Tukholman
kuninkaallinen filharmoninen orkesteri kapellimestarinaan Sakari Oramo ja solistinaan
Renée Fleming esiintyivät Musiikkitalossa lauantai-iltana osana Helsingin
juhlaviikkojen ohjelmaa. Illasta muodostui hieno musiikin juhla ja yleisö sai
taputtaa kätensä helliksi molempien osien lopussa.
Illan aloitti
orkesteri Andrea Tarrodin Ligurialla. Tarrodi pyrkii teoksessaan kuvailemaan
Ligurian ”kartan” ja kieltämättä teosta kuunnellessa tuli kyllä mieleen
muistikuvia Italiasta. Oikein kaunista musiikkia.
Sitten vuorossa oli
Renée Fleming, jota suuri osa yleisöä oli varmaankin tullut kuuntelemaan. Ensiksi
hän lauloi Samuel Barberin tunnelmallisen laulun Knoxville: Summer of 1915. Yleensä
laulajien äänet muuttuvat aika paljonkin vuosien mittaan, mutta Flemingin ääni
on yhä vaan lyyrinen ja kirkas ja sopi hyvin tähän teokseen. Hän pystyi luomaan
kauniin tunnelmakuvan perheen kesäpäivästä. Vielä ennen väliaikaa Fleming
esitti ylimääräisenä lauluna Barberin Sure on this Shining Night. Minusta
tuntui ikään kuin hänen äänensä olisi säihkynyt tässä laulussa vieläkin
kauniimmin.
Väliajan jälkeen
oli vuorossa Ich komme, ich komme Richard Straussin oopperasta Daphne, joka on
Flemingille hyvin tuttu teos ja varmaeleisesti hän sen esittikin. Viimeiset
nuotit Fleming lauloi näyttämön sivusta raollaan olevan oven takaa. En ole
aivan varma, miten hyvin ne koko katsomoon kuuluivat, mutta minun paikalleni ne
soivat todella kauniisti. Ja ylimääräisenä lauluna Fleming esitti Straussin
Morgenin. Tähän samaan kappaleeseenhan myös Joyce DiDonato lopetti
Musiikkitalon konserttinsa viime marraskuussa. Kuinka kaksi upeaa laulajaa,
joilla on varsin erityyppiset äänet, voivat saadakin aikaan niin hienot – ja erilaiset
- tulkinnat samasta laulusta.
Tämän jälkeen orkesteri
esitti vielä Carl Nielsenin toisen sinfonian nimeltä Neljä temperamenttia, joka
olikin todella kiinnostava teos. Sananmukaisesti siinä esiteltiin neljä erilaista
temperamenttia; musiikki vaihteli räiskyvän marssillisesta hitaan rauhalliseen.
Sakari Oramon työskentelyä oli hauskaa seurata; erityisesti nautin hänen
pontevista otteistaan vähän vauhdikkaimmissa kohdissa.
Ja jälkiruoan
kirsikkana orkesteri esitti vielä ylimääräisenä Oskari Merikannon Kesäillan
valssin. Olipa mukava kuulla tällainen suuren orkesteri versio meille kaikille
tutusta valssista! Orkesterillakin näytti olevan hauskaa sitä soittaessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti