Giuseppe
Verdin Trubaduuri kuuluu niihin oopperamaailman klassikoihin, joita kannattaa
käydä katsomassa aina säännöllisin väliajoin. Edellisestä Trubaduuristani oli
jo aikaa, joten nyt oli todella mielenkiintoista nähdä Kansallisoopperassa
esitetty Grand Teatre del Liceun ja Ovideon Teatro Campoamorin tuotanto.
Trubaduurin
juonta pidetään usein yhtenä oopperamaailman pölhöimmistä. Tarinan siemenet on
kylvetty jo ennen oopperan tapahtumien alkua. Lunan kreivin toisen pojan
kiroamisesta syytetty mustalaisnainen on poltettu roviolla ja sammuneesta
roviosta on löydetty myös pienen lapsen palanut ruumis. Lapsen uskotaan olleen
kyseinen poika, jonka mustalaisnaisen tytär on siepannut. Oopperan tapahtumat
alkavat 15 vuotta rovion jälkeen. Nuori rakastunut pari (Leonora ja Manrico)
sekä Lunan kreivi muodostavat kolmiodraaman sisällissodan keskellä. Manricon
äiti, Azucena, on roviolla poltetun naisen tytär ja kostonhimo riivaa häntä.
Lunan kreivi vangitsee lopulta Azucenan syytettynä veljensä sieppauksesta. Kun Manrico
syöksyy vapauttamaan äitiään, hänet vangitaan myös. Leonora puolestaan lupautuu
Lunalle (joka on koko ajan ollut hulluna häneen) saadakseen vastapalveluksena Manricon
vapautettua. Mutta todellisuudessa Leonora ei tietenkään halua Lunaa, vaan ottaa
myrkkyä. Kun Luna tajuaa, että Leonora on pettänyt häntä, hän tappaa Manricon,
jolloin Azucena ilmoittaa hänen tappaneen oman veljensä. Rovioon päätynyt lapsi
oli Azucenan oma poika eikä Lunan veli. Tarina on siis ihan jokapäiväistä
realismia.
Jos juoni on
yhtä höttöä, niin musiikillisesti Trubaduuri on ihan omaa luokkaansa. Teos on
tunnettu siitä, että siinä aaria seuraa toista lähes tauotta. Eivätkä aariat
edes ole mitään kakkosluokan kamaa vaan mitä kauneinta Verdiä. Lähes kolmen tunnin esityksen aikana ei totisesti
pääse kyllästymään.
Lavastuskonseptista
vastannut Joan Anton Rechi ja valaistuksesta vastannut Albert Faura olivat yhdessä
luoneet yksinkertaisen, synkähkön taustan raa’an veriselle tarinalle. Minusta
he olivat luoneet oikein onnistuneen ympäristön oopperalle, jonka sanoma on se,
että kostonkierre syö kaikki. Rechi itse (hän on myös ohjannut teoksen) on
sanonut, että hän on käyttänyt oopperan taustana Francisco de
Goyan etsaussarjaa Sodan tuhoja (ne näkyivät myös taustalla pyörivissä
videoissa). Ja todellakin Goayn maalaukset sopivat hyvin korostamaan sodan
raakuutta ja koston tuhoisuutta. Itse Goyakin itse asiassa seikkaili lavalla
ikään kuin silminnäkijänä.
Mutta
Trubaduuri on ennen kaikkea upean musiikin ooppera ja hyvien solistien käsissä
se on todellinen mestariteos. Illan suurin tähti oli Elena Stikhinan esittämä
Leonora. Jumalallinen ääni ja mahtava esiintyminen. Tosin Manrico (sankari) oli
sen verran kökkö lavalla (eikä kyllä ihan näyttänytkään uljaalta sankarilta),
että hurmaantuneen rakastumisen uskottavuus vähän kärsi. Toinen upea esiintyjä oli
minun mielestäni Azucenan roolin laulanut Sari Nordqvist. Mahtava, voimakas
ääni ja hänenkin elääntymisensä rooliin oli uskomatonta. Vaikka katsojan järki
taisteli koston ajatusta vastaan, niin oli mahdotonta olla ymmärtämättä kärsivän
tyttären vihaa. Kansallisoopperan kuoro oli myös pökerryttävän hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti