Pilvien värit Estonia-teatterissa, Tallinnassa, 24.9.2017

Rasmus Puurin säveltämän uunituoreen virolaisoopperaan Pilvien värit ensi-ilta oli perjantaina ja matkustin Tallinnaan Estonia-teatteriin katsomaan sen toista esitystä. Ooppera perustuu samannimiseen Jaan Kruusvallin näytelmään ja sen libreton on kirjoittanut Laur Lomper.

Tarina sijoittuu Viron lähihistoriaan, vuosiin 1985-1991 Viron uudelleen itsenäistymisen ympärillä ja keskiössä on yhden perheen kohtalo. Ooppera kertoo vironmielisistä mutta vähän aroista vanhemmista (Rauno Elp ja Triin Ella), jopa hullunrohkeasta tyttärestä (Kristel Pärtna), joka hylkää kotimaansa ja opportunisti-pojasta (Mati Turi), joka joutuu bisneksiensä epäonnistuttua lähtemään maasta. Säveltäjän ajatuksena on ollut nostaa esiin kysymys siitä, miksi kallisarvoisen itsenäisyyden taas koitettua, niin moni oli kuitenkin valmis lähtemään ulkomaille, pysyvästikin. Varmaankin aiheesta johtuen ooppera on hyvin isänmaallinen ja normaalista poiketen en kuullut sanaakaan venäjää Estonia-teatterissa; yleisö näytti koostuvan täysin vironkielisistä ja meitä ulkomaalaisiakin näytti olevan paikalla vain kourallinen. Teos oli hyvin koskettava; kun katsoin ympärilleni katsomossa, huomasin kyynelten valuvan useista silmäpareista. Oli selvää, että oopperan tapahtumat toivat liikuttavia, jopa kipeitä muistoja ihmisten mieleen. Yleisössä oli runsaasti ihmisiä, jotka olivat itse eläneet tuon ajan ja monen perheenjäsen tai ystävä oli varmasti päätynyt töihin ulkomaille ja perhesiteet olivat heikentyneet. Aiheeseen pystyvät samaistumaan toki muutkin kuin virolaiset.

Puurin musiikki oli ajoittain jopa vähän musikaalinomaista ja esim. tyttären ”Olen vapaa” –aaria olisi sopinut hyvin mihin tahansa musikaaliin. Näiden musiikillisesti muhkeiden kohtien lisäksi mukana oli runsaasti myös pienieleistä musiikkia, joka toi tunteet ikään kuin yksilötasolle.

Oopperan hienointa antia olivat kuorokohtaukset. Estonia teatterin kuoro ja poikakuoro tekivät upean suorituksen Viron historian käännekohtien kuvaajina. Myös yksittäisissä rooleissa esiintyneet solistit elivät roolinsa komeasti läpi. Itse pidin erityisesti isää esittäneen Rauno Elpin suorituksesta. Se oli niin elämänmakuinen ja todentuntuinen, että paremmasta ei väliä. Tuntui kun hän olisi oikeasti ihan silmissä harmaantunut lavalla.

Estonia-teatteri esittää 24.11. tämän saman oopperan Helsingissä, Aleksanterin teatterissa vierailunäytöksenä. Vaikea sanoa, muuttuuko teoksen henki, kun se esitetään kuitenkin pääosin suomalaisyleisölle. Virolaisen yleisön keskellä kuultuna teos oli ainakin kerrassaan upea ja ehdottomasti Tallinnan matkan väärti.  

The Colours of Clouds in Estonia Theatre in Tallinn, the 24th of September, 2017

The first night of Rasmus Puur’s brand new Estonian opera ”The Colours of Clouds” took place on Friday and I travelled to Tallinn to Estonia Theatre to see its second performance. The opera is based on a play by Jaan Kruusvall with the same name and the libretto is by Laur Lomper.

The story happens in the near past of Estonia, in the years 1985-1991 around regaining of independence and it is a story of one family. The opera tells about Estonian minded, but a bit timid parents (Rauno Elp and Triin Ella), the crazy-courageous daughter (Kristel Pärtna), who abandons her native land and the opportunistic son (Mati Turi), who flees Estonia after failed business deals. The composer wants to stress the question, why after regaining the valuable independence, so many are ready to leave the country, even forever. Probably because of the theme the opera is kind of patriotic and contrary to other opera evenings in Estonia Theatre, I did not hear a word of Russian in the audience. The audience seemed to consist of Estonian speakers only and even us foreigners were very scarce. The opera is very touching; when I looked around in the audience, I saw several wet eyes. It was clear that what happened on the stage touched a lot of people and brought to mind even painful memories. Amongst the audience there were lots of people who had lived through these years and their family members or friends had ended up working abroad and families ties had got looser. The theme is close to heart, of course, to many other people, too, not just Estonians.

Puur’s music was from time to time a bit musical-like and e.g. the aria of the daughter ”I am free” could have been part of any musical. In addition to these musically megalomaniac moments, there were also lots of instances where more elementary music kind of brought emotions to individual level.

Among the most magnificent moments of the opera were the choir scenes. The choir and boy choir of Estonia Theatre did a great job in bringing to life the turning points of Estonia’s history. The soloists also lived through their roles splendidly. Personally I especially liked the work of Rauno Elp in the role of the father. It was so credible and realistic that he seemed to practically grow greyer on the stage.

Estonia Theatre will perform this opera in Helsinki, in Alexander Theatre on the 24th of November as a guest performance. It is difficult to say if the atmosphere of the opera will be different when performed to a mainly Finnish audience, but when heard in the middle of an Estonian audience, it was fabulous and definitely worth a trip to Tallinn.

Hin und zurück ja Sancta Susanna Kansallisteatterin Omapohjassa, 20.9.2017

Ville Saukkonen on ohjannut kaksi Paul Hindemithin oopperaa Hin und zurück ja Sancta Susanna Kansallisteatterin Omapohjaan. Molemmat oopperat ovat lyhyitä (noin vartti ja noin puoli tuntia) ja tiettävästi Sancta Susannaa ei ole Suomessa esitetty aiemmin. Eipä silti, ei Hindemithin oopperoita nyt muutenkaan Suomessa ihan joka päivä näe. Ennen oopperoita kuultiin vielä Paul Hindemithin Huilusonaatin ensimmäinen osa.

Hin und zurückissä aviopari on valmistautumassa aamiaiseen, kun paljastuu, että vaimolla on rakastaja. Mies surmaa ensin vaimon ja sitten katumuksen puuskassa itsensä. Tämän jälkeen korkeampi voima puuttuu peliin ja peruuttaa (kirjaimellisesti) tapahtumat.

Itse ooppera veti vähän sanattomaksi. Kun kolmatta kertaa kuuli samat repliikit ja näki samat tapahtumat (surma-peruutus-surma uudelleen), niin alkoi vähän jo kaivata muutakin lavalle, varsinkin kun Petri Bäckströmin (aviomies) ääni ei ainakaan kaunistunut laulukertojen lisääntyessä. En ylenmäärin ihastunut oopperan musiikkiin ja minun korvani ei oikein innostunut yhdenkään solistin esityksestä.

Lavastus (työryhmä) ja maskeeraus (Taru Haili) olivat kyllä metkoja. Lavasteina oli pelkkiä tuoleja, jotka toimivat milloin lahjapaketteina milloin tuliaseina. Toimi yllättävän hyvin. Ja maskeeraus oli todella yliampuvaa, mutta sopi kyllä sekopäiseen tarinaan. Jouni Bäckström korkeampana voimana oli varsinkin erityisen onnistunut.

Itse pidin Sancta Susannasta näistä kahdesta oopperasta enemmän. Juoni nyt oli mitä oli eli tarina kertoo nunnasta, joka kuulee nuorenparin lemmenleikit puutarhassa, herää omaan seksuaalisuuteensa ja anoo rangaistusta, mutta musiikki oli mielestäni laulettavampaa. Lavastuksena toimivat edelleen samaiset tuolit ja kynttiläjalka.

Laura Pyrrö lauloi hyvin Susannan roolissa, mutta itse pidin vielä enemmän Mari Hautaniemestä Sisar Klementiana. Margit Westerlundin vanha nunna oli myös hieno. Tanssijat (Tuulia Eloranta ja Oskari Kymäläinen) muodostivat oikein herttaisen nuoren lemmenparin.

Oopperoista on vielä kaksi näytöstä jäljellä (perjantaina ja lauantaina).

 

Margit Westerlund, Jouni Bäckström ja Mari Hautaniemi

Laura Pyrrö ja Mari Hautaniemi

Hin und zurück and Sancta Susanna on the Omapohja stage of the Finnish National Theatre, the 20th of September, 2017

Ville Saukkonen has directed two operas of Paul Hindemith (Hin und zurück and Sancta Susanna) to the Omapohja stage of Finnish National Theatre. Both operas are short (about 15 and about 30 minutes) and Sancta Susanna hasn’t been shown in Finland before. Well, none of Paul Hindemith’s operas are shown that often in Finland. Before the operas the orchestra played Hindemith’s Concerto for Flute (1st part).

In the ”Hin und zurück” a married couple is getting ready to eat breakfast, when the wife is forced to confess that she has a lover. The husband kills the wife and then, in remorse, himself, after which a higher force reverses all that has happened and everything returns to the beginning.

The opera made me rather speechless. When you hear the same lines and see the same things for the third time in a row (death-reverse-death), you start to yearn for something else to happen, especially since the singing of Petri Bäckström (the husband) did not get any better when repeated. I did not get overly enthusiastic about the music and my ear did not really fancy any of the singers’ performances.

The set (the group) and make-up (Taru Haili) were cool. The set consisted of wooden chairs that acted as presents and guns and whatever when necessary. Quite a successful solution. The make-up was really extravagant, but it suited the wacky story. Jouni Bäckströn as the higher force was especially good.  

Out of these two operas I personally liked Sancta Susanna more. The story was a bit stupid since it tells about a nun, who hears two young lovers making out in the garden, awakens sexually and begs for a cruel punishment. But the music was better suited for singing. The set was again built of the same chairs with an addition of a candle holder.

Laura Pyrrö sang well the role of Susanna, but I liked even better Mari Hautaniemi in the role of Sister Klementia. The old nun (Margit Westerlund) was also great. The two dancers (Tuulia Eloranta and Oskari Kymäläinen) were the charming young lovers.

There are two more performances left, on Friday and on Saturday.

Margit Westerlund, Jouni Bäckström and Mari Hautaniemi

Laura Pyrrö and Mari Hautaniemi

 

Höstsonaten - Syyssonaatti Kansallisoopperassa, 19.9.2017

Tämän uuden kotimaisen oopperan esitystä odotin todella innolla, sillä minulla oli muutama viikko sitten mahdollisuus osallistua teoksen valmistavaan pääharjoitukseen ja sen perusteella teos vaikutti tosi lupaavalta, vaikka säestys oli silloin vielä pelkkä piano (upea Hans-Otto Ehrstöm kosketinten ääressä!) ja osa laulajista säästeli vielä ääntään.

Oopperan tarina on tuttu niille, jotka ovat katsoneet Ingmar Bergmanin elokuvan (on muuten tällä hetkellä nähtävissä Yle Areenassa), johon teos pohjautuu. Se kertoo konserttipianistiäidistä ja hänen kahdesta tyttärestään. Äiti on keskittynyt pitkälti uraansa ja se on luonut ristiriitoja äidin ja tytärten välisiin suhteisiin, joita esityksessä käydään läpi.

Sebastian Fagerlundin musiikki olikin orkestroituna aivan eri kuuloista kuin pianosäestys, mikä ei tietenkään ole mikään yllätys. Todella voimakasta musiikkia ja kuvasti hyvin roolihenkilöiden tunnemyrskyjä. Ja värikkäiden/vahvojen jaksojen vastapainoina hiljaisia, vain muutaman instrumentin esittämiä pätkiä, jolloin laulajille annettiin tilaa. Vastakohdat musiikin kulussa olivat minusta kiehtovia ja olisi mukava kuulla ooppera uudelleenkin, sillä nyt varmasti kaikkia asioita ei edes ennättänyt tajuamaan.

Oopperan solistikunta on aivan loistavasti valittu. Äitinä oli mahtava Anne Sofie von Otter. Hän sekä lauloi hyvin että loi erittäin uskottavan taiteeseen keskittyneen äidin kuvan. Vammautuneena Helena-tyttärenä esiintyi Helena Juntunen. Vaikka hän oli suurimman osan aikaa vaiti ja paikallaan, niin Juntunen kykeni silti olemaan vahvasti läsnä. Yksi oopperan hienoimmista hetkistä oli, kun Evan puolisoa Viktoria esittänyt Tommi Hakala suri heidän poikansa kuolemaa. Todella koskettava hetki, jossa Hakalan laulu ja esiintyminen meni täysin nappiin. Mutta loistavista solisteista henkilökohtainen suosikkini oli kuitenkin Evan roolissa laulanut Erika Sunnegårdh. Ehkä se osittain johtuu siitä, että harjoituksissa hän vielä säästeli ääntään ja esiintymistään ja siksi jätti vielä varsin hailean kuvan itsestään. Mutta itse esityksessä hän oli äänellisesti huikea (eikä rooli ollut mikään helppo laulettava) ja Sunnegårdh osasi kaikin tavoin ilmaista traumatisoituneen tyttären tuskaa, vihaa ja surua. Sellaisen roolisuorituksen edessä jää lähes sanattomaksi.

Mikäli ette ole hankkineet lippua johonkin jäljellä olevista esityksistä (muutamia lippuja on vielä myynnissä), niin Ooppera esitetään myös Yle Areenassa suoratoistona lauantaina 23.9. Kannattaa katsoa!  

 

Autumn Sonata in the Finnish National Opera, the 19th of September, 2017

I was really looking forward to this new Finnish opera, since I had a chance to see the main technical rehearsal of it a few weeks ago and based on that, the opera seemed to be very promising indeed, even though the accompaniment was then only a piano (the fabulous Hans-Otto Ehström behind the keys) and some of the singers were saving their voices.  

The story of the opera is known to those, who have seen Ingmar Bergman’s film (can be seen in Finland in Yle Areena at the moment), on which the opera is based. It tells about a concert pianist mother and her two daughters. The mother has mainly concentrated on her career and that has created conflicts between mother and daughters and these conflicts are gone through in the performance.

Sebastian Fagerlund’s music definitely sounded different when played by a full orchestra, which is totally understandable. Extremely strong music that expressed the emotional storms of the family members incredibly well. Balancing the colourful/strong moments were the quiet spans, when only a few instruments played and the singers had room to do their thing. The contrasts in the music flow fascinated me and it would be nice to hear the opera again, because I am fairly certain that I had not have time to grasp all the nuances.

The soloists of the opera were really well chosen. The mother was the fantastic Anne Sofie von Otter. She both sang well and created a superly credible mother, concentrated on her art. Helena Juntunen sang the role of the handicapped daughter Helena. Even though she was silent most of the time and did not even move, she still was able to make her presence felt. One of the finest moments of the opera was when Eva’s husband Viktor (Tommi Hakala) grieved the death of their son. A truly touching moment, where Hakala’s singing and performance were a jackpot. But among these exquisite artists my favourite was Erika Sunnegårdh, who sang the role of the daughter Eva. Perhaps it is partly because in the rehearsal she was still saving her voice and acting, and thus left a bit bland a picture. In the performance itself she was vocally magnificent (and the role is not easy to sing) and additionally she really knew how to express the feelings of pain, hate and sorrow of a traumatized daughter. You are left almost speechless in front of such a performance!

If you haven’t got a ticket to one of the remaining performances (a few tickets are still on sale), in Finland you can see the opera as a live broadcast in Yle Areena on Saturday the 23rd of September. This opera is definitely worth seeing!

 

Missa solemnis Musiikkitalossa, 15.9.2017

 

Radion sinfoniaorkesteri, Savonlinnan Oopperajuhlakuoro ja solistit (Camilla Tilling, Michelle Breedt, Tuomas Katajala ja Nathan Berg) esittivät Musiikkitalossa Ludvig van Beethovenin Missa solemniksen. Edellisen kerran kuulin tämän teoksen vajaa vuosi sitten Kansallisoopperan kuoron esittämänä ja pakko on todeta, että tämä esitys kuulosti aivan erilaiselta, mikä tietysti oli odotettavissakin, kun paikka ja esiintyjät olivat toiset.

Savonlinnan Oopperajuhlakuoro suorastaan loisti Musiikkitalossa. Nuoret laulajat lauloivat tasapainoisesti ja monisävyisesti tämän supervaativan teoksen. Minulle kuoron tähtihetki oli Credo; siinä oli ihastuttavia sävelkuvioita, joissa koko kuoro pääsi laulamaan äänialoittain ja yhdessä, esittelemään osaamistaan ja se kuulosti todella upealta.

RSO:n esiintymistä ei myöskään voi kuin kehua. Kohdat, jossa alttoviulut ja sellot soittivat yhdessä ilman viuluja olivat korvaahiveleviä ja viulusoolo oli aivan huippua. Se oli niin herkkä ja sydämeenkäyvä, että paremmasta ei väliä. Esityksen lopussa olisi oikeasti tehnyt mieli huutaa vain Da capo!

Solisteista ehdoton suosikkini oli Tuomas Katajala, mikä ei varmaan ole mikään yllätys, jos on lukenut aiempia blogikirjoituksiani! Hänen äänensä sopi Missa solemnikseen aivan täydellisesti. Jo Kyrien crescendot saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä ja eipä se taso siitä laskenutkaan. Katajalan laulu oli mielettömän herkullista ja sitä olisi todella voinut kuunnella vaikka kuinka kauan. Kyllä muutkin solistit hyviä olivat, mutta Katajala rokkasi.   

Kaiken kaikkiaan ymmärrän oikein hyvin, miksi esitys oli jo hyvissä ajoin loppuunmyyty. Viikonloppu ei juuri voi paremmin alkaa kuin tällaista esitystä kuuntelemalla. Missa solemnis esitetään myös Teemalla 24.9. ja uusintana Yle 1:llä 30.9.

 

Solistit

Kapellimestari Hannu Lintu ja solistit

Missa Solemnis in Helsinki Music Centre, the 15th of September, 2017

The Finnish Radio Symphony Orchestra, The Savonlinna Opera Festival Choir and the soloists (Camilla Tilling, Michelle Breedt, Tuomas Katajala and Nathan Berg) performed in the Helsinki Music Centre Ludvig van Beethoven’s Missa solemnis. The previous time I heard this work was almost a year ago by the Finnish National Opera Chorus and I have to say that this performance sounded totally different, which is to be expected, since the place and the performers were different.  

The Savonlinna Opera Festival Choir sparkled in the Music Centre. The young singers sang in such a balanced and versatile manner this super difficult work that you couldn’t but admire them. To me their star moment was Credo; it has lovely melodies, where the whole choir was able to sing in vocal ranges and in ensemble and thus show their true talent, which sounded absolutely incredible.

RSO’s performance was also simply stunning. The parts, where violas and cellos played together without violins were pure honey to the ear and the violin solo was fabulous. It was so touching and lovely that it simply could not have become better. In the end of the performance, you just wanted to yell “Da capo!”

My favourite soloist was Tuomas Katajala, which most likely is no surprise to anyone who has been reading my blog regularly. His voice suited Missa solemnis perfectly. Already in the beginning, in Kyrie his crescendos made you shiver and he kept on going on the same level. Katajala’s singing was insanely delicious and you could have listened to it forever. The other soloists were also good, but Katajala rocked.   

I can easily understand why this evening was sold out quite quickly. A weekend cannot start better than by listening to such artists. For Finnish viewers the performance will be shown in Yle Teema on the 24th and on Yle 1 on the 30th of September.

The soloists

Conductor Hannu Lintu with soloists

Bánk bán Erkel-teatterissa (Unkarin Kansallisooppera), 9.9.2017

Sfinksi-terassilla olisi vielä ollut tarjolla yksi miniooppera, mutta koska olin ostanut lipun illan varsinaiseen pääesitykseen Erkel-teatteriin (Kansallisoopperan remontin aikainen väistötila), niin jätin sen väliin, varsinkin kun kyseinen ooppera oli minulle vanha tuttu.

Virallisesti Unkarin valtionoopperan kauden avasi siis Ferenc Erkelin ooppera Bánk bán (bán on vanha unkarilainen arvonimi, jota käytettiin ylhäisaatelistossa – varakuningas/herttua). Näin ensi-illassa talo on täynnä ja joukossa oli huhujen mukaan muutama ministerikin. Bánk bánia kutsutaan joskus myös Unkarin kansallisoopperaksi, joten ilta alkoikin Unkarin kansallislaululla, jota yleisö nousi laulamaan.

Juoneltaan teos on tosiaankin hyvin kansallismielinen ja kertoo 1200-luvulla eläneestä Bánk bánista, jonka sotiessa ulkomailla hänen vaimonsa Melinda kutsutaan hoviin. Hovissa kuningatar ja hänen veljensä juonittelevat Melindan pettämään miestään huumaavan juoman avulla. Nainen tulee hulluksi petoksensa vuoksi, Bánk bán tappaa kuningattaren, kuningas vannoo kostoa, Melinda surmaa itsensä ja lapsensa ja Bánk bán kuolee suruun.


Alkuperäisessä oopperassa päähenkilö on tenori, mutta tässä versiossa hän oli baritoni, mikä aikalaistietojen mukaan oli myös säveltäjän lopullinen tarkoitus.

Unkarilaisista oopperoista ulkomailla kuulee yleensä lähinnä Béla Bartókin Ritari Siniparran linnaa, mikä tämän ooppera jälkeen tuntuu kyllä vähän sääliltä. Vaikka oopperan juoni on siis ylen dramaattinen, niin musiikki on todella upeaa. Kolme tuntia suorastaan vilahti ohi, vaikka istumapaikkani oli perin ahdas ja siis varsin epämukava. Toki oopperassa oli jopa yltiönationalistia hetkiä (tai sellaisiksi muuttuvia). Kun Bánk bán lauloi Unkaria ylistävän aarian, niin yleisön aplodeista ei meinannut millään tulla loppua, ne olivat suorastaan kiusallisen pitkät keskellä oopperaa. Mutta varsinkin toisen näytöksen musiikki oli uskomattoman upeaa: Melindan aaria oli järkyttävän kaunista kuultavaa ja kun sitä seurasi vielä Melinda ja Bánk bánin hieno duetto, siinä tuli vartin sisään makeaa mahan täydeltä. 
 

Bánk bánin roolin laulanut Levente Molnár oli aivan hervottoman upea laulaja. Hänen ääneensä oli syvä ja kantava ja sopi tällaiseen dramaattiseen rooliin kuin nenän päähän. En ole kuullut oopperan tenoriversiota, mutta jotenkin tämä baritoniversio kuulosti minusta vakuuttavalta; mahtava sotilas ja syvä ääni sopivat yhteen.

Melindan roolissa laulanut Zita Szemere vaikutti vielä ensimmäisessä näytöksessä hieman vaisulta, mutta toisessa näytöksessä hän puhkesi kukkaan ja Melindan aaria, jossa hän rukoilee Bánkia tappamaan hänet oli värisyttävää kuultavaa. Todella upea ooppera!

 

Bánk Bán in the Erkel Theatre (Hungarian National Opera), the 9th of September, 2017

There would have been one more free opera at the Sphix Terrace, but since I had bought a ticket to the main performance of the evening at the Erkel Theatre, where opera is performed now that the actual Budapest Opera House is under renovation, I did not have time to see it, which was ok, since it was an opera I knew from before.

So, the official opening performance of this season was Ferenc Erkel’s opera Bánk bán (bán is an old Hungarian title used in the aristocracy meaning a viceroy/duke). The opening night was sold out and according to rumours there were some ministers also present. Bánk bán is sometimes called the national opera of Hungary, so the evening actually started with the National Anthem that the audience sang standing.  

The story of the opera is a bit nationalistic and tells about a Bánk bán that lived in the 13th century. When he was at war his wife Melinda was invited to the court of the queen. The queen and her brother drugged Melinda so that she would cheat her husband and she loses her mind due to her betrayal. Bánk bán kills the queen, the king wants revenge, Melinda kills herself and her son and Bánk bán dies out of sorrow. In the original opera the hero is a tenor, but in this version he is a baritone, which according to contemporary sources was Erkel’s final idea.

Out of Hungarian operas foreign audiences mainly hear Béla Bartók’s Blubeard’s Castle, which seems a pity after hearing this opera. Even though the story of the opera is (overly) dramatic, the music is divine. Three hours flew by despite the fact that I had a very cramped seat and thus had rather uncomfortable conditions to listen opera. Sure, the opera had some too nationalistic moment (or they became such). When Bánk bán sung an aria praising Hungary, the applause seemed to last forever; they were actually embarrassingly long to be in the middle of the opera. But the music, especially in the second act, was unbelievably beautiful: Melinda’s aria was fabulous and when it was followed by Melinda’s and Bánk bán’s exquisite duet, you had the most fantastic 15 minutes to listen to.   

Levente Molnár who sang the role of Bánk bán was an astoundingly wonderful singer. He had a deep voice that carried throughout the house and it suited this dramatic role perfectly. I have not heard the tenor version of this opera, but somehow the baritone version sounded really convincing to me; a mightly warrior and a deep voice suited each other.

Zita Szemere, who sung the role of Melinda, seemed a bit vague in the first act, but in the second act she bloomed and Melinda’s aria, where she begs Bánk to kill her, was gorgeous. What a magnificent opera!

 

I pazzi per progetto (Madmen by Design) Budapestin oopperatalon Sfinksi-terassilla, 9.9.2017

Toinen (tuntia myöhemmin) Sfinksi-terassilla esitetty miniooppera oli myös Donizettia eli I pazzi per progetto (Madmen by Design), jonka tapahtumat vuorostaan sijoittuvat mielisairaalaan. Tämä ooppera oli oikein kunnon farssi, sillä tarinassa vuosia erossa ollut aviopari tapaa jälleen. Kumpikin teeskentelee vuorollaan hullua testatakseen toisen rakkautta. Lisänä rokassa on myös aviomieheen (joka muuten on sotilas) rakastunut nuori nainen, jonka tämän huoltaja yrittää sulkea mielisairaalaan saadakseen naisen omaisuuden haltuunsa ja aviomiehen joukoista karannut hulttiosotilas, joka teeskentelee olevansa lääkäri. Siis mitä yksinkertaisin juonikuvio! Unkarilaiset vetivät tarinan oikein kunnolla överiksi ja lavalla seikkaili välillä hevosenpää, cupidoita, Napoleon, itämaisia tanssityttöjä ja vaikka ketä. Kaikesta tästä huolimatta tarina pysyi koossa ja yleisöllä oli mukavaa.

Orsolya Hajnalka Röser lauloi myös tässä oopperassa, nyt vuorostaan nuorena aviovaimona Norinana. Ja tässä roolissa hän vasta pääsikin esittelemään ääntänsä; kerrassaan upeita koloratuurikuvioita, joita oli todellinen nautinto kuunnella.

Mutta ulkona kun lauletaan, niin kaikenlaista voi tapahtua. Niin tälläkin kertaa. Iltapäivän aikana voimistunut tuuli nimittäin nappasi kerran lavasteet liikkeelle ja Blinvalin (aviomies) roolin laulanut Tamás Busa joutui laulamisen lisäksi pysäyttämään häntä kohti liukuvaa lavastettakin. Hän onnistui tekemään sen niin, että se vaikutti ihan kuin käsikirjoitetulta kohtaukselta. Tuuli alkoi myös humista laulajien mikrofoneissa, mutta ulkona näin voi joskus sopivissa olosuhteissa käydä.

Unkarin Kansallisooppera esittää muuten näitä ilmaisoopperoita myös ensi viikonloppuna 16.-17.9., joten jos satutte olemaan silloin Budapestissä, niin kannattaa käydä katsomassa. 

Orkesteri

Blinval ja Norina

Esiintyjät

  

I pazzi per progette (Madmen by Design) on the Sphix Terrace of the Budapest Opera House, the 9th of September, 2017

The second free opera performed on the Sphix Terrace was also from Donizetti, that is I pazzi per progetto (Madmen by Design), which takes place in a mental hospital. This opera is a true farce, because in the opera a married couple, who haven’t seen each other for years, meet again. Both pretend to be crazy in their turn to test the other one’s love. To make the story more confusing there is also a young woman, who is in love with the husband (who is, by the way, a soldier) and whose guardian wants to put her in the metal hospital, since he wants her money, and a never-do-well soldier, who has deserted from the troops of the husband and who pretends to be a doctor. So, such a simple story line! The Hungarians had made the story truly over the top and there were cupids, a horse head, Napoleon, belly dancers and whatnot on the stage. In spite of all this, the story held and the audience had fun.

Orsolya Hajnalka Röser sung also in this opera in the role of the young wife Norina. And in this role she really had a chance to flaunt her stunning voice: magnificent coloratura melodies that were a pleasure to listen to.

But when you sing outdoors, anything can happen and it did. The wind had got stronger during the afternoon and suddenly it grabbed some sets and started moving them along the terrace. Blinval (the husband), who was sung by Tamás Busa, had to, in addition to singing, stop the set from hitting him and the others. He managed to do this as if it had been part of the script. The wind also started to buzz in the microphones of the singers, but that can happen when you sing outdoors.

By the way, the Hungarian State Opera will perform these operas also next weekend (the 16^th and 17^th of September), so if you happen to be in Budapest then, I recommend you go and see them yourself.

 

The orchestra

Blinval and Norina

The performers

Kello Budapestin oopperatalon Sfiksi-terassilla, 9.9.2017

Kun minulle tarjoutui mahdollisuus jäädä Budapestiin paikallisen oopperan kauden avajaisviikonloppuna, niin olin todella onnessani. Budapestin ooppera avasi kauden oikein kunnon rytinällä ja järjesti sekä ilmaista että maksullista ohjelmaa kaikille oopperan faneille yllin kyllin. Ilmaisohjelma kattoi muutaman unkariksi esitetyn lyhyen oopperan remontissa olevan oopperatalon Sfinksi-terassilla.

Ensimmäinen esitetty ooppera oli Gaetano Donizettin Kello (tai Yökello). Se on noin tunnin mittainen komediallinen ooppera, jossa vanhempi apteekkari menee naimisiin nuoren naisen kanssa ja naisen entinen poikaystävä eri valeasuissa soittelee apteekkarin ovikelloa viivästyttääkseen hääyötä; sulhasen kun on aamulla lähdettävä matkalle. Kyseessä oli siis erinomaisesti lämpimän aurinkoisena kesäpäivänä ulkoilmassa esitettäväksi sopiva ooppera.

Pidin kovasti entistä poikaystävää, Enricoa esittäneestä Lajos Geigeristä. Komeaääninen kaveri. Vastaparina hänellä oli Serafina-morsiamena Orsolya Hajnalka Röser, jonka korkeimmat äänet oli käsittämättömän kirkkaita ja kauniita. Lisäksi on vielä mainittava itse apteekkari Don Annibale Pistacchiona esiintynyt Lászlo Szvétek, jonka komedianäyttelijän kyvyt olivat vaikuttavat.

Kieltämättä esityksen jälkeen tuli mieleen, että miksi Suomen Kansallisoopperakin ei voisi avata kauttaan vastaavanlaisella ilmaisella yleisötapahtumalla, mutta ehkäpä se ei oli niin mukava kokemus 10 asteen vesisateessa. Mutta joskus tällainen pikkuooppera sopisi varmaan Suomessakin ulkoilmassa esitettäväksi. Ja ilmaisnäytökset voisivat hyvinkin houkutella lisää ystäviä oopperalle; puhumattakaan siitä, että näin voitaisiin esittää joitain harvinaisempia pikkuoopperoita, joita ei muuten juuri pääse näkemään.

Sfinksi-terassi

Serafina ja Enrico

Esiintyjät

The Bell on the Sphinx Terrance of Budapest Opera House, the 9th of September, 2017

When I got a chance to stay in Budapest for the season opening weekend of the opera, I was truly happy. The Hungarian National opera opened the season with a big bang by organizing a good amount of both free-of-charge and paid programme for all opera fans. The free-of-charge programme covered some short operas sung in Hungarian on the Sphinx Terrace of the Budapest Opera House, which is at the moment under renovation.

The first free opera was Gaetano Donizetti’s The Bell (or The Night Bell). It is an hour-long comedy, where the aging chemist marries a young woman and the ex-boyfriend of the said woman rings the doorbell in various disguises to delay the wedding night, since the chemist must leave on a trip in the morning. So it was a perfectly suitable opera for an outdoor stage on a beautiful warm summer day.  

I really liked Lajos Geiger, who sung the role of the ex-boyfriend Enrico. Such a stunning voice! His counterpart, the young bride Serafina was Orsolya Hajnalka Röser, whose highest notes were superbly bright and beautiful. In addition to them, I absolutely have to mention the chemist himself, Don Annibale Pistacchio that is Lászlo Szvétek, who was a true comedy talent.

I have to admit that after the performance I was wondering why couldn’t the Finnish National Opera open its season with something similar, but perhaps it would not be quite as nice an experience when it is 10 degrees and raining. But sometimes such little operas could be perfect for outdoors even in Finland and free performances might entice new audiences to opera. And it definitely would give a chance to show some rare little operas, that you do not normally see that often.

 

The Sphix Terrace

 

Serafina and Enrico

 

The performers

Renée Fleming Musiikkitalossa, 2.9.2017

Tukholman kuninkaallinen filharmoninen orkesteri kapellimestarinaan Sakari Oramo ja solistinaan Renée Fleming esiintyivät Musiikkitalossa lauantai-iltana osana Helsingin juhlaviikkojen ohjelmaa. Illasta muodostui hieno musiikin juhla ja yleisö sai taputtaa kätensä helliksi molempien osien lopussa.

Illan aloitti orkesteri Andrea Tarrodin Ligurialla. Tarrodi pyrkii teoksessaan kuvailemaan Ligurian ”kartan” ja kieltämättä teosta kuunnellessa tuli kyllä mieleen muistikuvia Italiasta. Oikein kaunista musiikkia.  

Sitten vuorossa oli Renée Fleming, jota suuri osa yleisöä oli varmaankin tullut kuuntelemaan. Ensiksi hän lauloi Samuel Barberin tunnelmallisen laulun Knoxville: Summer of 1915. Yleensä laulajien äänet muuttuvat aika paljonkin vuosien mittaan, mutta Flemingin ääni on yhä vaan lyyrinen ja kirkas ja sopi hyvin tähän teokseen. Hän pystyi luomaan kauniin tunnelmakuvan perheen kesäpäivästä. Vielä ennen väliaikaa Fleming esitti ylimääräisenä lauluna Barberin Sure on this Shining Night. Minusta tuntui ikään kuin hänen äänensä olisi säihkynyt tässä laulussa vieläkin kauniimmin.  

Väliajan jälkeen oli vuorossa Ich komme, ich komme Richard Straussin oopperasta Daphne, joka on Flemingille hyvin tuttu teos ja varmaeleisesti hän sen esittikin. Viimeiset nuotit Fleming lauloi näyttämön sivusta raollaan olevan oven takaa. En ole aivan varma, miten hyvin ne koko katsomoon kuuluivat, mutta minun paikalleni ne soivat todella kauniisti. Ja ylimääräisenä lauluna Fleming esitti Straussin Morgenin. Tähän samaan kappaleeseenhan myös Joyce DiDonato lopetti Musiikkitalon konserttinsa viime marraskuussa. Kuinka kaksi upeaa laulajaa, joilla on varsin erityyppiset äänet, voivat saadakin aikaan niin hienot – ja erilaiset - tulkinnat samasta laulusta.

Tämän jälkeen orkesteri esitti vielä Carl Nielsenin toisen sinfonian nimeltä Neljä temperamenttia, joka olikin todella kiinnostava teos. Sananmukaisesti siinä esiteltiin neljä erilaista temperamenttia; musiikki vaihteli räiskyvän marssillisesta hitaan rauhalliseen. Sakari Oramon työskentelyä oli hauskaa seurata; erityisesti nautin hänen pontevista otteistaan vähän vauhdikkaimmissa kohdissa.

Ja jälkiruoan kirsikkana orkesteri esitti vielä ylimääräisenä Oskari Merikannon Kesäillan valssin. Olipa mukava kuulla tällainen suuren orkesteri versio meille kaikille tutusta valssista! Orkesterillakin näytti olevan hauskaa sitä soittaessaan.

Renée Fleming in Helsinki Music Centre, the 2nd of September, 2017

The Royal Stockholm Philharmonic Orchestra with its conductor Sakari Oramo and Renée Fleming visited Helsinki Music Centre on Saturday night as part of Helsinki Festival programme. The evening was indeed a great festival of music and the audience got a chance to clap their hands till they became tender in the end of both parts of the concert.

The orchestra started the evening with Andrea Tarrodi’s “Liguria”. Tarrodi aims in his works to create “a map” and when I was listening to this piece, memories of Italy did indeed pop up in my mind. Really beautiful music!   

Then it was Renée Fleming’s turn and I believe a big part of the audience had actually come to listen to her. First, she sang Samuel Barber’s song “Knoxville: Summer of 1915” that is full of feeling. Usually singers’ voices change quite a lot when years pass, but Fleming’s voice is still lyric and bright and it suited nicely to this song. She was able to create a beautiful picture of a family’s summer day. Before the intermission she sang one additional number which was Barber’s ”Sure on this Shining Night”. I got the feeling that her voice shone even brighter in this song.   

After the intermission Fleming sang “Ich komme, ich komme” from Richard Strauss’s opera Daphne, which she is very familiar with and she was able to perform it with true confidence. The last notes she sang from the sidelines behind a half-closed door. I am not sure how well the notes reached all the audience, but to my seat they sounded truly exquisite. As the additional number Fleming then sang ”Morgen” by Richard Strauss. Joyce DiDonato ended her concert in Music Centre in November with the same song. How is it possible that two wonderful singers with different voice types can make so lovely – though different – interpretations of the same song!

After this the orchestra played Carl Nielsen’s second symphony called ”Four Temperaments”, which turned out to be a very interesting piece. It literally presented four different temperaments and the music varied from bursting march-type melodies to calm and slow tunes. It was such fun to follow Sakari Oramo’s work; I especially enjoyed to watch him during the faster parts

And as a cherry on the desert the orchestra played Kesäillan valssi (Summernight’s Waltz) by Oskar Merikanto. It was super fun to hear this waltz that is known to all Finns played by such a big orchestra! Even the orchestra seemed to have fun playing it.

Poppean kruunaus Helsingin konservatoriossa, 1.9.2017

Näin aikataulusyistä kahtena iltana peräkkäin Ville Saukkosen oopperaohjauksia, mikä oli ehkä vähän liikaa. Perjantaina oli vuorossa Helsingin konservatoriossa esitetty Poppean kruunaus, joka täydensi Claudio Monteverdin peräkkäisinä vuosina esitettyjen oopperoiden sarjan. Edellisen kerran tämän oopperan esitti Suomalainen Kamariooppera Helsingissä pari vuotta sitten Alminsalissa. Nyt nähtiin Orpheuksen muusien tuottama tyystin erilainen versio.  

Ohjaukseltaan teos on varsin tyypillistä Saukkosta: värikäs, hieman levoton ja liioitteleva. Kun vielä puvustajana oli Hanna Hakkarainen, joka puvusti myös edellisenä iltana näkemäni Sevillan parturin, niin samankaltaisuuksien silmiin hyppäämiseltä ei voinut välttyä. Hakkarainen esim. näyttää pitävän kiiltävistä minihameista tällä hetkellä. Lavastus oli varsin yksinkertainen ja koostui kolmesta sängystä, mutta lisäefektiä luotiin videoprojisoinneilla, kuten niin monesti muulloinkin Saukkosen ohjauksissa. Ja tälläkin kertaa oli mukana tanssiryhmä, jonka käyttöä en kyllä ihan aina ymmärtänyt.

Monteverdin musiikki on Poppean kruunauksessa kauneimmillaan ja onneksi esiintyjäkaartikin oli pääosin varsin onnistunutta. Selvästi ylitse muiden oli keisari Neron esittäjä Merja Mäkelä, jonka upea ääni ja varma esiintyminen hurmasivat. Hänen todella hallitsi näyttämöä kaikissa kohtauksissaan.

Katja Vaahtera Poppeana lauloi erittäin kauniisti Monteverdin kuviot siitä huolimatta, että pukusuunnittelija oli välillä tunkenut hänet pukuun, joka uhkasi kohota liikkuessa liiankin ylös. Kaikki kunnia Vaahteralle siitä, että hän pystyi huomaamattomasti helmaansa alas nykien laulamaan niin rentoutuneesti.

Odotin kiinnostuneena Orfeuksen muusien edellisessä oopperaesityksessä (Dido ja Aeneas) niin upeasti laulaneen Iida Antolan esiintymistä. Poppean kruunauksessa hänellä oli pienet roolit Hyveenä ja Pallas Athenena. Ja jälleen Antola teki fantastisen suorituksen, hänen kirkasta sopraanoaan on todellinen nautinto kuunnella. Erittäin hienosti lauloivat myös Sofia Buono Onnettarena ja Linda Rolig Rakkautena (hänet näin viimeksi alkuvuodesta Emmana Muumioopperassa).

 

The Coronation of Poppea in Helsinki Conservatory, the 1st of September, 2017

Due to tight schedules, I was forced to see two operas by director Ville Saukkonen in consecutive evenings and that was perhaps a bit too much. On Friday evening I saw the Coronation of Poppea in the Helsinki Conservatory. This opera was the last of the three operas by Claudio Monteverdi performed in the last three years. Finnish Chamber Opera also performed it two years ago in Alminsali, in Helsinki. This version was produced by Orpheus’ Muses and was totally different in style

The production was rather typical Saukkonen: colourful, a bit restless and over the top. When the costume designer was also the same as in previous evening’s Barber of Seville, you could not avoid seeing the similarities. Hakkarainen, for example, seems to be fond of shiny miniskirts at the moment.

Set design was simple and consisted of three beds, but additional effects were created by video projections as so often happens in Saukkonen’s productions. And this time, too, there was a group of dancers, though I have to admit that I did not always understand their role.

Monteverdi’s music in the Coronation of Poppea is at its most beautiful and fortunately the performers were mostly up to it. The singer above all others was Merja Mäkelä, who sang the role of Nerone and whose gorgeous voice and confident performance charmed. She absolutely dominated the stage whenever she was present.

Katja Vaahtera as Poppea sang very beautifully Monteverdi’s decorative tunes despite the fact that the costume designer had in one act squeezed her in such a short dress that moving around without revealing anything extra was a true challenge. Vaahtera really deserves extra credit for being able to sing in such a relaxed fashion even though she was forced to regularly tug her dress downward as unobtrusively as possible.

I was looking forward to hearing Iida Antola, who in the previous opera of Orpheus’ Muses (Dido and Aeneas) sang so beautifully. In the Coronation of Poppea she had two small roles as La Virtú and Pallade. And again she did a fantastic performance; it really is a huge joy to hear her bright soprano. A great job did also Sofia Buono as La Fortuna and Linda Rolig as Amore (I saw her last in the beginning of the year as Emma in the Moomin Opera).

 

Sevillan parturi Aleksanterin teatterissa, 31.8.2017

Nyt on vuosi takana bloggausta oopperasta (täysin muitakaan musiikkiteatterin muotoja unohtamatta) ja paljon on ihania muistoja kertynyt. Olen vuoden mittaan nähnyt upeita esityksiä ja fantastisia solisteja; välillä olen hihitellyt esityksissä, toisinaan taas nieleskellyt kyyneliä. Ehkäpä vuoden voi kiteyttää ilmajokelaisen teepaidan tekstiin: ”Kaikki muu on turhaa paitsi ooppera”.

Uuden blogivuoden aloitin Opera Boxin vanhalla tutulla Sevillan parturilla Aleksanterin teatterissa. Tällä kertaa oli kyseessä suomeksi esitetty Parturi, mikä tekikin siitä aika veikeän; nykyään vanhoja klassikoita kuulee varsin harvoin enää käännettynä Taikahuilua lukuun ottamatta. Tykkäsin suomalaisesta tekstistä kovasti, joten kokemus oli positiivinen, vaikka yleensä kannatankin alkukielisiä versioita.

Ohjaaja Ville Saukkonen oli päättänyt laittaa teoksen oikein kunnolla överiksi. Jo alkusoiton aikana Figaro onnistui silpomaan suuren joukon asiakkaitaan samalla kuin saksien naksahtelu muodostui osaksi säestävän Sinfonietta Ariadnen soittoa. Figaron roolissa esiintynyt Markus Nieminen saikin esitellä komediallisia kykyjään oikein olan takaa. Jatkossa vauhti näyttämöllä vain kiihtyi: lavalla esiintyivät sekä espanjalaiset jalkapallofanit, Keihäsmatkojen turistit että lääkepöhnässä oleva potilaskin. Osa oivalluksista oli oikein hauskoja, osa taas meni yleisen kohelluksen piikkiin.

Laulullisesti ilta oli hieman epätasainen. Rossinin kuviot vaativat ääneltä aikamoista notkeutta ja toisilla sitä on enemmän kuin toisilla. Eniten nautin Bertan roolissa esiintyneen Reetta Haaviston laulusta; se oli komeaa kuultavaa. Odotin kiinnostuksella myös Essi Luttisen esiintymistä Rosinana, mutta rooli ei ehkä ollut hänelle aivan sopiva. Toki Luttinen kaikki kuviot lauloi, mutta ehkä rooli ei hänen äänelleen ole paras mahdollinen, sillä jotain tuntui puuttuvan. Muistelin välillä kaiholla alkuvuodesta näkemääni Rosinaa, Victoria Yarovayaa, joka suorastaan säteili roolissa.

Ehkäpä oopperan parasta antia oli tällä kerralla Hanna Hakkaraisen suunnittelemat puvut ja Miika Heikkisen maskeeraus. Niissä oli mielikuvitus päästetty valoilleen ja visuaalinen vaikutelma oli pirteä ja mukaansatempaava.

 

The Barber of Seville in the Alexander Theatre, the 31st of August, 2017

My first year as an opera blogger (without skipping other genres of musical theatre) has now passed and I have collected a lot of wonderful memories. During these 12 months I have seen spectacular performances and fantastic soloists; sometimes I have giggled in the audience and occasionally my eyes have brimmed with tears. Maybe these past 12 months can be summarized by the words of a T-shirt I saw in Ilmajoki: ”All else is superfluous except opera”.

The second 12-month period I started with an old acquaintance “The Barber of Seville” by Opera Box in the Alexander Theatre. This time it was performed in Finnish, which was quite cute; these days most classic are not translated anymore except Magic Flute. I liked the Finnish text, so the experience was positive despite the fact that I usually like the original language versions better.

The director Ville Saukkonen had decided to make the performance over the top. Already during the overture Figaro managed to mutilate several clients. The clipping of his scissors became a part of the music played by Sinfonietta Ariadne (the orchestra). Markus Nieminen in the role of Figaro got a chance to showcase his comical talents to his heart’s content. The further the opera got the wilder the happenings on the stage got: Spanish football fans, tourists from the first charter flights to Spain and a fully medicated patient all got their turn in the limelight.  Some of the incidents were truly funny, some just hassle to fill the stage.

From the point of view of singing the evening was a bit uneven. Rossini’s tunes require a lot of agility from a voice and some singers had it more than others. I especially enjoyed Reetta Haavisto’s performance in the role of Berta; beautiful singing. I was also looking forward to Essi Luttinen’s performance as Rosina with interest, but perhaps the role was not quite ideal for her. She sang all the ornamentations without fault, but maybe the role did not fully fit to her voice type, since something was missing. I occasionally remembered with longing Victoria Yarovaya, whom I saw in the same role in the beginning of this year.

The best part of the opera were perhaps the costumes by Hanna Hakkarainen and the make-up by Miika Heikkinen. Both were imaginative and the visual effect was perky and gripping.