maanantai 14. tammikuuta 2019

Loreley Aleksanterinteatterissa, 11.1.2019

On vaikeaa keksiä riittävän kehuvia sanoa kiittääkseen Helsingin oopperayhdistystä ja ohjaaja Ville Saukkosta siitä, että Maamme-laulun säveltäjän Fredrik Paciuksen Loreley on vihdoin saanut uusintaensi-illan Aleksanterin teatterin lavalla. Kokonaiset 132 vuotta on kulunut siitä, kun sitä viimeksi esitettiin näyttämöllä – vieläpä tällä samalla lavalla. Paciuksen ensimmäistä – ja samalla ensimmäistä suomalaista – oopperaa Kung Karl’s jakt on esitetty aina silloin tällöin, mutta jostain mystisestä syystä Loreley on jäänyt täysin paitsioon. Kuultuani tämän oopperan syy vaikuttaa entistä mystisemmältä, sillä omassa lajissaan Loreley on ihan kelpo ooppera. Pientä ensi-iltajännitystä esityksessä saattoi olla, mutta kokonaisuutena esitys oli ihan kunnon oopperaa.

Kuten nimestä voi arvata, oopperan juoni liittyy saksalaiseen kansantarinaan Loreleysta.  Aatelinen Otto on törmännyt viinitilan omistajan tyttäreen Lenoreen ja nuoret ovat rakastuneet toisiinsa. Otto on kuitenkin menossa naimisiin aatelisneidon Berthan kanssa, minkä hän salaa Lenorelta. Kun Lenore saa asian selville, hän järkyttyy ja manaa Reinin (siis sen joen) voimat auttamaan kostossaan. Vastapalveluksena hän lupautuu Reinin morsiameksi, kun kosto on täytetty. Otto hylkää Berthan häiden jälkeen ja ajautuu rosvoksi. Hän vaatii Lenorea itselleen, mutta sekä Lenoren isä, että Lenore itse torjuvat hänet. Bertha on kuollut surusta ja Lenoresta tulee Reinin morsian Loreley.

Ville Saukkonen on tehnyt hienoa työtä ohjauksessa. Teosta ei ole tehty väkisin moderniksi, mutta ei se myöskään ole hämähäkinseittejä täynnä. Erityisen paljon pidin esityksen valoista (Janne Teivainen). Ne tekivät yksinkertaisesta lavastuksesta (Tinde Lappalainen) vaikuttavamman potenssiin kymmenen.

Koska Loreley on ollut esityspaitsiossa niin kauan, niin olin kuvitellut, että musiikki on täysin mitäänsanomatonta, mutta se olikin ihan hyvää keskitasoa. Toisen näytöksen aariat olivat suorastaan hyviä ja tunteisiin vetoavia. Kunnon kuoron kanssa myös kuorokohtaukset olisivat olleet varmaan aivan upeita, mutta valitettavasti esityksen kuoro oli hieman hintelä ja välillä yksittäiset äänet erottuivat turhan hyvin. Suurempi orkesterikin (Ylioppilaskunnan soittajat toimi orkesterina) olisi varmaan lisännyt esityksen tehoa, mutta ehdottomasti tärkeintä on, että ooppera vihdoin saatiin taas näyttämölle vaikkapa sitten pienemmällä miehityksellä.

Kun istuin Aleksanterin teatterin katsomossa katsomassa esitystä, niin en voinut välttyä ajattelemasta historian lehtien havinaa. Teatteri oli sama kuin ensiesityskierroksella ja esiintyjät eivät olleet valtakunnan ykkösjoukkoa tälläkään kertaa ja esiintyjän sairastuminenkin toistui. Lenoren roolin lauloi Saara Kiiveri, jolla on kieltämättä kaunis ääniaines, mutta niin vahvaa vibraattoa en ole kuullut vuosiin. Harmi, sillä ilman sitä Kiiveri olisi tehnyt aivan loistoesityksen. Oton roolin lauloi Tero Harjunniemi. Ensimmäinen näytös meni ääntä lämmitellessä ja ylä-äänet eivät olleet parhaimmillaan, mutta toisessa näytöksessä ääni alkoi soida jo oikein kauniisti. Lenore isän Hubertin roolin lauloi varman kauniisti Kristjan Mõisnik. Berthan pienessä roolissa esiintyi Kaisa Näreranta. Harmi, että hänellä oli sekä varsin vähän laulettavaa, että pieni flunssa päällä. Mutta sen vähän perusteella, mitä hän lauloi, ääni kuulosti erittäin lupaavalta.

Loreleyn esityksiä on vielä kolme jäljellä, joten kipin kapin lipun ostoon www.ticketmaster.fi.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti