Viimeisen kesälomaviikkoni (jep, lokakuussa!) kohokohta oli ehdottomasti matka Eurajoelle kuuntelemaan Richard Wagnerin oopperaa Parsifal. Ooppera sinänsä olisi jo ollut erinomainen syy matkalle, mutta kun tarjolla oli vielä hyvä solistijoukko ja poikkeuksellinen säestys – urut, niin jännitys päivän lähentyessä sen kuin lisääntyi. Oopera esitettiin konserttiversiona Eurajoen Kustaa Aadolfin kirkossa, joka on valmistunut vuonna 1803. Kirkon urut sen sijaan ovat upouudet, sillä ne valmistuivat vasta tänä vuonna.
Parsifalin tarina on Wagnerin
oopperoille tyypillisesti hieman erikoinen ja vähän hankala kertoa lyhyesti ilman,
että puolet henkilöistä ja uskonnollisista viitteistä jää mainitsematta. Mutta
jos keskitytään muutamien päähenkilöiden kohtaloon ja jätetään hieman tarunomaiset
jutut syrjään, niin lyhyesti sanottuna kuningas Amfortas on haavoittunut ja
haava ei suostu parantumaan. Kirottu nainen – Kundry - tuo paikalle balsamin,
joka auttaa kipuihin, mutta ei paranna haavaa. Parsifal saapuu paikalle ymmärtämättä
mistään mitään ja päätyy seuraavaksi tarinan roiston Klingsorin valtakuntaan,
jossa Kundry yrittää turhaan vietellä hänet. Parsifal onnistuu tuhoamana
Klingsorin valtakunnan. Vuosia myöhemmin Parsifal palaa Amfortaksen luo ja
parantaa hänet. Kundryn kirous poistuu ja hän kuolee.
En ollut koskaan aiemmin
kuullut Wagnerin ooppera säestettävän uruilla ja odotin kokemusta innolla, enkä
turhaan. Ilpo Laspaksen urkusäestys oli upea. Oli suorastaan käsittämätöntä,
miten hän jaksoi soittaa sellaisella intensiteetillä koko teoksen, joka ei
todellakana ole lyhyt (vaikka tämä versio oli kyllä hieman lyhennetty). Wagnerin
musiikki luonnollisesti kuulosti erilaiselta soitetettuna pelkillä uruilla kuin
täydellä orkesterilla, mutta hienosti urut Parsifaliin sopi.
Eikä solistijoukkoa
myöskään tarvinnut hävetä. Hieman minua tosin harmitti, kun laulajat esiintyivät
myös urkuparvelta käsin eli yleisön selän takana, vaikka toki se on laulajille
parempi. Harmi vain, että nyt esiintyjiä ei voinut nähdä muuta kuin
kiertymällä epämukavalle mutkalle, mutta minkäs teit. Tällä kertaa minulla oli
kolme erityistä suosikkia solistien joukossa. Mika Kares oli vaikuttava Gurnemanzina.
Jo pelkästään hieno ääni olisi riittänyt, mutta kun käännyin katsomaan häntä, niin
hänestä säteilevä energialataus oli niin uskomaton, että hengitys meinasi pysähtyä.
Upea esitys! Myös Tuija Knihtilä Kundryna oli erinomainen. Olen aiemminkin
kuullut häntä samassa roolissa, mutta nyt hän kuulosti vielä paremmalta kuin
aiemmin eikä hän aikaisemminkaan ollut suinkaan huono tässä roolissa. Parsifalin
roolissa debytoi Tuomas Katajala, mitä olin kovasti odottanut. Katajala ei
pettänyt tälläkään kertaan. Hänellä oli vahvat alaäänet, mutta silti Wagner-tenorilta
vaadittavat kirkkaat korkeat äänet. Mitähän Katajala ei osaisi laulaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti