La serva padrona (Piika emäntänä) Suomenlinnan Tenalji von Fersenissä, 15.6.2018

Onneksi Suomessa on Kansallisoopperan ja Savonlinnan oopperajuhlien lisäksi myös muita oopperaa tekeviä tahoja, sillä kumpikaan yllämainituista isoista tekijöistä ei ole tähän mennessä tuonut näyttämölle esim. vuonna 1781 ensi-iltansa saanutta Giovanni Paisiellon La serva padrona (Piika emäntänä) -oopperaa. Nyt – 237 vuotta tulevan keisari Aleksanteri I:n nimipäiväjuhlien jälkeen, joissa ooppera esitettiin ensimmäistä kertaa – tämä viehättävä pieni ooppera sai vihdoin Suomen ensiesityksensä Suomenlinnan Tenalji von Fersenissä. Paikan nimi on varsinainen nimihirviö, mutta itse tila oli todella tunnelmallinen (tiiliseinät, holvirakenne ja takorautaisissa suurissa kynttiläjaloissa palavat kynttilä).

La serva padrona on yksi niistä tarinoista, joita on säveltänyt oopperoiksi useampikin säveltäjä. Tunnetuin versio on varmaankin Pergolesin ooppera, joka muuten tänä vuonna esitetään Suomessa ainakin kaksi kertaa: elokuun alkupuolella se nähdään Limingalla ja elokuun loppupuolella puolestaan Freiburgin barokkiorkesteri esittää sen Helsingin Musiikkitalossa. Sitä voi tietysti ihmetellä, kuinka niinkin simppeli juoni on innostanut useita säveltäjiä, mutta maailmahan on merkillinen paikka.

Tarina kertoo Umbertosta, jolla on kaksi palvelijaa: Vespone ja Serpina. Umberto ei ole alkuunkaan tyytyväinen Serpinan työntekoon, vaan pitää tätä laiskana ja määräilevänä. Serpina kuitenkin haluaisi naimisiin Umberton kanssa ja juonimalla Vesponen kanssa saavuttaakin päämääränsä.

Ville Saukkosen ohjaus oli oikein onnistunut tällaiselle tarinalle. Pienellä lavalla sattui ja tapahtui, mutta tapahtumat oli rytmitetty kuitenkin helposti seurattaviksi.  

Pidin Paisiellon musiikista ja Aapo Häkkisen johtama orkesteri teki musiikille oikeutta. Solisteista Reetta Haavisto Serpinana oli mainio. Hänen laulunsa kuulosti hyvältä, mutta ennen muuta pidin hänen esiintymisestään. Mitkä mainiot ilmeet ja eleet! Antti Pakkanenkin esitti hyvin Umberton roolin, mutta itse nyt vain pidin Serpinasta enemmän. Jouni Bäckström oli aivan fantastinen Vesponena, vaikka hän ei laulanut sanaakaan. Hänen peruukkipäinen kilpaileva sulhasensa oli turkki päällä ripaskaa tanssiessaan (jaa, ehkä pitäisi sanoa ripaskaa elehtiessään) aivan hulvaton.

Tenalji von Fersen

La Serva Padrona in Tenalji von Fersen in Suomenlinna, the 15th of June, 2018

Fortunately there is in Finland, in addition to the Finnish National Opera and the Savonlinna Opera Festival, also smaller opera groups, since neither of the big players have brought to stage e.g. Giovanni Paisiello’s opera “La Serva Padrona” that saw first light in 1781. Now – 237 years after the name day celebrations of the future emperor Alexander I, when the opera was performed for the first time, this lovely little piece had its first night in Finland in Suomenlinna, in Tenalji von Fersen. The name of the place is an absolute monster, but the venue itself is really atmospheric (brick walls, vaults and candles burning in wrought iron candle sticks).

“La Serva Padrona” is one of those operas that have been composed by several composers. The best known version is that of Pergolesi, which is actually shown this year at least twice in Finland: first in the beginning of August in Liminka and then a second time by Freiburg Baroque Orchestra in the end of August in the Helsinki Music Centre. It might be considered surprising that such a simplistic story has tempted so many composers, but the world is a strange place.

The story tells about Umberto, who has two servants called Vespone and Serpina. Umberto is not at all happy with Serpina’s work and considers her to be lazy and bossy. She would, however, like to marry Umberto and with the help of Vespone and some intrigues, they finally end up married.

Ville Saukkonen’s direction was very successful for such a story. On the small stage of Tenalji von Fersen a lot of things went on, but the rhythm was good and actions easy to follow.

I liked Paisiello’s music and the orchestra, conducted by Aapo Häkkinen, did justice to it. Reetta Haavisto as Serpina was excellent. Her singing was good, but above all I liked her performance. Such an expressive face! Antti Pakkanen was also good in the role of Umberto, but I just liked the lady better. Jouni Bäckström was perfect in the role of Vespone even though he did not utter a word. His competing groom in the fur coat and dancing trepak (or perhaps I should say gesticulating trepak?) was stellar!      

Tenalji von Fersen

Yllätä ikuinen virta Iittala-Hallissa, 13.6.2018

Säveltäjä Toivo Kuulan kuolemasta tulee tänä vuonna 100 vuotta ja sen muistoksi Iittalan musiikkijuhlilla esitettiin Toivo Kuulan elämästä ja kuolemasta kertova ooppera ensimmäistä kertaa sen historian aikana. Oopperan sävelsi hämeenlinnalainen säveltäjä Sampsa Ertamo ja libretosta ja ohjauksesta vastasi Arto Myllärinen.

Ihan ensimmäiseksi on todettava, että oopperan esityspaikka – Iittala-halli – asetti tietysti omat haasteensa esitykselle. Liikuntahalli harvemmin on paras mahdollinen paikka esittää oopperaa, mutta rajoitukset huomioiden tekijät olivat onnistuneet varsin hyvin minimoimaan tilan aiheuttamat hankaluudet. Erityisen hyvin oli mielestäni onnistunut valotekniikasta vastannut Hannes Horma. Mielenkiintoisen valaistuksen luomisen mahdollisuudet olivat hallissa hyvin rajalliset, mutta Horma onnistui vähillä eväillä luomaan värikkään, esityksen sävyt huomioon ottavan valaistuksen.

Sävellyksenä ooppera ei sinänsä suurta muistijälkeä tehnyt. Esitystä säestänyt Odysseus-kvartetti soitti ihan kiitettävästi ja vappujuhlan musiikki oli suorastaan riehakasta, mutta pääosin säestys jäi sivuosaan. Teoksen libretto oli kohtuullisen tylsä ja vuorosanat välillä todella ennalta-arvattavia. Vaikka ooppera käsitteli sekä Kuulan ensimmäisen avioliiton päättymisen ja uuden suhteen haastavan alun, niin minkäänmoista jännitettä lavalle ei silti onnistuttu luomaan. Ohjaus oli hieman kliseinen, mutta sekin kyllä voi johtua – ainakin osittain – tilan aiheuttamista rajoitteita. Vaikka vaikutelma olikin tylsä, niin oli varmasti oikeasti parasta, että solistit lauloivat koko ajan kohti yleisöä, jotta kuuluvuus oli parempi.

Esiintyjistä pidin eniten Silja Valon roolin laulaneesta Eeva Semerdijevistä. Hän oli minulle uusi tuttavuus ja hänen mezzosopraanossaan oli oikein lupaava sointu. Pääosan laulanut Kalle Virtanen näytti kovasti Toivo Kuulalta, joten siinä mielessä hän lisäsi teoksen historiallisuuden tuntua. Ja vaikka laulaessa artikulaatio ei aina voi (esim. ylä-äänissä) voi olla täydellinen, niin Toivo Kuulan isän ja Sibeluksen roolissa esiintyneen Matti Torhamon kannattaisi kyllä panostaa hieman enemmän artikulaatioon. Konsonantitkin on tarkoitus laulaa.

Mutta jälleen on todettava, että on mukava kuin tällaiset pitkälti harrastelijoiden työpanokseen perustuvat teokset näkevät päivänvalon. Ja kyllähän Toivo Kuulan elämä nyt vähintään yhden oopperan väärtti on!

Surprise Eternal River in Iittala Hall, the 13th of June, 2018

Finnish composer Toivo Kuula died exactly 100 years ago and to honour it, Iittala Music Festival had in their programme their first ever opera - "Yllätä ikuinen virta" (Surprise Eternal River). The opera was a story of the life and death of Toivo Kuula and it was composed by Sampsa Ertamo. The director of the opera – Arto Myllärinen – had also written the libretto.

First of all, I must say that the place of performance – Iittala Hall – posed challenges to an opera. Sports arenas are rarely the most suitable environments for operas, but taking into account the restrictions the work group had rather well managed to minimize the challenges posed by the venue.  Especially successful was in my opinion the work of Hannes Horma, who handled the light design. The hall had very limited possibilities to create interesting lightning solutions, but Horma managed with limited resources to create a colourful lightning package that took into account the nuances of the performance.

The music of the opera did not leave deep traces in my memory. Odysseus Quartet, who played in the performance, did its job pretty well and the music of the 1^st of May scene was positively boisterous, but mostly their playing did not rise to foreground. The libretto of the opera was a bit dull and dialogue was from time to time downright predictable. Even though the opera went through both the end of Kuula’s first marriage and the challenging start of the new marriage, the performers were not able to create any tension on the stage. The direction was somewhat clichéd, but that may have been – at least partly – caused by the restrictions of the venue; even though the overall impression was a bit dull, it was probably a good thing that the soloists sung all the time facing the audience, so that they could be heard better.

Out of the soloists I liked best Eeva Semerdijev, who sung the role of Silja Valo (Kuula’s first wife). I had not heard her sing before and her mezzosoprano had a promising clang. Kalle Virtanen, who sang the main role as Toivo Kuula, looked a lot like him, which added some feeling of reality to the performance. And even though articulation cannot always be quite exact when singing (e.g. high notes), I would say that Matti Torhamo, who sang the roles of Kuula’s father and Jean Sibelius (famous Finnish composer), really should invest a lot more to improving his articulation. One should pronounce the consonants, too.

But once again I must say that it is wonderful that this kind of productions that are based on a lot of volunteer work, see daylight. And of course, the life of Toivo Kuula is definitely worth at least one opera!

 

Stabat Mater Tapiolan kirkossa, 8.6.2018

Olen aina pitänyt Rossinin Stabat Materista ja kun nyt Espoon Urkuyö ja Aaria festivaalin Stabat Materissa tenorin ilmoitettiin olevan Tuomas Katajala, olin aivan tohkeissani. Ikävä kyllä saavuttuani Tapiolan kirkkoon ja saatuani ohjelmalehtisen käteeni, huomasin, että Katajala olikin sairastunut ja hänen sijastaan tenorina laulaisi Heikki Hattunen. Ja niin kuin olin odottanut Cujus animamia Katajalan esittämänä!

Huonosta alusta huolimatta Stabat Mater kuitenkin osoitti voimansa. Istuin tällä kertaa sellaisella paikalla, josta pystyin varsin hyvin kuulemaan Tapiola Sinfoniettan soittoakin. Mielestäni kapellimestari Klaus Mäkelä sai orkesterin soimaan varsin hyvin. Kuoro oli yhdistelmä EMO Ensemblesta ja VocalEspoo -festivaalikuorosta ja sen työskentely oli vähän epätasaisempaa. Solisteja kuoro tuki hienosti, mutta joissain kohdissa sointi ei ollut aivan tasapainossa.

Solisteista suosikkini oli Petri Lindroos. Pro peccatis –aaria oli todella komeaa kuultavaa. Tuija Knihtilän ääni on ihastuttavan voimakas ja sopi hyvin Stabat Materiin. Hieman liiallinen vibraattorin käyttö häiritsi, mutta muuten Knihtilän kaunista ääntä kuunteli mielikseen. Heikki Hattusesta ei voi muuta sanoa kuin että hän ei ole Tuomas Katajala. Huokaus! Aurora Marthensia oli kiva kuulla erilaisessa roolissa kuin edellisen viikon Casa Naisia tai aiemmin keväällä kuulemani Rita. Marthens osaa näköjään esittää myös hieman vakavampaa ja dramaattisempaa musiikkia. Inflammatus oli paikoitellen todella vaikuttava.

Esitys oli kokonaisuutena siis hyvä ja voin vain kuvitella, miten loistokas se olisi ollut, jos Katajala olisi ollut terve ja esiintynyt. Mutta täytyy toivoa, että vielä joskus kuulen hänenkin Cujus animaminsa.

Stabat Mater in Tapiola Church, the 8th of June, 2018

I have always liked Gioacchino Rossini’s ”Stabat Mater” and when Organ Night and Aria Festival of the city of Espoo informed that they will perform “Stabat Mater” and the tenor role will be sung by Tuomas Katajala, I was ablaze. Unfortunately when I arrived to Tapiola Church and got the programme, I read that Katajala had got ill and the tenor would be Heikki Hattunen instead. And I had so looked forward to hearing “Cujus animam” by Katajala!

Despite the unlucky start “Stabat Mater” showed its power. This time I sat in the church on a row where I could easily hear the orchestra – Tapiola Sinfonietta –, too. In my opinion the conductor Klaus Mäkelä managed rather well with the orchestra. The choir was a combination of EMO Ensemble and VocalEspoo –festival choir and their work was a bit more uneven. They supported the soloists well, but in some parts the tones were not quite balanced.

My favourite soloist was Petri Lindroos. His aria “Pro peccatis” was really great. Tuija Knihtilä’s voice is wonderfully strong and it suited well “Stabat Mater”. She had a bit too much vibrato in her voice, but otherwize it was a pleasure to listen to her. The only thing I can say about Heikki Hattunen, is that he is no Tuomas Katajala. Sigh! It was really nice to hear Aurora Marthens in such a different role compared to her performance in “Casa Naisia” the previous week and “Rita”, where she sung earlier this spring. Marthens can obviously also sing more serious and dramatic music. “Inflammatus” was in places very impressive.

On the whole the performance was good and I can only imagine how stunning it would have been if Katajala had been healthy and signing. But let’s hope I will one day have a chance to hear him singing “Cujus animam”.    

Casa Naisia Musiikkitalon Sonoressa, 31.5.2018

Sibelius-Akatemian laulumusiikin kandidaattiopiskelijat esittävät näyttämöllisenä lopputyönään Casa Naisia nimisen musiikkiesityksen. Tarina kertoo Taka-Töölön kulttuuriyhdistyksen kesäoopperan Hurjat huvit – valmistuksesta.

Hieman haasteellisten aikataulujen vuoksi mietin viime tippaan asti, menenkö katsomaan esitystä, mutta onneksi menin. Nämä nuoret naiset olivat saaneet aikaan hervottoman hauskan esityksen, jossa naurettiin naisille/miehille/stereotypioille ja ruodittiin välillä melko terävästikin niitä odotuksia joita ihmisille ja (erityisesti) naisten ulkonäölle asetetaan.

Esitys oli maksuton ja kieltämättä ohjelmalehtinen enemmän hämmensi kun selvensi odotuksia ennen esitystä. Mutta kun lehtisen luki esityksen jälkeen, niin kaikki oli selvää: kaikilla esiintyjillä (lukuun ottamatta pianistina toiminutta Nina Rantaa) oli sekä mies- että naisroolihahmo.

Teoksessa esiintyivät:

Iris Hernandez Toppari – Joonas/Maria

Sanna Iljin – Riku/Sofia

Aurora Marthens – Pertti/Annukka  

Niina Ranta – pianisti Vladislav Seitan

Elisaveta Rimkevitch – Masa/Katja

Heta Sammalisto-Muhonen – Lasse/Erja-Riitta

Casa Naisia sisälsi muutamia todellisia helmiä. Heta Sammalisto-Muhonen on erinomainen laulaja, mutta sen lisäksi hänen esiintymisensä (varsinkin vaitonaisena Lassena) oli aivan fantastista. Jos tämä nainen ei lyö itseään läpi, niin sitten ei kukaan!

Elisaveta Rimkevitchin Addio, del passato bei sogni ridenti –aaria La Traviatasta oli aivan huikea. Loppunuotti oli yksi parhaita koskaan kuulemistani.

Myös Sanna Iljin ja Aurora Marthens esiintyivät edukseen. Marthensia katsoessa tuli väistämättä mieleen aiemmin keväällä näkemäni Rita, jossa hän teki vähän samantyyppistä rehevää roolia.  Porukan heikoin lenkki laulullisesti oli mielestäni Iris Hernandez Toppari. Hänen äänensä ei oikein missään vaiheessa päässyt lentoon samalla tavalla kuin muilla.

Esitys siis oli ehdottomasti katsomisen arvoinen ja vielä tänään 1.6. sitä esitetään Musiikkitalon Sonoressa. Kannattaa mennä katsomaan!

Casa Naisia in the Helsinki Music Centre (Sonore), the 31st of May, 2018

The Master’s degree class of Sibelius Academy has created as their final stage work a musical theatre act called ”Casa Naisia” (Pack of Women). The story tells about a district cultural society’s effort to make a summer opera called “Hurjat huvit” (Fierce Fun).

Due to somewhat challenging schedules I didn’t decide until at the last minute to go and see this performance, but I was happy that I ended up seeing it. These young ladies had created a super amusing performance, where the audience could laugh on women/men/stereo types. They joked wittily about what kind of expectations people (especially women) face when it comes to looks.

The performance was free of charge and the programme (when read before the performance) was rather confusing. But when you re-read it after the performance, all was clear: all performers (excluding the pianist Nina Ranta) had both a male and a female character.

