strauss is based on the play by Oscar Wilde and the Finnish National Opera is now showing director Christof Loy’s further adapted version of this opera. In Loy’s version the innocent and admired Salome falls in love with Jochanaan (John the Baptist) and thus falls off her pedestal in the eyes of other men. So, she can be abused. And when in the end Salome sings to the head of Jochanaan, he is a silent living man, with whom she leaves in the end. So, the end can be interpreted instead of insane woman’s ramblings also as happy, fulfilled love.  

The set design by Johannes Leiacker is in practice an almost empty white stage and Robby Duiveman’s costume design is based on black and white colours, the only exception being the red shoes of Herodias. But it all works superbly and the strict colour scheme just emphasizes the stunning music, strong story and deep feelings. Christof Loy has created a masterpiece that can be seen more than once.  

The orchestra of the National Opera and the conductor Hannu Lintu are once again in great shape and the main roles have exceptionally good singers. Nikolai Schukoff in the role Herod has just the right amount of sliminess as the king who covets his own stepdaughter and Karin Lovelius makes the role of her life as Herodias, who has sunk to the bottle and realizes that her glory days are over. Andrew Foster-Williams in the role of Jochanaan is suitably zealous; a man that sees the destruction coming, but is unwilling and unable to stop it. And, of course, the queen of the night is Vida Miknevičiūtė as Salome. Excellent acting and a magnificent strong voice, that had no difficulties to reach over the thundering orchestra, but also conveys a spectre of feelings in pianissimo. If you haven’t seen this Salome yet, it definitely pays to go see it. There are still some performances left and they all have some tickets available.

All The Truths We Cannot See Musiikkitalon Sonoressa, 22.3.2022

Koronan vuoksi Uljas Pulkkisin oopperan All the Truths We Cannot See, A Chernobyl Story alkuperäinen esitysajankohta siirtyi tälle keväälle. Teos on tehty Sibelius-Akatemian ja University of Southern California Thornton School of Musicin yhteistyönä niin, että kaikissa rooleissa on sekä suomalainen että amerikkalainen miehitys.

Vaikka teos perustuu todelliseen tapahtumaan eli Tšernobylin ydinvoimalan räjähdykseen, se kertoo ihmisten kohtalon lisäksi myös eläimistä ydinvoimalan vaikutusalueella. Päähenkilöitä ovat luonnonsuojelija Svitlana (Lana) Fedorovna, hänen miesystävänsä Maksym (Max) Smirnov, joka työskentelee ydinvoimalassa sekä voimalan johtaja Allura. Jokaisella päähenkilöllä tarinassa on oma agendansa. Lanalle luonto on tärkeintä, Alluralle oma ura on kaiken keskiössä ja Max uskoo hallitsevansa ydinvoimaa, mutta jotain menee vikaan ja laitos räjähtää. Eläimet, joiden elinympäristöä ihmiset ovat tuhonneet, kokevat hylätyn ja säteilyn valtaaman alueen jälleen omakseen. Mutta kukaan – eivät ihmiset, eivätkä eläimet – selviä räjähdyksestä ja sen vaikutuksista ilman traagisia seuraamuksia.

Esitysajankohdan siirtymisen vuoksi oopperasta tuli vielä odotettuakin ajankohtaisempi Venäjän hyökättyä helmikuussa Ukrainaan. Tšernobylin ydinvoimala ja myös ydinvoimaloiden haavoittuvaisuus konfliktitilanteissa nousi otsikoihin ja ihminen raadollisine päämäärineen on varmasti askarruttanut monien mieltä. Tämä ooppera jätti kieltämättä vähän hämmentyneen mielentilan jälkeensä. Vaikka itse teemat olivat tärkeitä ja koskettavia, niin muuten ooppera oli niin täyteen tungettu kaikkea mahdollista, että kokonaisuus kärsi. Musiikista saattoi löytää vaikutteita useilta säveltäjiltä ja henkilöitäkin oli runsaanpuoleisesti, mikä tosin on ymmärrettävää, kun kyseessä oli nimenomaan opiskelijoita varten sävelletty teos ja tavoite olikin saada useille laulajille mahdollisuus esiintyä, eli aineksia olisi ollut vaikka useampaankin oopperaan. Ken Cazanin ohjaus toimi mielestäni varsin hyvin, vaikka jotkut Wagner-viittaukset olivat vähän turhankin selviä. Sean Caweltin projisoinnit eivät olleet ihan suosikkejani, sillä ne olivat ajoittain hieman suttuisia ja joskus oli vaikea ymmärtää, mitä niiden oli tarkoitus esittää. Pia Lasosen puvustus sen sijaan oli oikein onnistunutta, vaikka ihan kaikkia eläimiä en ihan ensi kierroksella tunnistanutkaan.

Valitettavasti tähänkin oopperaan oli iskenyt sairastumisaalto, kuten niin moniin muihinkin esityksiin viime aikoina. Kaksi esittäjää oli sairaana ja heidän roolinsa laulettiin näyttämön sivusta. Muuten voin kerrankin todeta, että esityksessä ei ollut heikkoja lenkkejä, mikä on jo vähän harvinaista, kun kyseessä on opiskelijaesitys. Tällä kertaa on ehkä vähän vaikeaa valita joukosta omaa suosikkiani, mutta ehkä eniten hahmona minua kiehtoi Christine Marie Lin esittämä Allura; säälimätön ja laskelmoiva uratykki, jolle ei tuota mitään vaikeuksia syyttää toisia vaikeuksista – varsinkin, jos samalla saa kampitettua mahdollisia kilpailijoita. Li sai luotua sinänsä hieman yksipuoliseen rooliin juuri sopivaa kovuutta ja uskottavuutta.

All The Truths We Cannot See in the Helsinki Music Centre, Sonore stage, the 21st of March, 2022

The original performance date of the opera “All the Truths We Cannot See, A Chernobyl Story” by Uljas Pulkkis was moved to this spring. It has been made in collaboration between the Sibelius Academy and the University of Southern California Thornton School of Music so that all roles have both Finnish and American singers.  

Even though the opera is based on a true event, that is the Chernobyl nuclear power plant accident, it tells in addition to people also about the animals around the power plant. The main human characters are nature lover Svitlana (Lana) Fedorovna, her fiancé Maksym (Max) Smirnov, who works at the power plant and director of the power plant Allura. Each person has their own agenda. To Lana the nature is the most important thing in the world, to Allura her career is her driving force and Max believes he can control nuclear power, but something goes wrong and there is an explosion. Animals, whose environment has been destroyed by people, feel that the abandoned and radiating area is again theirs. But nobody – not the people, nor the animals – survive the explosion and its effects without tragic consequences.  

Because the performance was postponed to this spring, the opera became even more current, when Russia attacked Ukraine in February. The Chernobyl power plant and the vulnerability of nuclear power plants in general during conflicts became issues and human beings with their unscrupulous targets have been in most of our minds. This opera leaves without doubt a little confused feeling behind it. Even though the themes are important and touching, the opera itself is so full of everything that the big picture suffers. You can find in the music clear influence of several other composers and there is even a surplus of characters in the opera, which in a way is understandable, when the opera has been composed for music students and the aim is to have lots of roles for students to sing. But this meant that there was material in the opera for more than one opera. The director Ken Cazan has created a rather nicely working opera, even though some of the Wagner references were a bit too obvious. I did not like Sean Cawelti’s projections that much, since they were partly blurry and sometimes it was difficult to understand what they were supposed to represent. But Pia Lasonen’s costume design was great, even though I did not recognize all the animals the first time I saw them.  

Unfortunately, this opera, like so many other performances lately, had some absent singers. Two singers had fallen ill, and their roles were sung from the side. But for once I can say that there were no weak links in the performance, which is a bit unusual for a student performance. This time it was slightly difficult for me to choose my favourite amongst the singers, but perhaps the most thrilling character was Allura, performed by Christine Marie Li. She was ruthless and calculating and totally concentrating on her career. She had no difficulties to blame others for the difficulties, especially if she was at the same time able to destroy potential competitors. Li was able to bring just the right amount of toughness and credibility in this admittedly a tad one-sided character.