Jouluoratorio Helsingin tuomiokirkossa, 17.12.2018

Minun joulunodotukseni alkaa perinteisesti Cantores Minoreksen esittämästä Johann Sebastian Bachin Jouluoratoriosta. Parin vuoden tauon jälkeen pääsin tänä vuonna taas kuuntelemaan esitystä. Tällä kertaa CM esitti ennen Bachin Jouluoratoriota myös hänen teoksensa Magnificat. Odotin iltaa todella innolla, sillä tenorina/evankelistana esiintyi iki-ihana Tuomas Katajala.

CM esitti Magnificatista sen tunnetuimman D-duuri version (mutta sisältäen jouluun liittyvät laulut). Magnificatissa Bach on käyttänyt aivan erilaista tyyliä kuin Jouluoratoriossa; jokainen ääni laulaa omaa tekstiään ja teos kuulostaa selkeästi moniäänisemmältä. Myös solistien aariat ovat huomattavasti lyhempiä kuin Jouluoratoriossa. Koska Magnificat ei ole minulle niin tuttu kuin 

Jouluoratorio, en ehkä päässyt siihen ihan samalla tavalla sisälle vielä.

Magnificatin jälkeen ohjelmassa oli 15 minuutin tauko ja sitten oli vuorossa Jouluoratorio. Vaikka olen kuullut teoksen lukemattomina jouluina, niin aina se jaksaa sykähdyttää ja vanhan tutun musiikin sisältä tuntuu löytyvän uusia yksityiskohtia. 

Solistikaarti oli tänä vuonna oikein onnistunut. Tuomas Katajalan Evankelista oli tietenkin minun korvissani ylitse muiden. Hänen äänensä nyt yksinkertaisesti on ilo korvalle. Myös Hedvig Pauligin sopraano soi todella kauniisti. Bassona piti alun perin esiintyä Juha Kotilainen, mutta koska hän oli sairastunut, niin häntä tuurasi Tommi Hakola ja hyvin tuurasikin. Vielä Magnificatissa hän oli hieman vaisumpi – ehkä sen sävelkieli oli ollut aivan täydellinen Hakolalle, mutta Jouluoratoriossa hän oli suorastaan loistokas. Sopraanon ja basson duetto oli todellista korvakarkkia. Esityksen heikko lenkki oli Maria Kettusen altto. Hän ei yksinkertaisesti yltänyt muiden laulajien tasolle. Oratorion ensimmäinen alttoaaria meni kohtalaisen hyvin; hetken aikaa tuntui kuin hän olisi tauon aikana saanut vihdoin äänensä auki, mutta muut altto-osuudet olivat jälleen varsin heikkoja.

Teosten orkesterina toimi Suomalainen barokkiorkesteri. Taitavia muusikkoja, mikä tuli jälleen kerran todistetuksi. 

Maria Kettunen ja Tuomas Katajala sekä Cantores Minores

Hedvig Paulig ja Tommi Hakala

Christmas Oratorio in the Helsinki Cathedral, the 17th of December, 2018

My Christmas traditionally starts with the Christmas Oratorio by Johann Sebastian Bach sung by Cantores Minores boy choir. After a break of two years I managed to hear them again this year. This time CM performed before the oratorio Bach’s Magnificat. I was really looking forward to the evening, since the tenor/Evangelist role was sung by my absolute favourite Tuomas Katajala.

CM sung the best known version of Magnificat in D Major (including the Christmas hymns, though). The style of the piece is totally different from the Christmas Oratorio; each voice sings its own text and the work sounds a lot more multi-faceted. The arias of the soloists are also clearly shorter. Since Magnificat is more unknown to me, I perhaps did not quite catch all the nuances of it.

After Magnificat there was an intermission of 15 minutes before the Christmas Oratorio. Even though I have heard this oratorio on countless Christmases, it still has the power to energize me and I find new details within the well-known music.

The groups of soloist was great this year. Tuomas Katajala as the Evangelist was, of course, the star of the group. His voice is absolutely divine. Hedvig Paulig’s soprano also rang beautifully. The bass was originally supposed to be Juha Kotilainen, but he had fallen ill, the bass part was sung (really well) by Tommi Hakala. He was a bit under the weather in Magnificat (perhaps the part was not 100 % suitable for him), but in the Christmas Oratorio he was magnificent.  And the duet by the soprano and the bass was pure ear candy. The weak link of the performance was the alto – Maria Kettunen. She definitely did not reach the level of the other soloists. The first aria of the Christmas Oratorio went rather well and for a while there was a feeling that she managed to warm up her voice during the intermission, but the other alto parts were rather weak.

The orchestra of the evening was the Finnish Baroque Orchestra. It was once again proved that they are skilled musicians.

Maria Kettunen and Tuomas Katajala with Cantores Minores

Hedvig Paulig and Tommi Hakala

Euryanthe Theater an der Wienissä, 15.12.2018

Wienin taidehistoriallisen museon käsittämättömän upean Brueghel-näyttelyn jälkeen illan päättäminen Carl Maria von Weberin oopperaan Euryanthe Theater an der Wienissä oli todellinen kirsikka kakun päällä. Ulkoapäin teatteri on kovin vaatimattoman näköinen, mutta katsomo on vanhaa kunnon punainen sametti ja kultakoristeet –linjaa.

Euryanthe ei ole von Weberin esitetyimpiä oopperoita ja syy siihen lienee teoksen libretto, joka on tosi pösilö. Tarina sijoittuu Ludwig VI:n hallituskaudelle ja siinä (vähän yksinkertaistaen) Lysiart lyö vetoa Adolarin kanssa, että hän tulee viettelemään tämän vaimon Euryanthen (ja näitähän vetoja oopperoissa riittää!). Euryanthe on ystävystynyt vihollisen tyttären Eglantinen kanssa, joka kuitenkin vihaa Euryanthea. Lysiart ja Eglantine liittoutuvat ja onnistuvat vakuuttamaan Adolarin siitä, että Euryanthe on pettänyt hänet. Euryanthe kuolee ja siitä kuultuaan Eglantine paljastaa juonittelun, jolloin Adolar katuu Euryanthen hylkäämistä. Sitten paljastuu, että Euryanthe ei kuollutkaan ja aviopari on taas onnellinen yhdessä, mutta Lysiart tappaa Eglantinen.

Euryanthen musiikki on parasta von Weberiä, joten se hieman osaltaan kompensoi libreton kömpelyyksiä. Theater an der Wien oli tuonut teoksen epämääräiseen modernimpaan aikaan (naisten puvut antoivat viitteitä 1950-luvusta) ja kerrankin modernisointi oli todella hienosti tehty. Sekä Johannes Leiackerin lavastus että Judith Weihrauchin puvustus olivat melko yksinkertaisia, mutta tyylikkäitä.  Häivyttämällä historiallinen ajankohta, teoksesta oli tehty universaali pohdinta kateudesta, rakkaudesta ja hyvyydestä. Kokonaisuus oikeasti toimi ja upea musiikki teki esityksestä entistä vaikuttavamman. Radion sinfoniaorkesteri (ORF) oli elementissään kappelimestarinaan Constantin Trinks.

Kokonaisuutena myös laulajat tekivät hienoa työtä. Katsoja saattoi olla juonen luettuaan suorastaan hämmästynyt, miten hyvin esiintyjät onnistuivat menemään roolihahmojen nahkoihin. Varsinkin Theresa Kronthaler Eglantinena teki hulluuteen vaipuvan naisen roolin todella upeasti. Ja varmasti useampi kuin yksi katsoja jää muistelemaan Andrew Foster-Williamsin sangen pitkää alastonkohtausta toisen näytöksen alussa.

Laulullisesti ehdoton suosikkini oli Ludwig VI:n roolin laulanut Stefan Cerny. Olipa upea ääni ja hänellä ei todellakaan ollut mitään vaikeuksia kajauttaa bassoaan orkesterin yli! Adolarin esittäjästä Norman Reinhardtista en erityisemmin pitänyt, mutta muut solistit olivat mielestäni onnistuneita valintoja. 

Ooppera oli mahtava päätös hienolle päivälle Wienissä ja tulen varmasti vierailemaan kyseissä oopperatalossa toistekin, jos Wieniin eksyn, mikäli heidän tuotantojensa taso on näin korkea. 

Euryanthe in the Theater an der Wien (Vienna), the 15th of December, 2018

It was a cherry on a cake to see Carl Maria von Weber’s opera “Euryanthe” in the Theater an der Wien after seeing the magnificent Brueghel exhibition in the Museum of Fine Arts in Vienna earlier that day. From outside the theatre looks humble, but the auditorium is good old “red velvet and gold decorations” style.

Euryanthe is not the most performed opera by von Weber and the reason is most likely the libretto, which is totally wacko. The story takes place during the reign of Louis VI and the story tells (to simplify it some) about Lysiart betting with Adolar that he can seduce Adolar’s wife Euryathe (definitely not the only such bet in operatic history!). Euryanthe has befriended the daughter of an enemy – Eglantine, who hates Euryanthe. Lysiart and Eglantine combine their forces and manage to convince Adolar that Euryanthe has deceived him. Euryanthe dies and hearing that, Eglantine reveals the plot, which makes Adolar regret abandoning Euryanthe. Then, surprise surprise, it turns out that Euryanthe did not die after all and the couple are happily reunited, but Lysiart kills Eglantine.

The music of Euryanthe is von Weber at his best, so that partly compensates for the clumsiness of the libretto. Theater an der Wien had brought the work to undefined modern days (the dresses of the ladies hinted at 1950’s) and for once the modernization was skilfully done. Both the stage setting by Johannes Leiacker and the costumes by Judith Weihrauch were rather simple but really elegant. By obscuring the timeframe, the opera was made a universal story of envy, love and goodness. The entity really worked and the excellent music made the performance even more impressive. ORF Radio-Symphonieorchester Wien was really on fire when conducted by Constantin Trinks.

As a whole the singers did well. Actually after reading the synopsis, it was easy to be surprised, how well the performers managed to express the feeling of their characters. Especially Theresa Kronthaler as Eglantine did a fantastic job as a woman who gradually became crazy in her hatred. And I am sure than more than one spectator will remember for a longer time the rather lengthy full frontal nudity scene of Andrew Foster-Williams in the beginning of the second act.

From the point of view of singing my favourite performer was Stefan Cerny in the role of Louis VI. What a gorgeous bass and definitely strong enough voice to carry over the thunder of the orchestra. I wasn’t overly fond of Norman Reinhardt who sang the role of Adolar, but the other soloists were good choices for their roles.

The opera was a great end to a day in Vienna and I am sure to visit this theatre again, if fate takes me again to Vienna and if their productions really are of this high quality.

Benvenuto Cellini Mariinski-teatterin Konserttisalissa Pietarissa, 8.12.2018

Paikallisten ystävieni kanssa syödyn myöhäisen lounaan jälkeen (voin muuten suositella Biblioteka nimistä ravintolaa osoitteessa Nevsky 20 – hyvä ruoka ja palvelu ja kohtuulliset hinnat) kiirehdin vielä illaksi takaisin Mariinskiin, tällä kertaa sen konserttisaliin kuuntelemaan Hector Berlioz’n oopperan Benvenuto Cellini. Näissä konserttisalin esityksissä ei koskaan tiedä, onko ns. konserttiversio sellainen, jossa esiintyjät seisovat rivissä näyttämöllä vai onko kyseessä kuitenkin ohjattu ooppera. Tällä kertaa kyseessä oli ihan kunnon ooppera, jonka ohjauksesta vastasi Vasili Barhatov.

Ooppera kertoo kuvanveistäjä Benvenuto Cellinistä, joka on rakastanut Teresaan. Vaikka tyttökin on rakastunut häneen, niin hänen isänsä haluaa hänen menevät naimisiin toisen kuvanveistäjä Fieramoscan kanssa. Paavi Clement VII antaa Cellinin tehtäväksi tehdä patsaan, mutta tehtävän esteeksi tulee kaikenlaista (karkaamisyritys Teresan kanssa ja tappo). Lopulta kaikki selviää, Cellinin patsas valmistuu ja nuori pari saa toisensa.

Benvenuto Celliniä esitetään kohtuullisen harvoin ja syyksi on väitetty sen teknistä vaikeutta. Kieltämättä aarioissa vaadittiin laajoja äänialoja, joten ehkä syy on ainakin osittain oikeakin. Mutta pakko on myös todeta, että ei juonessakaan kyllä mitään todella ainutlaatuista ole. Barhatovin ohjaus oli siirtänyt teoksen noin suurin piirtein nykyaikaan ja alkuperäiset munkkinaamioasut olivat muuttuneet jäniksiksi ja kuvanveistäjästä oli tullut kultaseppä. Ehkä ratkaisu oli ihan oikea, sillä totesin itsekin nauravani muutamille oopperan vitseille ihan ääneen.

Teresan roolin laulaneella Violetta Lukjanenkolla oli todella kauniin kuuloinen, notkea ääni. Hänen aariansa olivat suorastaan nautittavia. Pidin myös kovasti paavi Klemens VII roolin laulaneesta Gennadi Bezzubenkovista. Upea laulutekniikka! 

Benvenuto Cellini in Mariinsky Theatre's Concert Hall in St. Petersburg, the 8th of December, 2018

After a late lunch with some local friends (by the way, I can recommend the restaurant “Biblioteka” in Nevsky 20 – good food, good service and reasonable prices) I rushed back to Mariinsky Theatre, this time to the Concert Hall to listen to Hector Berlioz’s opera ”Benvenuto Cellini”. The operas performed in the Concert Hall are always marked as concert versions, but you never know if the performers will be standing next to each other on the stage or if it will be a real opera. This time it was a real opera with costumes and a set, directed by Vasily Barhatov.

The opera tells about the sculptor Benvenuto Cellini, who is in love with Teresa. Even though the girl is also in love with him, her father wants her to marry another sculptor, Fieramosca. The Pope (Clement VII) orders a statue from Cellini, but the task nearly fails due to several hindrances 

(runaway attempt with Teresa, a kill). In the end all ends well and the young couple get married.

Benvenuto Cellini is performed relatively seldom and I have heard it claimed that is because of its difficulty. Well, the arias require considerable ranges, so at least partly the difficulty is true. But it is also clear that the story of the opera is not very original. Barhatov had moved the story to modern times and the original monk disguises had become rabbit suits and the sculptor had become a goldsmith. Perhaps a good solution, since I noticed that I also laughed aloud to some of the jokes.

Violetta Lukyanenko, who sang the role of Teresa, has a beautiful, agile voice. Her arias were truly enjoyable. I also liked Gennady Bezzubenkov, who sang the role of Clement VII. Superb technique!

Kain ja Gerdan tarina Pietarin Mariinski-teatterissa, 8.12.2018

Viikkoa aiemmin olin nähnyt Helsingissä suomalaisen lastenoopperan ja nyt minulla oli mahdollisuus nähdä, millaista jälkeä satuoopperaan saa suurella rahalla. Kiirehdin siis Pietarissa aamujunalta suoraan metrolla ja bussilla Mariinskiin (odotan todella Teatralnajan metroaseman valmistumista) katsomaan Sergei Banevichin vuonna 1980 säveltämää satuoopperaa Kain ja Gerdan tarina, joka perustuu Hans Christian Andersenin satuun Lumikuningatar.

Sadussa Kai ja Gerda ovat hyvät ystävät. Peikot ovat särkeneet peilin, jonka sirut muuttavat kaiken rumaksi. Yksi siruista lentää Kain silmään ja hän muuttuu todella ilkeäksi. Lumikuningatar kaappaa Kain valtakuntaansa, jossa tämä unohtaa Gerdan. Gerda lähtee etsimään Kaita ja erilaisten vastusten jälkeen löytääkin tämän, peilin siru poistuu silmästä ja lapset ovat jälleen yhdessä.

Tässäkin oopperassa visuaalisuus oli ehdottomasti parasta. Suureelliset lastenoopperat Pietarin päänäyttämöillä ovat yleensä komeaa katsottavaa (tämä joulun aluksen lastenooppera Pietarissa alkaa muodostua minulla traditioksi) ja niin tälläkin kertaa. Videoteknologiaa (Viktoria Zlotnikova) käytettiin surutta hyväksi, mutta myös puvustus (Jelena Orlova) ja valaistus (Jevgeni Gansburg) olivat vaikuttavia.

Banevichin musiikki oli ajoittain aika musikaalinomaista. Koska suuri osa yleisöstä oli lapsia, niin oli ehkä hyväkin, että musiikki ei ollut kovin vaikeaa ja samaa teemaa toistettiin useampaan kertaan.

Laulajista suosikkini oli Grigori Chernetsov Lampun sytyttäjänä. Hieno ääni, vaikka hän välillä unohtikin mitä lamppuja kohti hänen piti keppiänsä osoittaa.

The Story of Kai and Gerda in Mariinsky Theatre in St. Petersburg, the 8th of December, 2018

A week ago I saw a Finnish children’s opera in Helsinki and now I had a chance to see what kind of fantasy opera can be made with more resources. So, I hurried from the morning train directly by metro and bus to Mariinsky Theatre (I am really looking forward to the finishing of the Teatralnya metro station) to see “The Story of Kai and Gerda”, composed in 1980 by Sergey Banevich. The opera is based on the fairy tale of Hans Christian Andersen – the Snow Queen.

In the fairy tale Kai and Gerda are good friends. Trolls have broken a mirror and shards of that mirror turn everything ugly. One of the shards flies into Kai’s eye and he becomes really mean.  The Snow Queen kidnaps Kai to her realm, where he forgets Gerda. She starts searching for him and after a number of hindrances, she finds him, the shard is removed and they are together again.

In this opera also, the visual side is the high light of the opera. Grandiose children’s operas on the main stages in St. Petersburg are beautifully staged (a children’s opera in St. Petersburg just before Christmas has almost become a tradition to me) and so was this opera. Video technology (Victoria Zlotnikova) was used on grand scale, but also costume design (Elena Orlova) and light design (Evgeny Gansburg) were impressive.

The music by Sergey Banevich was occasionally rather musical-like. Since main part of the audience were children, it may be good that the music was not too difficult to understand and the same themes were repeated several times.

My favourite singer in the opera was Grigory Chernetsov as the Lamplighter. Really nice voice, even though he sometimes forgot which lamp he is supposed to aim at with his stick. 

Tonttulan lapset Savoy-teatterissa, 2.12.2018

Suurin osa Suomessa tehdyistä uusista oopperoista on suomenkielisiä, joten ruotsinkielisen lastenoopperan ensi-esitys on luonnollisesti suuri tapahtuma. Fantasiaooppera Tomtebobarnen (Tonttulan lapset) perustuu Elsa Beskowin tunnettuun satuun ja se kertoo metsässä asuvasta nelilapsisesta tonttuperheestä. 

Mitään varsinaista juonta tarinassa ei ole, vaan se kertoo sarjan pieniä tapahtumia perheen, lähinnä lasten, elämässä. Aikuiselle katsojalle tapahtumat ovat vähän liiankin jokapäiväisiä, joten kelloon tuli vilkuiltua normaalia enemmän, mutta lapsille tarina varmaankin sopi. Libreton on tehnyt Hanna Åkerfelt.

Teoksen säveltäjä oli Kimmo Ruotsala. Musiikki ei sinänsä ollut kovin mieleenpainuvaa, mutta oli siinä mielenkiintoisetkin hetkensä. Aineksia säveltäjä oli musiikkiin noukkinut eri tyylilajeista. Teoksen ohjauksesta vastasi Dan Söderholm.

Esityksen parasta antia oli visuaalisuus. Koska henkilökaarti koostui tonttujen lisäksi useista eläimistä (sammakkoja, pöllö, lepakko, kotiloita, oravia, jäniksiä) sekä muutamasta satuolennosta (keijut ja vuorenpeikko), niin katseltavaa riitti. Lähinaapurustoni lasten kommenteista päätellen kaikki lapset eivät kyllä ihan tunnistaneet kaikkia eläimiä, mutta minusta puvustus (Pia Lasonen) oli oikein onnistunut.

Laulajien joukossa oli pari konkaria (Monica Groop ja Juha Kotilainen) sekä runsaasti nuorempaa polvea. Itse pidin – jälleen kerran – Juha Kotilaisen Tonttuisästä. Hän saa jopa satuolennon kuulostamaan uskottavalta. Myös Riku Pelo Vuorenpeikkona oli onnistunut. Ja kivan hahmon teki myös Alexis Oksi perheen kuopuksesta Tussesta. 

Children of the Forest in the Savoy Theatre, the 2nd of December, 2018

Most new Finnish operas are in Finnish, so the first performance of a new Finnish children’s opera in Swedish (second national language of Finland) is an occasion. Fantasy opera “Tomtebobarnen” (Children of the Forest) is based on Elsa Beskow’s well-known fairy tale and it tells about an elf family with four children, who live in the forest.

 There is no real story in the opera, but it just tells about some everyday occurrences in the life of the family or the children. For an adult audience the story may be a little bit too “everyday”, so that at least I was glancing at my watch more frequently than usually, but for children it was probably quite interesting. The libretto was written by Hanna Åkerfelt.

The composer was Kimmo Ruotsala. The music as such was not so memorable, but it did have its interesting moments. The music had influences from many sources. The director of the opera was Dan Söderholm.

The best part of the performance was the visual side. Since the cast of the opera consisted – in addition to elves – of different animals (frogs, an owl, a bat, snails, rabbits) and some fairy tale characters (fairies and a forest troll), there was a lot to look at. Based on the comments of the children sitting near me, not all children recognized the animals, but I thought the costumes were really apt.

Among the singers, there were a couple of veterans (Monica Groop and Juha Kotilainen) and lots of young singers. Once again I liked the performance of Kotilainen as the Elf Father. He was able to make even a fairy tale character to sound believable. Riku Pelo as the forest troll was also good. And Alexis Oksi was able to make the youngest elf child Tusse quite cute.