Madama Butterfly Suomen Kansallisoopperassa, 20.2.2018

Yoshi Oïdan ohjaamasta Madama Butterflysta Suomen Kansallisoopperassa on puhuttu paljon julkisuudessa, esityksen ovat olleet loppuunmyytyjä ja suosio on ollut sen verran suurta, että siitä on järjestetty jopa lisänäytös. Oopperan tarina on useille tuttu: amerikkalainen laivastoupseeri Pinkerton menee ikään kuin naimisiin japanilaisen nuoren naisen (Butterflyn) kanssa, palaa jonkun ajan kuluttua takaisin Amerikkaan ja rakastunut Butterfly odottaa häntä uskollisesti Japanissa. Lopulta mies palaa amerikkalaisen vaimonsa kanssa Japaniin. Butterfly, joka on tällä välin synnyttänyt heidän poikansa, luovuttaa lapsen Pinkertonin oikealle vaimolle kasvatettavaksi ja tekee sen jälkeen itsemurhan.

Kokonaisuutena voi sanoa, että visuaalisesti ooppera oli ihan mukava. Ei ehkä loistava, mutta ei huonokaan. Teoksen puvut (Thibault Vancraenenbroeck) ja lavastus (Tom Schenk) olivat japanilaishenkisiä; eivät puhdasta realismia, mutta sopivat hyvin tarinaan. Värien käyttö oli minusta suorastaan symbolista: joissakin kohtauksissa kirkkaita värejä oli käytetty runsaalla kädellä ja toisissa oli mukana vain maanläheisiä värejä.

Puccinin musiikista tässä oopperassa voi taas sanoa, että se on kaunista ja voimakasta. Pääsolistit olivat kaikki vahvaäänisiä ja kykenivät hyvin saamaan äänensä kuuluviin myös pauhaavan orkesterin ylitse. Markus Nykänen Pinkertonina teki mielenkiintoisen roolisuorituksen. Hän oli erinomainen oopperan alkupuolen röyhkeänä, rasistisena Pinkertonina, mutta ei ehkä ihan niin uskottava enää loppupuolella, jossa Pinkerton tunnustaa olevansa pelkuri. Jeni Packalen Suzukina oli upea; hänen vahva ja lämmin mezzonsa oli nautinnollista kuunneltavaa ja hän sai tulkittua Suzukin luonteenkin hienosti suhteellisen pienillä eleillä ja ilmeillä. Jaakko Kortekangas Sharplessina teki tuttua takuuvarmaa työtään.

Mutta Madama Butterfly joko kantaa tai kaatuu pääsolistinsa mukana. Tiistaina roolin lauloi korealainen Hyeseoung Kwon. Kwonilla on voimakas, hieno sopraano, jossa tosin oopperan alkupuolella oli varsinkin korkeissa äänissä aika voimakas metallinen sointi, johon en itse ihan varauksettomasti ollut ihastunut. Mutta kun ääni lämpeni, niin metallisuus katosi ja Butterflyn loppukohtauksen aaria on todella mieletön esitys. Siinä Puccinin musiikki soi parhaimmillaan ja kun siihen yhdistää upean laulajan ja nappiin menneen ohjauksen, niin siitä syntyi todella vaikuttava kohtaus. Ympärilläni kuului valojen sammuessa useampikin niiskaus ja se lienee paras todiste siitä, että ooppera on saavuttanut tarkoituksensa: upea musiikki on luonut tunne-elämyksen, joka liikuttaa.

Madama Butterfly in the Finnish National Opera, the 20th of February, 2018

A lot has been talked about the Finnish National Opera’s Madame Butterfly by director Yoshi Oïda. The performances have been sold out including the additional performance that was arranged when the popularity of this version was realized. Most people know the story of the opera: American navy officer Pinkerton sort of marries a young Japanese woman (Butterfly), returns after a while to America and Butterfly, who is in love with him, waits for him faithfully in Japan. Finally he returns with his American wife and Butterfly, who meanwhile has born him a son, gives their son to his wife to raise and commits suicide.

On the whole the opera was visually rather nice. Perhaps not superb, but not bad either. The costumes by Thibault Vancraenenbroeck and stage setting by Tom Schenk were not totally realistic but rather hinted towards Japan. Anyhow, they did suit the story. In my opinion the use of colours was even symbolic: in some scenes bright colours were used abundantly and in others only earthy colours were present.   

About Puccini’s music it is safe to say that it was beautiful and strong. All the main soloists had strong voices and they could be easily heard even over the roaring orchestra. Markus Nykänen as Pinkerton made an interesting performance. He was excellent in the beginning as the cocky, racist Pinkerton, but perhaps not quite as believable in the end, where Pinkerton confesses to be a coward. Jeni Packalen as Suzuki was superb: her strong and warm mezzo voice was a pleasure to listen to and she was able to interpret Suzuki’s character beautifully with small gestures and expressions. Jaakko Kortekangas as Sharpless did his usual solid performance.  

But as an opera, Madama Butterfly either falls or triumphs together with its main soloist. On Tuesday the role was sung by the Korean opera singer, Hyeseoung Kwon. Kwon has a strong, exquisite soprano voice, though, in the beginning of the opera there was (especially in the higher notes) a metallic clang in it, that I wasn’t super infatuated with. But when her voice warmed up, the metallic clang disappeared and Butterfly’s final aria was an awesome performance. Puccini’s music is at its best in it and when it is combined with a magnificent vocal performance and good directing, we have a truly impressive scene. When the lights went out, I heard more than one sniff around me and that, I think, is the best proof that an opera has reached its main target, which is through great music to create an emotional experience that touches the spectators.

 

Veljeni vartija Tampere-talossa 18.2.2018

Varmasti yksi tämän vuoden odotetuimpia oopperan kantaesityksiä on Olli Kortekankaan Veljeni vartija Tampereen oopperassa. Ooppera kertoo sadan vuoden takaisista tapahtumista Tampereella, sisaruksista, jotka joutuvat sisällissodassa eri puolille. Tarina ei ole tositarina, mutta voisi olla. Kukaan päähenkilöistä ei selviä ehjänä sisällissodasta: osa kuolee ja kaikki kärsivät. Näin vahvasta aiheesta kirjoitettaessa odotetaan tietenkin vahvaa tarinaa ja osittain tässä oli onnistuttukin. Sisarusten kohtaloiden myötä nousee hyvin esiin kansan jakautuminen kahtia, mutta itse en ollut erityisen ihastunut oopperan libreton on kirjoittaneen Tuomas Parkkisen työhön. Mitä lisäarvoa riimittelyn oikein ajateltiin tuovan tekstiin? Parkkinen vastasi myös teoksen ohjauksesta.

Yhdeksi oopperan hahmoista muodostui Tampere; oopperan tapahtumat sijoittuivat kivenheittojen päähän Tampere-talosta. Koska en itse ole kotoisin niiltä seuduilta, suurin osa viittauksista jäi minulta ymmärtämättä, mutta väliajalla keskustelin erään oopperaystäväni kanssa, jolla on siteitä seudulle ja hän hieman valaisi tapahtumapaikkoja minulle.

Teoksen lavastuksesta vastasi Kati Lukka, puvuista Tarja Simone ja valosuunnittelusta Ville Syrjä. He onnistuivat luomaan erittäin vaikuttavan taustan esitykselle; maailman, joka oli harmaa lukuun ottamatta punaisten käsivarsinauhoja.

Oopperan musiikki oli selkeästi sävelletty tukemaan tapahtumien kaarta. Mukana oli dramaattisia kohtia, mutta myös hiljaisia pätkiä, joiden aikana henkilöhahmot pohtivat elämää. Välillä säestys oli jopa kokonaan poissa. Tampereen filharmonian kapellimestarina toimi Santtu-Matias Rouvali ja kuoro-osuuksista vastasi Tampereen oopperan kuoro. Erityisesti kuoroa on kehuttava; Mustaa, mustaa –laulu oli yksi oopperan vaikuttavimmista hetkistä.

Tässäkin teoksessa pääosiin nousivat laulajat. Tuuli Takala lauloi Amanda Rossin roolin ilman pienintäkään virhettä. Tuomas Katajala hänen miehenään Iisakki Frimanina oli tasaisen varma, kuten aina, Erica Back Serafina Suomena teki erinomaisen roolityön, kuten myös Suvi Väyrynen Onni Kontiona. Mutta oopperan koskettavimmasta esityksestä vastasi ehdottomasti Juha Kotilainen Johannes Rossina. Kun hän lauloi Ken miekkaan tarttuu –aariansa, niin jopa influenssakauden yskinnät vaikenivat katsomossa. Kotilaisen eläytymistä rooliinsa ei voi kuin ihailla varauksetta!

My brother's keeper in Tampere Hall, the 18th of February, 2018

A hundred years ago Finland was at a civil war. The country had gained its independence the previous year and in the aftermath of the Russian revolution also in Finland the reds and the whites started fighting. The fighting was especially serious in the industrial city of Tampere. One of the most looked forward new operas of this year is “My brother’s keeper” opera by Olli Kortekangas in the Tampere Opera. It tells about the civil war in Tampere, about a sister and a brother who end up on different sides in the civil war. The story is not true, but it could be. None of the main characters survive the war without damages: some die and everybody suffers. When the background for the story is so impressive, one automatically expects also a strong narrative and partly it was that. The story of the sister and brother reflects the division of the nation, but to be quite honest I wasn’t impressed by Tuomas Parkkinen’s libretto. What added value was rhyming supposed to bring to the story? Parkkinen was also the director of the opera.

However, Tampere being one of the main characters of the opera did bring something extra to it. Many of the scenes had happened only some stone throws away from Tampere Hall, where the opera was performed. Since I am not from that area myself, big part of the hints were moot to me, but during the intermission I discussed with an opera friend of mine, who has ties to the area and she shed more light to the Tampere aspect.

The stage setting was designed by Kati Lukka, costume design was made by Tarja Simone and light design by Ville Syrjä. They managed to create a very impressive background to the performance; a grey world except the red arm bands of the reds. The music of the opera was clearly composed to support the story line. There were dramatic moments, but also more restrained parts when characters of the opera were pondering abour their life. Sometimes the orchestra was totally silent. The conductor of the Tampere Philharmonic Orchestra was Santtu-Matias Rouvali and choir parts were sung by Tampere Opera Choir. I have to give special credit to the choir; the song “Mustaa, mustaa” (Black, black) was one of the most formidable moments of the opera.

In this opera the main role was again played by the singers. Tuuli Takala sang the role of Amanda Rossi without a single mistake. Tuomas Katajala in the role of her husband, Iisakki Friman, did his usual steady performance. Erica Back in the role of Serafina Suomi did an excellent performance as well as Suvi Väyrynen in the role of Onni Kontio. But the most touching performance of the evening was Juha Kotilainen in the role of Johannes Rossi. When he sang the aria “Ken miekkaan tarttuu” (For all who draw the sword), even the constant coughing of the flu season in the audience ceased. How Kotilainen puts his soul in the performance can only be admired!

 

Gabriel, tule takaisin! Helsingin konservatoriossa, 16.2.2018

Suomen oopperaympyröissä on yhä enemmän erilaisia pienempiä yhteisöjä, jotka tekevät mielenkiintoisia produktioita. Yksi näistä on Opera Nova, joka tuottaa ooppera- ja musiikkiteatteriteoksia, joiden on tarkoitus soveltua myös kiertue-esityksiksi. Suomen juhlavuoden produktiona he tekivät Ilkka Kuusiston Gabriel, tule takaisin! –oopperan, joka nyt ehti myös Helsinkiin. Ooppera esitettiin kaksi kertaa Helsingin konservatorion suuressa salissa. Itse ostin lipun vasta esityspäivänä ja onnistuin saamaan yhden viimeisistä netissä myynnissä olevista lipuista. Perillä tosin osoittautui, että sali oli puolityhjä, sillä ilmeisesti enemmistö lipuista oli myynnissä vain paikan päällä. Sinänsä oli harmi, että katsojia ei ollut paikalla sen enempää, sillä esitys oli oikein hyvä ja se olisi ansainnut suuremmankin huomion.

Suurin osa suomalaisista tuntee varmaan oopperan juonen, sillä se perustuu Mika Waltarin teokseen ja siitä on tehty useita näytelmäsovituksia (nähty myös televisiossa useampaan otteeseen). Mutta jos joku on välttynyt teokselta aiemmin, niin lyhykäisyydessään tarina kertoo kahdesta varakkaasta kypsässä iässä olevasta sisaresta, joiden elämään astuu Gabriel – hieman nuorempi, naisilta rahaa huijaava mies. Erilaisten juonenkuvioiden jälkeen Gabriel poistuu siskosten elämästä, mutta kaikesta huolimatta siskot toivovat tämän hurmaavan miehen vielä palaavan – rahaakin kun on vielä jäljellä.

Olin nähnyt tämän oopperan kerran aikaisemmin Kansallisoopperan lavalla ja siksi päätös lähteä katsomaan tämä versio jäikin niin myöhäiseksi. Oopperan musiikki on varsin viihteellistä; mukana on erilaisia tanssirytmejä (valssi yms.), mutta tällaiseen kepeään humoristiseen teokseen se sopii oikein hyvin. Säestäjinä toimi Nova Ensemble –yhtiö (neljä soittajaa) onnistuneesti.

Taina Relanderin suunnittelema lavastus toimi konservatorion lavalla erittäin hyvin. Lavasteiden siirtely näytösten välillä suomalaisen vanhan iskelmän tahtiin oli myös oikein hauska ratkaisu.

Tämän oopperan kuitenkin tekivät laulajat. Marjatta Airas tiukkana vanhempana siskona Ulriikana ja Päivi Pylvänäinen romantiikkaan taipuvaisena nuorempana siskona Kristiinana tekivät fantastiset roolityöt. Molempien ääni sopi rooleihin loistavasti ja he tekivät sisarista elävät ja hengittävät (ja uskottavat!) hahmot. Eivät muissakaan rooleissa esiintyneet laulajat huonoja olleet, heidän roolihahmonsa menivät vain sen verran kliseisiksi, että niiden uskottavuus kärsi.

Gabriel, tule takaisin! oli kuitenkin hauska ja rentouttava alku viikonlopulle ja ehdottomasti näkemisen arvoinen.

 

Gabriel, come back! in the Helsinki Conservatory, the 16th of February, 2018

There are more and more small societies in the Finnish opera scene that make interesting productions. One of them is Opera Nova, who produces opera and musical theatre pieces that are meant to be suitable for tours. As the Finnish centennial production they made Ilkka Kuusisto’s opera “Gabriel, come back!”, which was finally shown also in Helsinki. The opera was performed twice in the Helsinki Conservatory, at its main stage. I bought the ticket only on the day of the performance and I managed to get one of the last tickets on sale on the internet site. At the conservatory the main stage turned out to be half empty, since it seemed that the majority of the tickets were only on sale at the conservatory. A bit pity that there weren’t more spectators, since the performance was quite good and would have deserved a larger audience.

Most Finns know the story of the opera, since it is based on a story by a well-known Finnish author, Mika Waltari. The play has been staged tons of times and the TV-version is really well-known. The story is about two, slightly older, wealthy sisters, who meet a younger charming man Gabriel. Gabriel is after their money and after a lot of things happening on the stage, finally leaves them, but in the end the sisters still want him to come back – there is even some money left to tempt him.

I had seen this opera once before in the Finnish National Opera and therefore the decision to go and see it was born so late. Kuusisto’s music is rather light and entertaining; there are different dance tunes included (like waltz), but they actually suited this type of humoristic piece. The music was played by Nova Ensemble band (four musicians) with success.

Taina Relander’s stage setting suited the main stage really well and moving the settings between acts was smoothly done while listening to the tunes of old Finnish schlagers. Great idea!

However, this opera was made by the singers. Marjatta Airas in the sole of tight, older sister Ulriika and Päivi Pylvänäinen in the role of the more romantic, younger sister Kristiina did fantastic performances. Their voices suited their roles superbly and they created living and breathing (and believable!) sisters. The other singers weren’t bad either, but their characters were more cliché; so much so that they were less believable. But “Gabriel, come back!” made a funny and relaxing start for the weekend and was definitely worth seeing!  

Cyrano de Bergerac Estonia-teatterissa, 10.2.2018

Vihdoin viimein sain lähdettyä katsomaan Estonia-teatteriin Eino Tambergin oopperan Cyrano de Bergerac. Tamberg sävelsi teoksen Jaan Krossin librettoon jo vuonna 1975 ja siitä on Virossa tehty useita uudelleenohjauksia. Nykyinen versio on vuodelta 2005, jossa on käytetty osia vuoden 1995 version lavasteista ja puvustuksesta. Tambergin Cyrano on yksi Viron tunnetuimmista oopperoista.

Katsomossa oli helppo huomata, että teos on ollut jo melko kauan ohjelmistossa, sillä esitys ei ollut lähellekään loppuunmyyty ja ainakin koko minun lähiympäristössäni useamman metrin säteellä oli lähinnä suomalaisia katsojia. Aivan kuin olisi ollut kotona Helsingissä! Mutta paikalla ollut yleisö oli kyllä tyytyväistä näkemäänsä ja esitys sai lopussa lämpimät aplodit.

Cyrano de Bergeracin tarina on meille monille tuttu. Siitä on tehty lukuisia elokuvia ja useimmat ovat nähneet ainakin yhden elokuvan aiheesta. Ja onpa siitä tehty useampi oopperakin. Lyhyesti sanottuna, ooppera kertoo Cyranosta, joka on loistava sanankäyttäjä ja miekkailija. Hän on salaa rakastunut serkkuunsa Roxaneen, mutta ei usko saavansa vastarakkautta rumuutensa vuoksi. Roxane on ihastunut nuoren Christianin ulkonäköön ja luulee rakastuvansa myös hänen luonteeseensa, kun Cyrano kirjoittaa Christianin puolesta kirjeitä tälle. Kun Christian kuolee taistelussa, Roxane menee luostariin, jossa Cyrano vierailee häntä tapaamassa. Lopulta Roxanelle selviää oikea kirjeiden kirjoittaja ja hänen rakkautensa kohde - juuri kun Cyrano kuolee väijytyksessä saamiinsa vammoihin.

Teoksen lavastus oli todella niukka, mutta riitti hyvin teoksen taustaksi. Puvustus oli hieman karkkimaisesti toteutettua viitteellistä epookkia. Kaiken kaikkiaan molemmat sopivat hyvin teokseen ja parvekekohtaus, jossa Roxane lauloi aitiosta, oli suorastaan herttainen. Tätä oopperaa voi kuvata hyväksi viihteeksi. Musiikki oli reipasta ja esitys vauhdikas ja tunteisiin vetoava. Loppupuolen nunnien kuoro latinaksi laulettuine rukouksineen oli myös hyvin vaikuttava.

Esiintyjäkaarti oli myös hyvin onnistunut. Pidin sekä itse Cyranosta (Rauno Eip) että Roxanesta (Kadri Kipper), mutta ehkä suurin suosikkini oli Kreivi de Guichen roolissa laulanut Jassi Zahharov. Myös Christianin roolin laulanut Mehis Tiits oli positiivinen yllätys. Ihan virheettä esitys ei tosin sujunut, mutta yleisvaikutelma oli oikein positiivinen.

Esitystä voi hyvin suositella, jos haluaa kuulla viihdyttävää oopperaa. Vaikka loppu ei nyt varsinaisesti ole iloinen, niin kokonaisuutena ooppera on enemmän kevyt kuin synkkä.