Wolfgang Amadeus Mozartin Taikahuilu on vuodesta toiseen yleisön suosikki monissa oopperataloissa. Itse en oikein enää jaksa sitä kuunnella, jollei luvassa ole poikkeuksellisen hieno solisti tai jotain muuta erityistä. Poikkeuksena Taikahuilu-väsymykseeni on ehdottomasti Berliinin Komische Operin tuotanto Taikahuilusta, joka nähtiin ensimmäisen kerran Kansallisoopperan lavalla keväällä 2016 ja on nyt uusintakierroksella. Näin sen nyt kolmannen kerran ja aina vain jaksan ihailla esitystä.
Jos nyt joku ei
ole sattumalta vielä kuullut oopperan juonta, niin lyhykäisyydessään se on
seuraava: Tamino rakastuu Paminaan, jonka äiti (Yön kuningatar) yrittää kaapata
vallan Sarastrolta. Nuoripari joutuu erilaisiin koettelemuksiin, mutta saavat
lopussa toisensa, Yön kuningatar häviää ja sivurooleissa olleet Papageno ja
Papagenakin saavat toisensa.
Komische Operin
tuotanto on rakennettu mykkäelokuvien tyyliin eli resitatiivit on jätetty pois
ja niiden sijalla on puhekuplia. Lisäksi mukana on piirrostekniikkaa ja
sarjakuvamaisuutta. Esitystä on vähän vaikea kuvailla ja se on parasta nähdä
itse. Itse nautin suunnattomasti oivaltavista piirroksista ja teksteistä ja
koko esityksen visuaalisuudesta – en kai muuten olisi sitä kolmea kertaa
käynytkään katsomassa.
Taminon roolissa
lauloi jälleen kerran Tuomas Katajala ja luonnollisesti esitys oli loistava.
Minulle tärkeätä Taikahuilussa on myös Yön kuningatar, jossa toivon kuulevani
voimakasta ja notkeaa äänenkäyttöä. Tällä kertaa roolin lauloi Anu Komsi ja
olipa mielenkiintoinen esitys. Komsin ääni ei ole kovin voimakas, joten periaatteessa
minun olisi pitänyt olla pettynyt, mutta Komsin tulkinta oli huikaisevan hieno.
Hän sai kevyeen ääneensä sellaista pirullisuutta, että paremmasta ei ole väliä
ja olin todella ihastunut hänen esitykseensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti