H-mollimessu Musiikkitalossa, 25.10.2020

Johann Sebastian Bachin viimeinen suurtyö oli H-mollimessu. Helsingin Barokkiorkesteri (HeBO) esitti sen nyt Musiikkitalossa yhdessä kymmenen solistin kanssa. Tämän messun sanotaan olevan Bachin töiden kruununjalokivi; se on teos, joka sisältää kaiken. Ja se onkin todella upea. Messu koostuu kuudesta osasta (Kyrie, Gloria, Credo, Sanctus, Benedictus ja Agnus Dei).

Kapellimestari Aapo Häkkinen oli todella energinen ja orkesteri kuulosti upealta. Pidin erityisesti huiluosista, joiden kirkkaus oli koskettavaa.  

Mutta ne kymmenen solistia saivat minut jälleen kerran vakuuttumaan siitä, että ihmisääni on maailman kaunein istrumentti. Laulajat olivat kerrassaan loistavia. Harmi, että kun lippujen myynti alkoi, niin alussa liput myytiin edestä alkaen numerojärjestyksessä ja olin liian kärsimätön ostossani ja ostin lipun viidenneltä riviltä. Koronan vuoksi solistit oli levitetty koko näyttämön leveydelle ja se valitettavasti vaikutti niin edessä vähän kuuntelukokemukseen. Kuulin oman puoliskoni laulun paljon paremmin kuin toisen puoliskon, mutta en valita liikaa, sillä laulajat olivat upeita. Mutta tämän hassun lippujenmyyntitavan vuoksi pystyin parhaiten arvioimaan oman puoliskoni laulajat. Toki kaikki laulajat olivat hyviä, mutta muutamat suosikkini löytyivät omalta puoliskoltani. Sopraano Carolyn Sampsonin korkea ja kirkas ääni oli suorastaan enkelimäinen ja sopi tähän teokseen täydellisesti. Pidin myös valtavasti Sophie Junkerin tummemmasta sopraanosta: upea! Ja tenori Andrew Staples oli myös hyvä.  

OIkeastaan H-mollimessun oikea ongelma on se, että on vaikeaa sanoa, mikä siinä on parasta. Tarkan harkinnan jälkeen aion kuitenkin nostaa kolme hetkeä yli muiden. Kyrien ensimmäinen rivi oli jumalallinen, kun kaikki solistit lauloivat yhdessä. Mikä mieletön harmonia ja kauneus siinä soikaan!  Glorian viides pätkä – Qui tollis peccata mundi oli henkeäsalpaava. Olin kirjaimellisesti kananlihalla, kun kuuntelin sitä. Tunnelma oli niin intensiivinen. Ja lopuksi Agnus Dein alku, jonka lauloi Sophie Harmsen, oli aivan uskomaton. Hän oli ollut siihen asti vähän kuin muiden solistien varjossa, mutta hänen Agnus Deinsä oli kerrassaan upea.

 

Mass in B Minor in the Helsinki Music Center, the 25th of October, 2020

Mass in B Minor is the final great work of composer Johann Sebastian Bach. The Helsinki Baroque Orchestra (HeBO) played it now in the Helsinki Music Center with ten soloists. This mass is a said to be the crown jewel of Bach’s compositions, a work that contains everything. And it is truly gorgeous. It consists of six parts (Kyrie, Gloria, Credo, Sanctus, Benedictus and Agnus Dei).

The conductor, Aapo Häkkinen, was unbelievably energetic and the orchestra sounded absolutely lovely. I especially liked the flute parts. Their brightness was gripping.

But the ten soloists made me once again convinced that the human voice is the most beautiful instrument in the world. They were absolutely superb. It is a pity that when the tickets were sold, in the beginning the seats were sold automatically in the seat number sequence and I was not patient enough to wait long enough and bought a seat on the fifth row. Due to the Covid virus the soloist were spread to all the length of the stage and sitting in the front part of the audience unfortunately affected the experience some. I was able to hear my half of the singers far better than the second half. But I am not complaining too hard, since all the singers were great. However, because of the funny ticket sales policy, I am this time better equipped to judge my half of the singers. They were all good, but, of course, I had a few favourites. Soprano Carolyn Sampson’s high and bright voice sounded angelic and suited this work beautifully. I also loved Sophie Junker’s darker soprano; absolutely lovely! And tenor Andrew Staples was also gorgeous.

The only problem with Mass in B Minor is that it is difficult to say what is the best thing about it. After careful consideration I am going to lift three slices of it above others. The first line of “Kyrie” was divine when all the soloists were singing together: such harmony and beauty! The fifth slice of “Gloria” – “Qui tollis peccata mundi” - was breathtaking. I had literally goosebumps when I was listening to it. The atmosphere was so intense. And finally, the first part of “Agnus Dei” sung by Sophie Harmsen was outstanding. She had been a bit in the shadow of the other singers till then, but her “Agnus Dei” was absolutely magnificent.  

Parsifal Eurajoen Kustaa Aadolfin kirkossa, 21.10.2020

Viimeisen kesälomaviikkoni (jep, lokakuussa!) kohokohta oli ehdottomasti matka Eurajoelle kuuntelemaan Richard Wagnerin oopperaa Parsifal. Ooppera sinänsä olisi jo ollut erinomainen syy matkalle, mutta kun tarjolla oli vielä hyvä solistijoukko ja poikkeuksellinen säestys – urut, niin jännitys päivän lähentyessä sen kuin lisääntyi. Oopera esitettiin konserttiversiona  Eurajoen Kustaa Aadolfin kirkossa, joka on valmistunut vuonna 1803. Kirkon urut sen sijaan ovat upouudet, sillä ne valmistuivat vasta tänä vuonna.

Parsifalin tarina on Wagnerin oopperoille tyypillisesti hieman erikoinen ja vähän hankala kertoa lyhyesti ilman, että puolet henkilöistä ja uskonnollisista viitteistä jää mainitsematta. Mutta jos keskitytään muutamien päähenkilöiden kohtaloon ja jätetään hieman tarunomaiset jutut syrjään, niin lyhyesti sanottuna kuningas Amfortas on haavoittunut ja haava ei suostu parantumaan. Kirottu nainen – Kundry - tuo paikalle balsamin, joka auttaa kipuihin, mutta ei paranna haavaa. Parsifal saapuu paikalle ymmärtämättä mistään mitään ja päätyy seuraavaksi tarinan roiston Klingsorin valtakuntaan, jossa Kundry yrittää turhaan vietellä hänet. Parsifal onnistuu tuhoamana Klingsorin valtakunnan. Vuosia myöhemmin Parsifal palaa Amfortaksen luo ja parantaa hänet. Kundryn kirous poistuu ja hän kuolee.

En ollut koskaan aiemmin kuullut Wagnerin ooppera säestettävän uruilla ja odotin kokemusta innolla, enkä turhaan. Ilpo Laspaksen urkusäestys oli upea. Oli suorastaan käsittämätöntä, miten hän jaksoi soittaa sellaisella intensiteetillä koko teoksen, joka ei todellakana ole lyhyt (vaikka tämä versio oli kyllä hieman lyhennetty). Wagnerin musiikki luonnollisesti kuulosti erilaiselta soitetettuna pelkillä uruilla kuin täydellä orkesterilla, mutta hienosti urut Parsifaliin sopi.

Eikä solistijoukkoa myöskään tarvinnut hävetä. Hieman minua tosin harmitti, kun laulajat esiintyivät myös urkuparvelta käsin eli yleisön selän takana, vaikka toki se on laulajille parempi. Harmi vain, että  nyt  esiintyjiä ei voinut nähdä muuta kuin kiertymällä epämukavalle mutkalle, mutta minkäs teit. Tällä kertaa minulla oli kolme erityistä suosikkia solistien joukossa. Mika Kares oli vaikuttava Gurnemanzina. Jo pelkästään hieno ääni olisi riittänyt, mutta kun käännyin katsomaan häntä, niin hänestä säteilevä energialataus oli niin uskomaton, että hengitys meinasi pysähtyä. Upea esitys! Myös Tuija Knihtilä Kundryna oli erinomainen. Olen aiemminkin kuullut häntä samassa roolissa, mutta nyt hän kuulosti vielä paremmalta kuin aiemmin eikä hän aikaisemminkaan ollut suinkaan huono tässä roolissa. Parsifalin roolissa debytoi Tuomas Katajala, mitä olin kovasti odottanut. Katajala ei pettänyt tälläkään kertaan. Hänellä oli vahvat alaäänet, mutta silti Wagner-tenorilta vaadittavat kirkkaat korkeat äänet. Mitähän Katajala ei osaisi laulaa?

 

Parsifal in the Gustaf Adolf Church of Eurajoki, the 21st of October, 2020

The highlight of my last summer holiday week (yes, in October!) was without doubt my trip to Eurajoki to hear Richard Wagner’s opera “Parsifal”. The opera alone would have been an excellent reason to make the trip, but when the group of soloists was more than promising and the accompaniment was unusual – by an organ, the excitement just grew and grew when the due day approached. The opera was performed as a concert version in the Gustaf Adolf Church, that was from the year 1803. The organ on the other hand is brand new, it was erected in 2020.

The story of ”Parsifal” is, as so often in Wagner’s operas, a bit weird and a bit difficult to squeeze into a few sentences without losing half the people and all the references to religion. But if we concentrate on the story of some of the main characters and leave also some of the fairytale parts out of it, here is the heavily abbreviated tale. King Amfortas has been wounded and the wound will not heal. The cursed woman Kundry brings medicine that relieves some of the pain but does not heal it. Parsifal arrives all agog and ends up in the realm of Klingsor – the evil type in the story, where Kundry tries to seduce him without success. However, Parsifal manages to destroy Klingsor’s realm. Years later, he returns to Amfortas and heals him. Kundry’s curse is lifted and she dies.  

I had never before heard an opera by Wagner played by an organ, so I was really looking forward to it and not in vain. The organ accompaniment by Ilpo Laspas was amazing. It was unbelievable, how he had the strength to play with just intensity the whole opera, which is not short (though this version was shortened a bit). Wagner’s music naturally sounded different played by an organ compared to a full orchestra, but organ and Wagner fitted well together.  

And the group of soloists were also in good form. I was, however, a bit disappointed that the singers were singing from the organ loft, which meant that they were behind of the audience, though it is, of course, better for the singers to be closer to the accompaniment. Unfortunately, this meant that to see the singers you had to curve your body very uncomfortably, but what could you do. This time I had three favourite soloists. Mika Kares was an impressive Gurnemanz. His voice alone would have been magnificent, but when I turned to look at him, the blast of energy that was reflecting from him was so incredible, that it almost stopped my breathing. Fantastic performance! Tuija Knihtilä was also a stunning Kundry. I have heard her perform well in this role earlier, but she sounded even better this time. Tuomas Katajala made his debut in the role of Parsifal and I had looked forward to that. He did not disappoint: his lower register sounded strong and he was also able to sing the higher register as brightly as a true Wagner tenor has to. I am wondering what would be the music that he could not sing?

 

Rakkaus on väkevä kuin kuolema Aleksanterinteatterissa 9.10.2020

Karin Tikan oopperan Rakkaus on väkevä kuin kuolema esitys on erinäisistä syistä viivästynyt useampaan kertaan, mutta nyt se tuotiin vihdoin Aleksanterin teatterin näyttämölle.

Oopperan teema on nimensä mukaisesti rakkaus. Tarina alkaa Eevan ja Aadamin häistä, joita seuraa tuho, hätä, kärsimys, ja päättyy harmoniaan ja rakkauteen. Juoni ei siis ole täysin suoraviivainen, mutta Tikan oopperat sisältävät usein erilaisia symboleja, joten kokenut katsoja ei välttämättä yksiselitteistä tarinaa odottanutkaan.

Oopperan musiikki perustui hyvin vahvasti toistoon. Laulajien ei ollut tarvinnut opetella ylen määrin sanoja, sillä samaa tekstiä toistettiin useaan otteeseen ja välillä sanat olivat pelkkiä äänteitä. Ja tietenkin musiikki sisälsi Tikalle tyypillisesti pari korvamatoa. Illan solistit muodostivat tasaisen joukon, josta minun mielestäni kukaan ei varsinaisesti noussut ylitse muiden, mutta ei myöskään jäänyt toisten varjoon, mitä voi sanoa aikamoiseksi saavutukseksi.

Minulle varsinaiseen pääosaan nousi teoksen teema – rakkaus. Vaikka välillä toisto aiheutti tunteen, että asioita alleviivattiin turhankin selvästi, niin kauneimmillaan ooppera oli erittäin intensiivinen ja sai varmasti useammankin katsojan pohtimaan rakkauden olemusta.

Toisena pääosan esittäjänä oli mielestäni myös oopperan visuaalisuus. Lavastustuksesta ja pukusuunnitelusta vastasi Anna Kontek, joka oli tehnyt hienoa työtä. Lavasteet rakentuivat yksinkertaisista porraspaloista, joiden siirtely oli oma (varmaankin tahattomasti lähes humoristinen) ohjelmanumeronsa. Teoksen puvustuksesta pidin todella paljon. Kuoro värittömissä asuissaan toimi taustana monien päähenkilöiden vahvoille väreille. Jopa hiukset olivat laitettu samaan sävyyn. Erityisen ihana yksityiskohta oli Aki Alamikkotervon hieman harvahko sininen sininen hiuksisto. Kaiken kaikkiaan teos oli ehdottomasti näkemisen arvoinen kokonaisuus.

Love is mighty as death in the Alexander Theatre, the 9th of October, 2020

Kari Tikka’s new opera ”Rakkaus on väkevä kuin kuomena” (Love is mighty as death) has been for various reasons delayed several times, but now it was finally brought to stage in the Alexander Theatre in Helsinki.

The theme of the opera is – just as the name says – love. The story begins with the wedding of Adam and Eve, that is followed by destruction, sorrow and suffering, and it ends with harmony and love. So, the story line is perhaps not quite straightforward, but Tikka’s operas often contain symbols and his followers know not to expect simple stories.

The music of the opera is based in repetition. The singers hadn’t had any need to learn tons of lines, since the same text was repeated and repeated and at times the lyrics were just sounds. And, of course, the music contained a couple of ear worms that are so typical to Tikka. To me the soloist of the evening all performed equally well, so this time I cannot think of any particular favourites. On the other hand, I cannot say that anyone did worse than the others, so it was actually an amazingly harmonious set of singers.

In my eyes the true main character of the opera was the theme – love. Even though at times the repetition caused a feeling that this is like pounding a bug with a sledgehammer, at its most beautiful the opera was extremely intensive and surely made more than one spectator ponder about the nature of love.

The second main character in my opinion was the splendid set and costume design by Anna Kontek. The set design consisted of simple stair blocks, whose moving around was an act of its own (albeit sometimes – perhaps unintentionally – almost humoristic). I really liked the costume design. The chorus in its colourless dresses acted as a background to the strong colours of most of the soloists. Even the hair styles were in the same colours. An especially lovely detail was Aki Alamikkotervo’s, admittedly sparse, blue hair. All in all, the opera was definitely worth seeing.  

 

Schubertiade Turun Konserttisalissa 4.10.2020

On ehkä hieman hullua istua kaksi tuntia suuntaansa bussissa tunnin konsertin vuoksi, mutta kun palkkiona on kuulla Tuomas Katajalan laulavan Schubertia, niin on se sen arvoista. Kun Turun musiikkijuhlat joutui perumaan Franco Fagiolin konsertin, niin ikään kuin lohdutukseksi he järjestivät pienimuotoisen Schubertiade-konsertin samalle päivämäärälle. Nimensä mukaisesti konsertti keskittyi Franz Schubertiin. Kaikki esitetyt kappaleet eivät olleet hänen säveltämiään, vaan mukana oli myös yksi hänen inspiroimansa teos.

Konsertti alkoi Schubertin Sonaatilla arpeggionelle ja pianolle a-molli. Myönnän, että arpeggione on instrumenttina minulle aivan tuntematon, mutta tulipahan sekin nyt googlattua. Kyseessä on kitaran ja sellon risteytys, jota on kutsuttu myös jousikitaraksi. Tätä sonaattia esitetään joskus harvoin arpeggionellakin, mutta useimmiten kuitenkin sellolla soitettuna – kuten myös Turussa. Sonaatti oli todella kaunis ja eri osat täydensivät hienosti toisiaan. Ihastelin Marko Ylösen kykyä välittää tunteita ja sellon monipuolista äänimaailmaa. Tämä teos olisi todella mielenkiintoista kuulla myös arpeggionella soitettuna.

Toisena kappaleena esitettiin John Harrisonin November 19, 1828 – Hallucination in Four Episodes, joka kuuvaa Schubertin kuolinhetkeä ja hänen kesken jäänyttä musiikkiaan. Tämä osuus jäi minulle vähän hämärämmäksi, varmaankin koska en ole suurin Schubertin musiikin asiantuntija. Ajoittain musiikki vei mukanaan ja toisinaan taas jäin ihmettelemään, mitä tämä tarkoittaa, mihin tämä liittyy.

Minulle illan todellinen herkkupala oli kuitenkin lopuksi esitetyt kolme Schubertin laulua (An den Mond, An Sylvia, An die Musik), jotka esitti Tuomas Katajala. Kaikki kolme laulua olivat omalla tavallaan tunnelmallisia ja kauniita. Katajalan raudanvarma tekniikka sai ne soimaan kauniisti ja hänen kykynsä välittää tunnelmia sai ne säihkymään. Kun Katajala lauloi An die Musikissa ”Du holde Kunst, in wieviel grauen Stunden, wo mich des Lebens wilder Kreis umstrickt, hast du mein Herz zu warmer Lieb entzunden, hast mich in eine bessre Welt entrückt!”, mieleen tuli väkisinkin tämä koronavuosi ja lukuisten oopperoiden ja konserttien peruminen tai siirtyminen. Kaikki se on saanut meidän musiikinystävät varmasti sisäistämään laulun sanoman – musiikki lämmittää sydäntä raskaina hetkinä.

 

Schubertiade in the Turku Concert Hall, the 4th of October, 2020

It may be a bit crazy to sit two hours back and forth in a bus to see a concert that lasts for an hour, but when you are awarded by Tuomas Katajala singing Franz Schubert it is definitely worth it. When the Turku Music Festival had to cancel their Franco Fagioli concert, they organized a smaller Schubertiade concert for the same date as a consolation. As the name of the concert states, the theme of the concert was Franz Schubert. Not all the pieces were composed by him, but there was also one piece that was inspired by him.  

The concert began with Schubert’s “Sonata in A major for Arpeggione and Piano”. I have to admit that arpeggione as an instrument was totally unknown to me, but now I got a chance to google it. It is a crossover of a guitar and a cello and also sometimes called a guitar violoncello. Usually this sonata is played by a cello (like in Turku), but every now and then you can hear also a performance that is done by an arpeggione. The sonata is lovely and the different sections were woven together beautifully. I admired Marko Ylönen’s ability to reflect different emotions by his cello and also the versatility of the instrument. I would really love to hear this piece played by an arpeggione.

The second piece was John Harrison’s ”November 19, 1828 – Hallucination in Four Episodes”, which describes the moment of death of Schubert and his unfinished music. This piece did not touch me quite as much as the first piece, probably because I am not the greatest specialist on Schubert’s music. At some points the music was engaging and at some points I lost the cue and could not understand what it was and what was the connection to Schubert.

To me the real jewel of the evening was the trio of songs by Schubert at the end of the performance  (An den Mond, An Sylvia, An die Musik) sung by Tuomas Katajala. All three songs were in their own way emotional and beautiful. Katajala’s iron hard technical mastery guaranteed a beautiful sound and his ability to relay emotions made them glow. When Katajala sang in “An die Musik”, ”Du holde Kunst, in wieviel grauen Stunden, wo mich des Lebens wilder Kreis umstrickt, hast du mein Herz zu warmer Lieb entzunden, hast mich in eine bessre Welt entrückt!”, you could not but think of this unusual Covid-year with numerous cancellations and postponements of operas and concerts. I am convinced that it has made all us music lovers sign the message of the song – music warms the heart at the darkest moments.