Rakkauden puutarha Ritarihuoneella, 14.2.2020

En ole varmaankaan ainut ihminen maailmassa, joka on useasti miettinyt, missä kulkee oopperan ja muiden musiikkimuotojen raja. Tämä kysymys putkahti mieleeni jälleen kerran, kun istuin perjantai-iltana Helsingin Ritarihuoneella kuuntelemassa Alessandro Scarlattin serenataa Rakkauden puutarha (tai Venus ja Adonis). Kun 1700-luvan alussa paavinistuin vainosi oopperaa, useat aiemmat oopperasäveltäjät sävelsivät oratorioita ja serenatoja, jotka molemmat useasti olivat kumman lähellä oopperoita ainakin näin maallikon silmissä. Suomalaisen barokkiorkesterin (FiBO) Rakkauden puutarhakin olisi mennyt minun korvissani ja silmissäni täysin oopperasta, jollei ohjelmalehtisessä olisi muuta lukenut. Teos oli todellinen orkesterin ja kahden laulajan esittämä helmi. Ritarihuoneen akustiikkakin sopi tähän teokseen täydellisesti, vaikka laulajat liikkuivatkin eri puolilla salia.

Rakkauden puutarhan juoni on rakkaustarina. Venus ja Adonis tahoillaan huokailevat rakkauden perään ja kun he tapaavat toisensa, pienten erimielisyyksien jälkeen he toteavat, että he eivät kaikesta huolimatta voi elää ilman toistensa rakkautta. Lintujen laululla on muuten tärkeä rooli tässä serenatassa ja nokkahuilun (supertaitava Hanna Haapamäki) ja lintupillien livertely saikin välillä yleisön tuntemaan kuin olisi ollut keskellä Luontoiltaa.

FiBo oli lisännyt serenatan lisäksi iltaan Nicola Porporan Sinfonian g-molli, op. 2, nro 3 sekä kaksi Domenico Scarlattin sonaattia cembalolle ja Francesco Manicinin Sonaatista XIII Largon ja Fugan. Kaikki sopivat erinomaisen hyvin serenatan seuraksi. Kaiken kaikkiaan FiBO oli aivan loistavassa vireessä ja erityisesti ykkösviulisti Aira Maria Lehtipuu teki upeaa työtä.

Mutta illan kirkkaimmat tähdet olivat laulusolistit eli Susanna Lagner Venuksena ja Tuuli Lindeberg Adoniksena. Lagnerin täydellisesti barokkimusiikkiin sopiva altto oli suoranainen nautinto korvalle. Virheetön tekniikka ja uskomaton laulamisen vaivattomuus kautta linjan tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Ja varsinkin Augeletti, sì, cantate -aarian tiivis tunnelma piti yleisön otteessaan ensi nuotista alkaen. Eikä Tuuli Lindeberg jäänyt jälkeen Lagnerista. Hänen sopraanonsa hehkui vaikeimmissakin kuvioissa. Upeinta oli ”kilpalaulanta” trumpetisti Miikka Saarisen kanssa Adoniksen aariassa Con battaglia di fiero tormento. En olisi uskonut, jollen olisi itse kuullut, miten hyvin trumpetti ja Lindebergin voimakas sopraano sopivat yhteen.

Kun molemmat laulusolistit olivat päässeet jo kunnolla esittelemään erikseen omaa osaamistaan, niin mitä enää olisi voinut odottaa heidän duetoltaan esityksen lopussa. Sen ei todellakaan olisi suonut koskaan päättyvän, niin upea esitys oli. Ei ihme, että yleisö ei meinannut lopettaa taputtamista lainkaan. Mikä fantastinen esitys ja upea alku oopperaviikonlopulleni!