Gaetano
Donizettin lyhyisiin koomisiin oopperoihin kuuluvaa Ritaa ei ole aiemmin
esitetty Suomessa. Donizetti itsekään ei nähnyt oopperaa lavalla, sillä sen kantaesitys
oli vasta säveltäjän kuoleman jälkeen, vuonna 1860.
Rita on pienen
majatalon pitäjä, joka on toisessa avioliitossaan Beppen kanssa. Ensimmäinen
aviomies, joka löi Ritaa, kuoli merellä. Koska Rita ei halua enää olla
alistettu, hän puolestaan lyö Beppeä. Ensimmäinen aviomies, Gasparo, ei
kuitenkaan ole kuollut, vaan palaa hakemaan Ritan kuolintodistusta – hän kun on
luullut Ritan kuolleen tulipalossa. Nyt aviomiehet riitautuvat siitä, kumpi
joutuu jäämään Ritan kanssa naimisiin. Erilaisten kisailujen jälkeen Gasparo
pääse repimään avioliittotodistuksen ja Beppe ja Rita jatkavat onnellisina
liittoaan, sitoutuen lyömisen loppumiseen.
Juulia Tapolan
ohjauksessa teoksesta oli sukeutunut pienoinen helmi, joka hauskutti yleisöä,
jos perheväkivalta nyt teemana voi koskaan olla oikeasti hauska. Lauluosuudet
olivat alkukielellä, mutta puheosuudet olivat ruotsia ja suomea suloisessa
sekamelskassa. Ratkaisu toimi yllättävänkin hyvin ja Linnea Kiukan käännökseen
pohjautuvat työryhmän työstämät dialogit toivat hieman vanhentunutta teosta kivasti
kohti nykyaikaa. Esitys oli Vapaan taiteen tilassa eli Helsingin Sörnäisissä
sijaitsevassa väestönsuojassa ja italialaistyylinen lavastus ja hieman
karrikoitukin puvustus (Juulia Tapola ja työryhmä) sopivat sekä teokseen että
ympäristöön.
Ooppera kesti
hieman yli tunnin ja siinä oli vain neljä henkilöä: Rita (Aurora Marthens),
Beppe (Matias Haakana), Gasparo (Tiitus Ylipää) ja Bortolina – puherooli (Stella
Laine). Säestyksestä vastasi kahdeksanhenkinen orkesteri, jota johti Emilia
Hoving. Ritan musiikki on viehättävää ja vaikka orkesteri oli pienehkö, niin se
oli juuri sopiva niin pieneen tilaan kuin tämä väestönsuojan nurkkaus.
Laulajat
tekivät mukavat, komedialliset roolisuoritukset. Aurora Marthensin ääni soi
kauniisti, joskin alkupuolen naurukohtaukset olivat vähän liiankin tiheässä.
Matias Haakanan ääni haparoi hieman alkupuolella, mutta lopussa hänestä
sukeutui jo ihan komeasti kajautteleva sankari. Näin jälkikäteen ajateltuna se
oikeastaan sopikin hänen muodonmuutokseensa hieman tomppelista (lainatakseni
Ritan repliikkiä) miehestä ihan mukavaksi aviomieheksi. Tiitus Ylipää oli
mielestäni illan hauskin hahmo, vaikka tosielämässä Gasparo olisi oikea
ykkösniljake. Ylipää onnistui kuitenkin roolissaan sekä näyttämöllisesti että
äänellisesti. Tekorintakarvat olivat kuin piste i:n päälle. Myös Stella Laineen
Bortolina-tarjoilija oli erinomainen suoritus.
Tekijöitä on
siis ehdottomasti kiitettävä siitä, että he toivat näyttämölle tämän teoksen,
jota Suomessa ei aiemmin ole nähty. On hienoa, kun nuorilla tekijöillä on intoa
ja kunnianhimoa ottaa riskejä ja tuoda erilaisia esityksiä yleisön nähtäville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti