Suomen Kansallisooppera
tekee nykyään entistä usemmin yhteistuotantoja eri opperatalojen kanssa. Myös
viimeisin ensi-ilta eli Richard Straussin ooppera Ariadne auf Naxos on
Aix-en-Provencen festivaalin ja peräti viiden oopperatalon yhteistuotanto (Théâtre des Champs-Élysées, Tanskan kuninkaallinen
ooppera, Suomen Kansallisooppera, Luxemburgin Théâtre de
la Ville ja Gran Teatre del Liceu).
Tämän oopperan juonihan on aikamoinen soppa. Wienin rikkain mies on tilannut viihdykkeeksi esiintymään oopperaseurueen ja sen lisäksi toisen esiintyjäjoukon esittämän farssin. Kun aikataulu käy tiukaksi, niin mies määrää, että molemmat esitykset pitää esittää yhtä aikaa ja esitysaika on yhden esityksen mittainen. Tämän vuoksi oopperan Ariadne kaipaa hänet hylännyttä rakastettuaan autiolla saarella ja toisen teatteriryhmän näyttelijät yrittävät epätoivoisesti piristää häntä. Alkuperäisessä tarinassa Ariadne tavallaan löytää uuden miehen, mutta tässä versiossa hänestä tulee äiti ja se täyttää hänen elämänsä.
En ole koskaan erityisemmin pitänyt Ariadne auf Naxoksen juonesta. Se on minusta sekava ja omituinen. Siksi en siis varauksettomasti ihallut tätäkään versiota, vaikka lähtökohtansa huomioiden ooppera oli varmaan erinomainen.
Oopperan ohjauksesta vastasi Katie Mitchell ja hän oli tehnyt esityksestä – voisinko sanoa runsaan. Näyttämöllä tapahtui koko ajan ja paljon; katsoja ei yksinkertaisesti pystynyt seuraamaan kaikkea kerralla, mikä oikeastaan oli sääli, sillä varmasti monia hienoja yksityiskohtia jäi näkemättä. Pidin kovasti esityksen lavastuksesta (Chloe Lamford), joka oli selkeä, ja puvustuksesta (Sarah Blenkinsop), joka oli ohjaukseen hyvin sopiva.
Illan solistikaarti olikin sitten kaikkien kehujen arvoinen. Itse ihailin eniten teoksen naislaulajia (millään tavalla haluamatta vähätellä miesten suorituksia). Ennakkoon paljon mainosta saanut Miina-Liisa Värelä Ariadnena oli todella hyvä. Hänen täyteläinen äänensä sopi rooliin ja toivottavasti häntä kuullaan tulevinakin vuosina Kansallisoopperassa. Jenny Carlstedt Säveltäjänä suorastaan dominoi oopperan alkuosaa. Hänen äänensä sai ainakin minun korvissani suorastaan uusia sävyjä tässä roolissa ja kysyin melkein itseltäni, että onko tämä todella Carlstedt. Kolmas naispäärooli (eli Zerbinetta) olikin varsin mielenkiintoinen. Aivan alussa olin pettynyt Danae Kontoran esitykseen. Hänen äänensä ei kuulostanut alkuunkaan hyvältä, mutta kun päästiin Zerbinettan suuriin kohtauksiin, lavalla oli kuin eri nainen. Aivan kuin mekon lamppujen syttyminen olisi sytyttänyt myös Kontoran äänen. Kerrassaan vaikuttavia kuvioita ja uskomattoman kauniita ylä-ääniä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti