Lobgesang Helsingin tuomiokirkossa, 7.6.2019

Felix Mendelssohn sävelsi sinfonia-kantaattinsa Lobgesang (Ylistyslaulu) alun perin Johannes Gutenbergin 400-vuotisjuhlakoserttiin vuonna 1840. Teoksen ensimmäisesta (kolmiosaisesta) osasta vastaa orkesteri ja vasta sen jälkeen kuoro ja solistit pääsevät ääneen.

Helsingin tuomiokirkon esityksessä orkesterina toimi Lohjan kaupunginorkesteri kapellimestarinaan Hannu Norjanen ja kuorona poikakuoro Cantores Minores.

Lobgesang oli todellakin ylistyslaulu ja musiikillisesti oikeastaan varsin iloinen. Teos sisälsi suoranaisia korvamatoja, joita huomasin hyräileväni pyöräillessäni kotiin konsertin jälkeen. Jos on tottunut kuuntelemaan perinteisiä joulu- ja pääsiäisoratorioita, niin Lobgesang on virkistävän erilainen. Olen nähnyt lukuisia Cantores Minores -poikakuoron esityksiä ja minusta on aina erittäin kiinnostavaa nähdä, miten erityyppisiä teoksia he kykenevät esittämään.

Toisin kuin useimmissa oratorioissa, joissa solisteja on neljä (ja he ovat eri äänialoista – sopraano, mezzosopraano tai altto, tenori ja basso/baritoni), tässä teoksessa solisteja oli kolme ja kaksi heistä oli sopraanoja: Tuuli Lindeberg, Hedvig Paulig ja Tuomas Katajala. Erittäin ammattitaitoiset solistit antoivat mahdollisuuden kuunnella teoksen hienouksia. Pidin erityisen paljon sopraanojen duetosta, koska siinä oli mahdollista kuulla oikein kunnolla, miten kaksi erityyppistä sopraanoääntä soi yhteen.

Eniten laulettavaa solisteista – ja siitähän minä en ollut yhtään pahoillani – oli Katajalalla. Katajalaa kahtena peräkkäisenä iltana on tunnetusti minun käsitykseni hyvästä viikosta. Myös Mendelssohn sujui häneltä vaivattomasti ja hänen lauluaan kuunnellessa oli helppo kuulla, miksi teoksen nimi on Ylityslaulu. Virkistävä alku viikonlopulle!

Lobgesang in the Helsinki Cathedral, the 7th of June, 2019

Felix Mendelssohn composed his symphony-cantata “Lobgesang” (Hymn of Praise) originally to celebrate the 400^th anniversary of the invention of Johannes Gutenberg’s movable type printing system in 1840. The first part (that consists of three parts) is orchestral and only after that the chorus and soloists join in.

In this performance, in the Helsinki Cathedral, the orchestra was Lohja City Orchestra and the chorus was the Cantores Minores boy choir.

“Lobgesang” is indeed a hymn of praise and from the music’s point of view rather joyful. It contained real ear worms that I was humming when cycling home after the concert. If you are used to listening to traditional Christmas and Easter oratorios, “Lobgesang” seems refreshingly different. I have seen several performances of Cantores Minores and it is always as exhilarating to notice how they are able to sing so diverse music.

Unlike many other oratorios, where there are four soloists of different voice types (soprano, mezzosoprano or alto, tenor and bass/baritone), this work had only three soloists, two of which were sopranos: Tuuli Lindeberg, Hedvig Paulig and Tuomas Katajala. The extremely professional soloists gave the audience a chance to listen to the finesses of the music. I especially liked the duet of the sopranos, since it allowed me to properly hear, how two different type of sopranos rang together.

The most to sing – and, of course, I had nothing against that – out of the soloists had Katajala. As you know, to listen to him two night in a row is my idea of a good week. His voice suited also Mendelssohn and when listening to his singing it was easy to understand, why the work is called a hymn of praise. An invigorating start for a weekend!

Petite messe solennelle Tapiolan kirkossa, 6.6.2019

Espoon urkuyö ja aaria festivaali on taas käynnistynyt perinteisellä avajaiskonsertilla Tapiolan kirkossa. Tällä kertaa esitettiin Gioachino Rossinin Petite messe solennelle, jonka hän sävelsi 71-vuotiaana vuonna 1863. Vaikka teos on kirkkomusiikkia, niin se ei suinkaan ole mikään hartaan synkeä tai mahtipontinen teos vaan melkeinpä leikkisä, ehkä vähän oopperamainenkin sävellys. Teoksen sanoitus on toki latinankielisistä kirkollisista teksteistä, mutta kokonaisuuden sävyä uskaltaisin kutsua jopa raikkaaksi.

Säestyksestä vastasi kaksi pianoa (Erkki Korhonen ja Joel Papinoja) ja harmoni (Jussi Littunen). Pääosa on Erkki Korhosella, jolla soitettavaa riitti. Itse kyllä pidin kovasti harmonistakin, joka välillä pilkahti veikeästi esiin sävelkuviosta. Kaiken kaikkiaan melodiat olivat rytmikkäitä ja mukaansa tempaavia.

Tapiolan kirkon akustiikka ei ihan kaikille paikoille samalla tavalla toimi, mutta eturiviin Urkuyö ja aarian festivaalikuoron esitys kuulosti oikein onnistuneelta. Myös solisteihin oli selvästi panostettu; jokaisen solistin laulu oli todella vaivatonta ja kaunista . Baritoni Arttu Kataja bassona Quoniamissa oli erinomainen ja pidin myös mezzosopraano Anu Ontrosen Agnus Deistä. Sopraano Tuuli Takalan ääni on tavattoman kaunis ja hänen soolo-osuutensa olivat nautinnollisia. Mutta – tietenkin ja jälleen kerran – Tuomas Katajalan voittanutta ei löytynyt. Tuntuu että hänen äänenstä on jopa parantunut viime kesästä, jolloin kävin kuuntelemassa hänen soolokonserttinsa samaisella festivaalilla. Mikä loistava tekniikka ja hieno äänen väri! Volyymissä hän ei juuri säästellyt, mutta kirkon akustiikan vuoksi se oli varmaan välttämätöntäkin ja upeaa ääntä fortena on kyllä värisyttävä kokemus. Ja jos solistien soolot olivat hyviä, niin heidän yhteislauluosuutensakin olivat suorastaan ihastuttavia. Kyseessä oli oikein malliesimerkki siitä, miten hienosti erilaiset äänet voivat soida yhteen. Kaiken kaikkiaan siis erinomainen esitys, josta on vaikea löytää mitään kritisoitavaa. 

Petite messe solennelle in the Tapiola Church, the 6th of June, 2019

Espoo’s Organ Night and Aria Festival has had again its traditional opening concert in the Tapiola church. This time it was Gioachino Rossini’s “Petite messe solennelle”, which he composed in 1863 at the age of 71 years. Even though it is sacral music, the piece is not in any way darkly devout or pompous, but almost playful and even slightly operatic. The lyrics come from Latin Christian texts, but the general feeling felt even a bit fresh.

The accompaniment consisted of two pianos (Erkki Korhonen and Joel Papinoja) and a harmonium (Jussi Littunen). Erkki Korhonen had the main role, since he had plenty to play on his piano, but I also liked the harmonium a lot, with its occasional almost cheeky scores. As a whole the melodies were rhythmical and entertaining.

The acoustics of the Tapiola church is not perfect to all seats, but to the front row the performance of the Organ Night and Aria Festival Choir sounded good. And it was clear that the soloists had been picked up meticulously; they each sang with great ease. Baritone Arttu Kataja in the bass part in “Quoniam” was excellent and I also liked mezzosoprano Anu Ontronen’s “Agnus Dei”. Soprano Tuuli Takala’s voice is tremendously beautiful and her solos were truly enjoyable. But – of course and once again – the true champion was Tuomas Katajala. It seems that his voice had just improved since last summer, when I heard his solo concert at this same festival. What outstanding technique and superb tone! His did not spare the volume button, but I think that was necessary due to the acoustics and this wonderful a voice used in forte was a thrilling experience. And if the solos of the soloists were good, their ensemble parts were also absolutely gorgeous. We heard a great example of how beautifully different types of voices can sound together. All in all, an excellent performance and it is hard to find anything to criticize about it.    

Agrippina Turun konserttisalissa, 2.6.2019

Siitä, että olen Händel-fani ei varmasti ole kenelläkään minkäänlaista epäselvyyttä. Siispä Turun musiikkijuhlien varaslähtöesitys - Händelin Agrippina konserttiversiona - oli minulle pitkään odotettu tapahtuma. Kyseessä olikin oikea barokin dream team -esitys, sillä orkesterina oli Il Pomo d’Oro eikä solistienkaan tasossa ollut tingitty. Vaikka kyseessä oli konserttiversio, niin esiiintyjät olivat niin huippuluokkaa, että he tekivät oopperasta ihan kunnon esityksen, eikä rooliasujen tai lavasteiden puuttumisella ollut oikeastaan mitään merkitystä.  

Agrippinan tarinassa keskiössä on toisaalta Rooman keisari Claudius, hänen vaimonsa Agrippina ja tämän poika Nero. Agrippina juonittelee koko oopperan ajan saadakseen poikansa keisariksi ja lopulta onnistuukin siinä. Päätarinaan linkitetyssä juonessa nuoret rakastavaiset Poppea ja Otho, joiden avioliiton tiellä on Agrippinan juonittelua ja Claudiuksen ihastuminen Poppeaan, yrittävät sitkeästi päästä naimisiin ja lopulta siinä onnistuvatkin.

Agrippinassa ei ole varsinaisia kuuluisaksi tulleita hittiaarioita, mutta kokonaisuutena oopperan musiikki on hienoa. Il Pomo d’Oro ja kapellimestari Maxim Emelyanychev, joka pompahteli cembalonsa ääressä kuin vieteriukko, soittivat korviahivelevästi.

Mutta laulusolistit vasta tekivätkin illan. Mezzosopraano Samatha Hankey Agrippinana oli häikäisevä. Veistosmaisen kaunis ja ilmeikäs nainen, jonka kirkas ääni lumosi. Hankeyn lavakarisma oli huikaiseva ja katsojan oli helppo uskoa, että Agrippina kykeni pyörittelemään elämänsä miehiä ihan miten halusi.

Toinen uskomaton solisti oli kontratenori Franco Fagioli Nerona. Kontratenori, jonka ääniala on kolme oktaavia ja joka todella osaa käyttää ääntään! Ja hänkin muuttui lavalla todella uskottavasti niljakkaaksi Neroksi.

Olen käytännössä aika sanaton tämän esityksen edessä. Ihan joka päivä ei pääse kuulemaan näin hienoa oopperaa, jossa on vielä kokonaista kolme kontratenoria. Kerrankin pääsi todistamaan livenä, miten erilaisia ääniä kontratenoreidenkin joukossa esiintyy. Ikimuistoinen ilta kerrassaan! Turun musiikkijuhlat osoitti jälleen kerran saavansa lavalleen maailmanluokan esityksiä. Suosittelen seuraamaan konserttitarjontaa http://www.turunmusiikkijuhlat.fi/.  

Agrippina in the Turku Concert Hall, the 2nd of June, 2019

I am sure everybody knows by now that I am a big Handel fan. So, the head start performance of the Turku Music Festival – Handel’s “Agrippina” as a concert version – was an anticipated event to me. It was a true baroque music ”dream team” performance, since the orchestra was Il Pomo d’Oro and the quality of the singers was equally high. Even though it was a concert version, the performers were world class and created a proper opera on the stage despite the lack of costume and sets.

In the story of ”Agrippina” the main narrative is about the Roman emperor Claudio, his wife Agrippina and her son Nerone. During the whole opera Agrippina conspires to get his son on the throne and in the end she does succeed. In a parallel story line young lovers Poppea and Ottone aim to get married battling against Agrippina’s intrigues and Nerone’s infatuation of Poppea.   

”Agrippina” does not have any famous hit arias, but all in all the music is splendid. Il Pomo d’Oro and conductor Maxim Emelyanychev, who moved behind his cembalo in a very energetic way, played mesmerizingly.

But it was the singers who made the evening. Mezzosoprano Samatha Hankey as Agrippina was breathtaking. Beautiful like a Roman sculpture and with facial expressions and gestures that could tell a whole story, she had a bright voice that enchanted the audience. It was so easy to believe that Agrippina could twist the men in her life whichever way she wanted.   

The second unbelievable performer was countertenor Franco Fagioli as Nerone. A countertenor, whose range is three octaves and he really could use his voice! In addition to which, he totally became the slimy Nerone on the stage. WOW!

I am just about speechless in front of this performance. You do not have a chance to see such high quality an opera every day and they even had three countertenors in it! For once it was possible to hear how different voice types even countertenors can have. A truly memorable evening! Turku Music Festival proved once again that they catch world class performances. I recommend following their web site http://www.turunmusiikkijuhlat.fi/.  

Mirjam Helin -laulukilpailu Musiikkitalossa, 29.5.2019

Kansainvälinen Mirjam Helin -laulukilpailu järjestettiin kahdeksannen kerran Helsingissä nyt toukokuussa. Vaikka heräsin aivan viime hetkellä, onnistuin saamaan lipun loppukilpailuun, joka olikin todella kiinnostava. Finaalissa oli mukana neljä miestä ja neljä naista ja molempien sarjojen voittajille oli luvassa 30.000 euron rahapalkinto.

Olin katsonut Areenasta finalistien välikilpailujen esityksiä ja odotin mielenkiinnolla heidän finaalisuorituksiaan. Miesten sarjan suosikkini oli jo välikilpailuissa italialais-venezuelalaiainen kontratenori Rodrigo Sosa Dal Pozzo. Finaalissa hän vain paransi esitystään. Ensimmäisenä hän esitti laulun Mjortvoje pole (Мертвое поле) Sergei Prokofjevin kantaatista Aleksandr Nevski. Jo välikilpailussa Sosa Dal Pozzo oli osoittanut, että hän osaa ääntää jopa suomea erinomaisesti, joten en enää ollut yllättynyt hänen kauniista venäjästään. Kun vielä teoksen tunnelataus oli vahva, niin olin jo tässä vaiheessa myyty. Kun toisena kappaleena tuli vielä loistavan taidokkaasti esitetty Rinaldon aaria Or la tromba Händelin oopperasta Rinaldo, niin minä äänestin mielessäni miesten sarjan ykköseksi Sosa Dal Pozzoa, vaikka tiesinkin, että kontratenori ei varmaankaan kisaa voittaisi. Ja niinhän siinä kävikin. Sosa Dal Pozzo sai toisen palkinnon (ja ansaitusti palkinnon parhaasta suomalaisesta laulusta), kun voittajaksi valittiin saksalainen (Venäjällä syntynyt) Stefan Astakhov. Kauniisti hänkin lauloi, mutta kyllä hän minun korvissani Sosa Dal Pozzolle hävisi.

Naisten sarjassa taas näkyi selvästi ohjelmiston valinnan tärkeys. Ennen finaalia ennakkosuosikkina saattoi pitää venäläistä sopraanoa Olga Cheremnykhiä. Kauniisti hän finaalissakin lauloi, mutta hän oli valinnut finaaliin kaksi hieman liian samankaltaista aariaa (Marfan aarian Rimski-Korsakovin Tsaarin morsiamesta ja Medoran aarian Verdin Il Cosarosta). Kun kanssakilpailija ruotsalainen Johanna Wallroth oli puolestaan valinnut kaksi aivan erityyppistä aariaa (Anne Trueloven aariaan No word from Tom Igor Stravinskin oopperasta Hulttion tie ja Julian aarian Je veux vivre Charles Gounoudin oopperasta Romeo ja Julia), niin hän pääsi esittelemään ääntään ja esiintymiskykyään aivan eri tavalla kuin Chremnykh. Wallroth oli suosikkini naisen sarjan voittajaksi ja hän voiton veikin.

Vaikka tämänvuotista laulukilpailua pidettiin korkeatasoisena, niin ainakin finaalin pohjalta on helppo sanoa, että molempien sarjojen kaksi ensimmäistä laulajaa erottuivat kyllä muista ja Jussi Juola, Bryan Murray, Palesa Malieloa sekä Teaa An hävisivät selkeästi voittajille.

Tuomaristo ja kilpailijat

Mirjam Helin Competition in the Helsinki Music Centre, the 20th of May, 2019

The international Mirjan Helin Competition was arranged in Helsinki for the eighth time this May. Even though I made the decision at the last minute, I was able to buy a ticket to the competition final, which was super interesting. There were four men and four women in the final and both winners got 30.000 euro.

I had watched on Yle Areena web site the semifinal performances of the finalists and I was really looking forward to their final performances. My favourite already based on the semifinals in the men’s category was Italian-Venezuelan countertenor Rodrigo Sosa Dal Pozzo. In the final he improved his performance further. First he sang the song “The Field of the Dead” from Sergei Prokofiev’s cantata “Alexander Nevsky”. Already in the semifinals Sosa Dal Pozzo has proved that he can pronounce even Finnish really well, so I was no longer surprised that his Russian was excellent. And when the emotion in “The field of the Dead” was hand felt, I was enthralled.  After hearing his second song -  Rinaldo’s aria “Or la tromba” from Handel’s opera “Rinaldo”, there was no doubt in my mind, who would get my vote in the competition even though I knew, that countertenors do not usually win singing competitions. And he did not. He got second prize (and the prize for the best Finnish song, which he really deserved) and the winner was Russian-born German singer Stefan Astakhov. He also sang beautifully, but in my ears Sosa Dal Pozzo was better.

In the women’s competition you could really see the meaning of song choice. Before the final the front runner was the Russian soprano Olga Cheremnykh. She sang really well in the final, too, but she had chosen for the final two arias that were rather similar to each other (Marfa’s aria in Rimsky-Korsakov’s “The Tsar’s Bride” and Medora’s aria in Verdi’s “Il Corsaro”). When her competitor, the Swedish soprano Johanna Wallroth had chosen two very different type of arias (Anne Truelove’s aria “No Word from Tom” from Igor Stravinsky’s “The Rake’s Progress” and Juliet’s aria “Je veux vivre” from Charles Gounod’s opera “Romeo and Juliet”, she had a chance to present the versatility of the voice and her ability to act different characters in a far better way than Cheremnykh. Wallroth was my favourite and she did win the first prize.

Even though this year’s competition was considered to be of high level, at least based on the final, it is easy to say that the first two singers of the final were clearly better than the two others both in men and women. Jussi Juola, Bryan Murray, Palesa Malieloa and Teaa An were on Wednesday night fair and square not as good as the two first prize winners.  

The jury and the competitors