Adalmiinan helmi Mariinski-teatterin Prokofjev-salissa, 16.2.2020

Pietarin matkan toinen oopperani oli lastenooppera Adalmiinan helmi Mariinski-teatterin Prokofjev-salissa. Adalmiinan helmen säveltäjä on Grayr Khanedanyan ja se perustuu Sakari Topeliuksen samannimiseen satuun.

Prinsessa Adalmiina saa kastelahjaksi punaiselta haltijakummiltaan helmen, joka tekee hänestä päivä päivältä kauniimman, rikkaamman ja viisaamman, mutta vain mikäli hän pitää helmeä koko ajan. Mikäli helmi katoaa, hän menettää kaikki nämä ominaisuudet. Valkoinen haltijakummi puolestaan lahjoittaa hänelle nöyrän ja puhtaan sydämen, mutta tämän lahjan hän saa vain, jos hän menettää helmen ja sen tuomat ominaisuudet. Kuningas ja kuningatar eivät välitä valkoisen haltijakummin lahjasta, vaan määräävät, että helmi on istutettava kruunuun, jota Adalmiinan on pidettävä yötä päivää. He hemmottelevat Adalmiinaa ja ylpeilevät hänestä. Prinsessasta kasvaakin kylmä ja kova ja yksinäinen nuori nainen. Eräänä päivänä prinsessa karkaa metsään ja pudottaa kruununsa jokeen. Siinä samassa hän muuttuu köyhäksi, mutta hyväsydämiseksi ryysyläiseksi. Prinsessa jää asumaan metsään ja kaikista metsän eläimistä tulee hänen ystäviään. Toisaalla prinssi Alvaro on menettänyt valtakuntansa ilkeälle noidalle. Hän löytää Adalmiinan kruunun ja törmää pian myös itse prinsessaan. Alvaro taistelee noidan kanssa, voittaa tämän ja palaa kuninkaan ja kuningattaren luo Adalmiinan kanssa. Nuoret menevät naimisiin ja kaikki ovat onnellisia. 

Mariinskissa todella osataan tehdä lastenoopperoita. Tähänkin teokseen oli panostettu kunnolla. Tatiana Mashkovan värikäs puvustus oli juuri sopivan loistokas lapsikatsojille ja kertojana toiminut Philipp Evich oli juuri sopivan dramaattinen hahmo viemään tarinaa eteenpäin.

Musiikiltaan teos ei kovin vaativa ollut muutamaa prinsessan aariaa lukuunottamatta, mutta se oli varmasti juuri sopiva tutustuttamaan pikku katsojat  oopperan ihmeelliseen maailmaan. Elena Gorlon punainen haltijakummi ja Tsvetana Omelchukin valkoinen haltijakummi olivat lemppareitani, mutta 

hyviä rooleja tekivät muutkin laulajat.

Mukana esityksessä oli myös lapsitanssijoita Uusi tanssiteatteri -tanssiryhmästä. Nuorimmat keijut eivät ihan vielä jaksaneet keskittyä tanssimiseen, vaan vanhemmille vilkuttaminen vei välillä voiton, mutta kokonaisuutena pienet tanssijat olivat suorastaan valloittavia ja loivat mukavaa satutunnelmaa näyttämölle. Kaiken kaikkiaan oiva oopperassa sekä pienille että vähän isommillekin katsojille.  

Adalmina's Pearl in Prokovfiev Hall in the Mariinsky Theatre, the 16th of February, 2020

The second opera of my trip to St. Petersburg was a children’s opera – ”Adalmina’s Pearl” in the Prokovfiev Hall of the Mariinsky Theatre. The composer of the opera is Grayr Khanedanyan and it is based on a fairytale by a Finnish writer Zacharias Topelius, which was a good reason to go and see the opera.

Princess Adalmina gets at her christening a pearl as a present from her red fairy godmother. The pearl will make her more and more beautiful, rich and wise, if she wears it all the time. If she loses the pearl, she will lose all her beauty, riches and wisdom. The white fairy godmother gives her a humble heart as a present, but this present she will only get if she loses the pearl. The king and the queen do not care for the present of the white fairy godmother, but decree that the pearl must be set in a diadem that the princess must wear day and night.  They spoil Adalmina and they are very proud of her. The princess grows to be a very arrogant and lonely young woman. One day she runs away to the forest and drops her diadem to the river. She instantly becomes poor but kindhearted. The princess stays to live in the forest and all the animals become her friends. Elsewhere prince Alvaro has lost his kingdom to an evil witch. He finds Adalmina’s diadem and soon meets her, too. Alvaro fights the witch and wins after which he, together with Adalmina, returns to the king and queen. The youngsters get married and everybody is happy.

They really know in the Mariinsky Theatre how to do children’s operas. As usual, they had invested quite a lot to this opera. Tatiana Mashkova’s colourful costumes were splendid enough for the young audience and the narrator (Philipp Evich) was suitably dramatic for the role.  

The music of the opera was not very demanding, except a couple of the princess’s arias, but most suitable for children, who were learning about the magnificent world of opera. Elena Gorlo’s red fairy godmother and Tsvetana Omelchuk’s white fairy godmother were my favourites, but the other singers were not at all bad, either.  

Small dancers from the group of dancers ”New Dance Theatre” were also part of the performance. The youngest of the fairies were not quite able to concentrate solely on dancing, but had to occasionally wave to their parents in the audience, but all in all the small dancers were adorable and they created a nice fairytale feeling on the stage. So, this was a nice opera for both young and old.  

Lolita Mariinski-2:ssa Pietarissa, 15.2.2020

Olen pitänyt kaikista tähän mennessä näkemistäni Rodion Štšedrinin oopperoista, joten kun Pietarin Mariinski-teatteri otti viimeinkin ohjelmistoonsa hänen jo vuonna 1992 säveltämänsä oopperan Lolita (joka muuten sai ensiesityksensä vuonna 1994 Tukholman kuninkaallisessa oopperassa ruotsiksi!), niin olihan minun matkustettava sen ensi-iltaan.

Lolita perustuu Vladimir Nabokovin samannimiseen oopperaan ja kertoo Humbert Humbert nimisestä miehestä, joka ihastuu 12-vuotiaaseen Dolores Hazeen (=Lolita) ja menee tämän äidin – Charlotten - kanssa naimisiin voidakseen olla lähellä tyttöä. Kun Charlotte lukee Humbertin päiväkirjasta tämän kiihkosta Lolitaa kohtaan, hän pakenee ja saa surmansa auto-onnettomuudessa. Humbert lähtee ajomatkalle pitkin Amerikkaa Lolitan kanssa, kontrolloi tytön elämää entistä tiukemmin ja käyttää tätä seksuaalisesti hyväkseen. Lopulta onneton Lolita pakenee Clare Quiltyn avustamana. Kaksi vuotta myöhemmin Lolita lähettää kirjeen Humbertille, kertoo olevansa naimisissa, raskaana ja rahaton sekä pyytää apua. Humbert etsii Lolitan käsiinsä ja kuultuaan Quiltyn auttaneen paossa, mutta hylänneen tytön, kun tämä ei suostunut tähdeksi hänen pornofilmeihinsä, tappaa Quiltyn. Humbert tunnustaa tapon, joutuu oikeuteen, mutta kuolee ennen tuomion julistamista. Myös Lolita kuolee synnytykseen.

Nyt Pietarissa nähtävä tuotanto tehtiin alun perin viime vuonna Prahan Kansallisteatteriin. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että Lolita on suoranainen mestariteos. Harvoin näkee esityksen, jossa mikään osa-alue ei petä, vaan kaikki osatekijät yltävät samalle korkealle tasolle. Štšedrinin musiikki ja Sláva Daubnerován ohjaus toimivat suorastaan maagisesti yhteen. Boris Kudličkan kekseliäs lavastus, joka oli rakennettu pyörivän näyttämön varaan ja Natalia Kitamikadon erinomainen puvustus loivat täydellisen taustan kiehtovalle oopperalle.

Daubnerován ohjauksessa Humbert käy läpi tapahtunutta tuomareiden edessä. Esitys alkaa Quiltyn tapolla ja siitä siirrytään Lolitaan tutustumiseen. Humbert Humbertin roolin ensi-illassa lauloi Petr Sokolov. Hänen äänensä sopi täydellisesti rooliin ja hän loi muutenkin Humbertista uskottavan hahmon. Katsoja ei varsinaisesti pystynyt pitämään pikkutyttöä himoavasta Humbertista, mutta häntä pystyi lähes ymmärtämään. Myös Pelageya Kurennayan Lolita on kuin elävästä elämästä. Lolita ei ollut viaton, suloinen pikkutyttö, vaan suorastaan dysfuktionaalinen rämäpää, mikä ei tehnyt hänen kohtalostaan yhtään sen vähemmän surullista. Olen aiemmin kuullut Kurennayaa vain klassissa rooleissa, mutta hän oli fantastinen tässä modernin musiikkikielen oopperassa. Yksi lempihenkilöistäni oli myös Daria Rositskaya, joka lauloi naiivin Charlotten roolin. Jälleen voi vain todeta, että upea ääni yhdistettynä hienovaraiseen näyttelemiseen loi uskottavan hahmon.

Esityksen kirsikka kakun päällä oli mieskuoro, joka esitti Humbertin tuomitsevaa tuomarijoukkoa. Štšedrin oli säveltänyt kuorolle mahtavaa musiikkia, jolla he saapuivat säännölllisesti piinaamaan Humbertia. Kuoron esitys sai minut suorastaan kananlihalle.

Teoksen tunnelma todella vei katsojat mukanaan. Valery Gergievin johtama Mariinski-teatterin orkesteri soitti upeasti. Kaikki katsojat eivät sulaneet rankalle aiheelle, vaan osa poistui jo väliajalla ja koska näytös oli myöhässä, kuten aina Gergievin johtaessa, niin tapahtui tietenkin myös toinen Gergievin esityksille tyypillinen ilmiö eli väki alkoi hiipiä ulos viimeisen puolen tunnin aikana kiihtyvää tahtia ja loppunuottien kajahtaessa puolet katsomosta oli jo tyhjä. Mutta me jäljelle jääneet olimmekin sitten sitä innokkaampia aplodeerajia. Myös itse säveltäjä oli paikalla, kuten hän yleensä on omien oopperoidensa esityksissä Mariinskyssä. Tätä esitystä voin todella suositella. Miehityksiä oopperalla on useita, joten vaikea sanoa, ovatko kaikki yhtä täydellisiä kuin ensi-illan esiintyjät, mutta itse ohjaus ainakin on hieno.  

Lolita in Mariinsky-2 in St. Petersburg, the 15th of February, 2020

I have so far liked all the operas of Rodion Shchedrin that I have seen, so when the Mariinsky Theatre in St. Petersburg decided finally to include his opera “Lolita”, which he wrote already in 1992 (and which had its first performance in the Royal Swedish Opera in Swedish in 1994!) to its programme, I simply had to travel to see its opening night.  

”Lolita” is based on Vladimir Nabokov’s novel by the same name and it tells about Humbert Humbert, who yearns for the 12-year old Dolores Haze (=Lolita) and marries her mother – Charlotte – to be near her. When Charlotte reads in Humbert’s diary about his lust for Lolita, she runs away and is killed in a car accident. Humbert leaves for a road trip through America with Lolita, controls her life more and more and abuses her sexually. In the end the unhappy girl runs away with the help of Clare Quilty. Two years later she sends a letter to Humbert telling that she is married, pregnant and broke and asks for help. Humbert finds Lolita and when he hears that Quilty helped her escape and abandoned her, when she did not agree to play in his porn films, he goes and kills Quilty. Humbert confesses his deed immediately, ends up in court, but dies before the verdict. Lolita also dies in childbirth.

The production they are showing in St. Petersburg was originally made for the Prague National Theatre. My personal opinion is that this opera is a masterpiece. You seldom see operas where there are no weak links, but everything is top notch. Shchedrin’s music and Sláva Daubnerová’s direction are magically welded together. Boris Kudlička’s innovative set design, which is based on a rotating stage and Natalia Kitamikado’s excellent costumes create a perfect background for a fascinating opera.  

In Daubnerová’s direction Humbert goes through the events in front of the judges. The performance begins with Quilty’s death and then moves to the moment Humbert first meets Lolita. In the opening night the role of Humbert Humbert was sung by Petr Sokolov. His voice fit perfectly the role and he was able to create a believable character out of this unlikable slimy person, whom the spectator ended up almost understanding. Also Pelageya Kurennaya’s Lolita was out of real life. She was not an innocent, cute little girl, but a rebellious, almost dysfunctional type, which did not make her destiny any less sad. I have before heard Kurennaya only in classic roles, but she was absolutely fantastic in this more modern piece. One of my favourite characters was also Daria Rositskaya, who sang the role of the naïve Charlotte. Again, I can only say that a gorgeous voice combined with great acting created a truly believable mother.

The cherry on the cake of this performance was, however, the male choir, who played the part of judges. Shchedrin had written amazing music to them that they used to torture Humbert. Their performance really gave me goosebumps.

The atmosphere of the opera enchanted the audience. The Orchestra of Mariinsky Theater and conductor Valery Gergiev played wonderfully. Not all spectators loved the heavy theme of the opera, but left during the interval. And since the opera started late as it invariably does when Gergiev is conducting, another typical to his conducting occurrence happened, that is, a big part of the audience gradually tiptoed out of the theatre during the last thirty minutes. So, in the end the seats were half empty when the final chords were played. But those remaining of the audience clapped like crazy. The composer himself was also present as he usually is during the performances of his operas at Mariinsky. I can really recommend this opera. There are several singers singing the roles, so it is hard to say if they are all as perfect as the ones of the opening night, but at least the direction itself is great.

Rakkauden puutarha Ritarihuoneella, 14.2.2020

En ole varmaankaan ainut ihminen maailmassa, joka on useasti miettinyt, missä kulkee oopperan ja muiden musiikkimuotojen raja. Tämä kysymys putkahti mieleeni jälleen kerran, kun istuin perjantai-iltana Helsingin Ritarihuoneella kuuntelemassa Alessandro Scarlattin serenataa Rakkauden puutarha (tai Venus ja Adonis). Kun 1700-luvan alussa paavinistuin vainosi oopperaa, useat aiemmat oopperasäveltäjät sävelsivät oratorioita ja serenatoja, jotka molemmat useasti olivat kumman lähellä oopperoita ainakin näin maallikon silmissä. Suomalaisen barokkiorkesterin (FiBO) Rakkauden puutarhakin olisi mennyt minun korvissani ja silmissäni täysin oopperasta, jollei ohjelmalehtisessä olisi muuta lukenut. Teos oli todellinen orkesterin ja kahden laulajan esittämä helmi. Ritarihuoneen akustiikkakin sopi tähän teokseen täydellisesti, vaikka laulajat liikkuivatkin eri puolilla salia.

Rakkauden puutarhan juoni on rakkaustarina. Venus ja Adonis tahoillaan huokailevat rakkauden perään ja kun he tapaavat toisensa, pienten erimielisyyksien jälkeen he toteavat, että he eivät kaikesta huolimatta voi elää ilman toistensa rakkautta. Lintujen laululla on muuten tärkeä rooli tässä serenatassa ja nokkahuilun (supertaitava Hanna Haapamäki) ja lintupillien livertely saikin välillä yleisön tuntemaan kuin olisi ollut keskellä Luontoiltaa.

FiBo oli lisännyt serenatan lisäksi iltaan Nicola Porporan Sinfonian g-molli, op. 2, nro 3 sekä kaksi Domenico Scarlattin sonaattia cembalolle ja Francesco Manicinin Sonaatista XIII Largon ja Fugan. Kaikki sopivat erinomaisen hyvin serenatan seuraksi. Kaiken kaikkiaan FiBO oli aivan loistavassa vireessä ja erityisesti ykkösviulisti Aira Maria Lehtipuu teki upeaa työtä.

Mutta illan kirkkaimmat tähdet olivat laulusolistit eli Susanna Lagner Venuksena ja Tuuli Lindeberg Adoniksena. Lagnerin täydellisesti barokkimusiikkiin sopiva altto oli suoranainen nautinto korvalle. Virheetön tekniikka ja uskomaton laulamisen vaivattomuus kautta linjan tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Ja varsinkin Augeletti, sì, cantate -aarian tiivis tunnelma piti yleisön otteessaan ensi nuotista alkaen. Eikä Tuuli Lindeberg jäänyt jälkeen Lagnerista. Hänen sopraanonsa hehkui vaikeimmissakin kuvioissa. Upeinta oli ”kilpalaulanta” trumpetisti Miikka Saarisen kanssa Adoniksen aariassa Con battaglia di fiero tormento. En olisi uskonut, jollen olisi itse kuullut, miten hyvin trumpetti ja Lindebergin voimakas sopraano sopivat yhteen.

Kun molemmat laulusolistit olivat päässeet jo kunnolla esittelemään erikseen omaa osaamistaan, niin mitä enää olisi voinut odottaa heidän duetoltaan esityksen lopussa. Sen ei todellakaan olisi suonut koskaan päättyvän, niin upea esitys oli. Ei ihme, että yleisö ei meinannut lopettaa taputtamista lainkaan. Mikä fantastinen esitys ja upea alku oopperaviikonlopulleni!

The Garden of Love in the House of Nobility in Helsinki, the 14th of February, 2020

I am surely not the only person in the world, who has often thought, where goes the line between an opera and other types of music. This question popped into my mind once again when I was sitting on a Friday night in the House of Nobility in Helsinki listening the serenata “The Garden of Love” (or Venus and Adonis) by Alessandro Scarlatti. When in the early 18th century the papal seat attacked operas, many composers, who had earlier written operas, started composing oratorios and serenatas, which are sometimes surprisingly close to operas at least in the ears of a layman. I could have easily classified “The Garden of Love” by the Finnish Baroque Orchestra (FiBO) as an opera, if the programme leaflet hadn’t told me otherwise. The work was an absolute pearl performed by an orchestra and two singers. The acoustics of the House of Nobility also fit this serenata on the dot even if the singers moved around in the hall. 

”The Garden of Love” is a love story. Venus and Adonis both year for their love and when they meet each other, after some skirmishes they notice that they cannot live separate from each other. Birdsong plays an important role in this serenata and the warble of the fipple flute (played by super skillful Hanna Haapamäki) and bird whistles made the audience feel as if they were in the middle of a garden.  

FiBo played during the evening in addition to the seranata (actually mixed with it) a symphony by Nicola Porpora’s , two sonatas for cembalo from Domenico Scarlatti and a part of a sonata by Francesco Manicini. They all fit the seranata well. All in all, FiBO was in great shape and especially violonist Aira Maria Lehtipuu was the soul of the performance.   

But the greatest stars of the evening were the soloists, that is, Susanna Lagner as Venus and Tuuli Lindeberg as Adonis. Lagner’s alto fit perfectly to baroque music and was a pleasure to listen to. Flawless technique and unbelievably effortlessly flowing voice made an unforgettable impression. Especially in the aria ”Augeletti, sì, cantate” the atmosphere was truly gripping from the first note to the last. And Tuuli Lindeberg was in no way second best. Her soprano glowed even in the most difficult parts. The most wonderful moment was when she sang in “competition” with the trumpet played by Miikka Saarinen in the aria “Con battaglia di fiero tormento”. If I had not heard it myself, I would not have believed how well a trumpet and Lindeberg’s strong soprano voice fitted together.

When both soloists had already had a chance to exhibit their supreme singing skills, what more can you expect from their duet than perfection. You really did not want that duet to end. No wonder, the audience had difficulties to stop clapping. What a fantastic performance and a wonderful start for my opera weekend!  

Ariadne auf Naxos Kansallisoopperassa, 4.2.2020

Suomen Kansallisooppera tekee nykyään entistä usemmin yhteistuotantoja eri opperatalojen kanssa. Myös viimeisin ensi-ilta eli Richard Straussin ooppera Ariadne auf Naxos on Aix-en-Provencen festivaalin ja peräti viiden oopperatalon yhteistuotanto (Théâtre des Champs-Élysées, Tanskan kuninkaallinen ooppera, Suomen Kansallisooppera, Luxemburgin Théâtre de la Ville ja Gran Teatre del Liceu). 

Tämän oopperan juonihan on aikamoinen soppa. Wienin rikkain mies on tilannut viihdykkeeksi esiintymään oopperaseurueen ja sen lisäksi toisen esiintyjäjoukon esittämän farssin. Kun aikataulu käy tiukaksi, niin mies määrää, että molemmat esitykset pitää esittää yhtä aikaa ja esitysaika on yhden esityksen mittainen. Tämän vuoksi oopperan Ariadne kaipaa hänet hylännyttä rakastettuaan autiolla saarella ja toisen teatteriryhmän näyttelijät yrittävät epätoivoisesti piristää häntä. Alkuperäisessä tarinassa Ariadne tavallaan löytää uuden miehen, mutta tässä versiossa hänestä tulee äiti ja se täyttää hänen elämänsä.

En ole koskaan erityisemmin pitänyt Ariadne auf Naxoksen juonesta. Se on minusta sekava ja omituinen. Siksi en siis varauksettomasti ihallut tätäkään versiota, vaikka lähtökohtansa huomioiden ooppera oli varmaan erinomainen.

Oopperan ohjauksesta vastasi Katie Mitchell ja hän oli tehnyt esityksestä – voisinko sanoa runsaan. Näyttämöllä tapahtui koko ajan ja paljon; katsoja ei yksinkertaisesti pystynyt seuraamaan kaikkea kerralla, mikä oikeastaan oli sääli, sillä varmasti monia hienoja yksityiskohtia jäi näkemättä. Pidin kovasti esityksen lavastuksesta (Chloe Lamford), joka oli selkeä, ja puvustuksesta (Sarah Blenkinsop), joka oli ohjaukseen hyvin sopiva. 

Illan solistikaarti olikin sitten kaikkien kehujen arvoinen. Itse ihailin eniten teoksen naislaulajia (millään tavalla haluamatta vähätellä miesten suorituksia). Ennakkoon paljon mainosta saanut Miina-Liisa Värelä Ariadnena oli todella hyvä. Hänen täyteläinen äänensä sopi rooliin ja toivottavasti häntä kuullaan tulevinakin vuosina Kansallisoopperassa. Jenny Carlstedt Säveltäjänä suorastaan dominoi oopperan alkuosaa. Hänen äänensä sai ainakin minun korvissani suorastaan uusia sävyjä tässä roolissa ja kysyin melkein itseltäni, että onko tämä todella Carlstedt. Kolmas naispäärooli (eli Zerbinetta) olikin varsin mielenkiintoinen. Aivan alussa olin pettynyt Danae Kontoran esitykseen. Hänen äänensä ei kuulostanut alkuunkaan hyvältä, mutta kun päästiin Zerbinettan suuriin kohtauksiin, lavalla oli kuin eri nainen. Aivan kuin mekon lamppujen syttyminen olisi sytyttänyt myös Kontoran äänen. Kerrassaan vaikuttavia kuvioita ja uskomattoman kauniita ylä-ääniä.

Ariadne auf Naxos in the Finnish National Opera, the 4th of February, 2020

The Finnish National Opera creates more and more often operas together with other opera houses. Their latest opera (“Ariadne auf Naxos” by Richard Strauss) from the Aix-en-Provence festival is actually produced together with four other opera houses (Théâtre des Champs-Élysées, The Royal Danish Opera, Les Théâtres de la Ville de Luxembourg and Gran Teatre del Liceu).

The story line of this opera is quite a mess. The richest man of Vienna has ordered an opera group to perform for him and another group to play a farce. When the schedule bursts, he decides that both the performances must be played at the same time and only cover the time frame of one performance. This means that the Ariadne of the opera seria pines on a deserted island after her lover, who left her and the second group of performers try to desperately cheer her up in the style of opera buffa. In the original story Ariadne kind of finds a new man, but in this version Ariadne gives birth to a child and motherhood fills her life.  

I have never really liked the story of ”Ariadne auf Naxos”, since in my opinion it is garbled and weird. That is why I did not 100 % love this version either, though it probably was an excellent version of this particular opera.

The director of the opera was Katie Mitchell and she had made the performance – could I say plentiful. There were dozens of things going on at the same time on the stage and you simply didn’t have any chance to follow everything, which was in a way a pity; I am sure that I missed a lot of fine details even though I tried to absorb as much as possible. I really liked the settings (Chloe Lamford), which were clear cut, and the costumes (Sarah Blenkinsop), which fitted this production perfectly.   

The soloists of the evening were worth all the praise they have got. I especially admired the female singers (though, I don’t want to dismiss the males in any way). Miina-Liisa Värelä as Ariadne got a lot of positive publicity already before the first night and she was worth all of it. Her full-bodied voice suited the role and I sincerely hope that this was only the beginning of a flood of good visits to the Finnish National Opera. Jenny Carlstedt as the Composer dominated the first part of the opera. At least to my ears her voice got some totally new tones in this role and I almost asked myself if this really is Carlstedt. The third female lead (Zerbinetta) was extremely interesting. In the beginning I was disappointed with Danae Kontora. Her voice did not sound at all good, but when we got to her big scenes, it was as if there was another woman on the stage. You almost got an impression that switching on the lamps in her dress, she also switched on another gear in her voice. Absolutely impressive music and unbelievably beautiful high notes.