The performers were:

Iris Hernandez Toppari – Joonas/Maria

Sanna Iljin – Riku/Sofia

Aurora Marthens – Pertti/Annukka  

Niina Ranta – pianist Vladislav Seitan

Elisaveta Rimkevitch – Masa/Katja

Heta Sammalisto-Muhonen – Lasse/Erja-Riitta

”Casa Naisia” contained a couple of true diamonds. Heta Sammalisto-Muhonen is an incredible singer, but her acting was also fantastic (especially as the silent Lasse). If this lady will not reach huge success, nobody will!

Elisaveta Rimkevitch’s aria ”Addio, del passato bei sogni ridenti” from the opera ”La Traviata” was superb. The final note was one of the best I have ever heard.

Sanna Iljin and Aurora Marthens also did good. Marthens’ performance reminded me of her somewhat similar hearty role in “Rita” earlier this spring. The weakest singer of the group was in my opinion Iris Hernandez Toppari. Her voice never rose to its wings like the others.

The performance is definitely worth seeing and there is one more chance to see it (today, the 1^st of June in the Helsinki Music Centre’s Sonore). Worth the visit, though the dialogue is in Finnish, which may be an issue, if you are not rather fluent in Finnish (tons of slang and colloquial expressions).  

 

Measha Brueggergosman Suomen Kansallisoopperassa, 30.5.2018

Ensi kaudella Kansallisoopperassa esitetään Jacques Offenbachin Hoffmannin kertomuksia, jossa on mukana myös kanadalainen Measha Brueggergosman. Hän päätti myös Kansallisoopperan tämän kauden konsertillaan ”The Many Sides of Measha”. Mukana konsertissa oli myös musiikkiteatterin ammattilainen Fred Johanson, pianisti Jukka Nykänen, Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro.

Brueggergosman (huh, taidanpa kutsua häntä jatkossa Meashaksi) tunnetaan kotimaassaan crossover-taiteilijana ja se kyllä kävi selväksi illan aikana. Alussa Measha lauloi muutaman ooppera-aarian ja totta puhuen en ollut kovin vaikuttunut. Ihan kaunis äänihän hänellä sinänsä oli, mutta vibraatto oli niin voimakas, että hyvä ettei hampaat tärisseet katsomossakin. Olinkin siis lähes helpottunut, kun ooppera-aariat loppuivat siihen.

Illan hienoin laulu Meashalta oli mielestäni negro spiritual Swing low. Hyvä sovitus ja yhteistyö oopperan kuoron kanssa sujui mainiosti. Pidin myös ylimääräisenä numerona esitetystä Leonard Cohenin Hallelujah’sta, vaikka kappale onkin kieltämättä jo perin kulunut. Mutta eivät useimmat muutkaan kappaleet nyt järin tuoreita olleet. Measha on kieltämättä kokenut esiintyjä ja hän osasi ottaa yleisönsä hienosti. Kovin kummoisena oopperalaulajana en häntä kyllä pitäisi, vaan pikemminkin viihde-artistina.

Miesäänenä konsertissa mukana ollut Johanson oli ihan ok musikaalilaulaja, mutta ei hän kyllä mitään suurta intohimoa herättänyt. Kansallisoopperan kuoro oli kuten tavallista loistovedossa; tämä joukko vääntyy moneksi. Kansallisoopperan orkesterikin sai hienon keveyden musiikkiin ja Nick Davies kapellimestarina pärjäsi ihan hyvin.

Ja pianisti Jukka Nykänen oli jälleen kerran aivan huikea. Sen lisäksi, että hän on loistava pianisti, niin hän on myös armoton esiintyjäkyky, jonka näkeminen saa aina hyvälle tuulelle.  

Measha Brueggergosman in the Finnish National Opera, the 30th of May, 2018

Next season the Finnish National Opera will show Jacques Offenbach’s opera ”The Tales of Hoffmann”, where Canadian Measha Brueggergosman will have a role. She also ended National Opera’s season with her concert “The Many Sides of Measha”. She was joined by musical theatre professional Fred Johanson, pianist Jukka Nykänen plus orchestra and chorus of the Finnish National Opera.

Brueggergosman (phew, I think I will start calling her Measha) is known in her home country as a crossover artist and this became clear during the evening. In the beginning Measha sang a couple of opera arias and to tell the truth, I wasn’t that impressed. Her voice was passable, but the vibrato was so strong that the teeth of the audience almost clattered. So, I was almost relieved when she moved to other songs.

The finest song of the evening was in my opinion the negro spiritual “Swing Low”. Good version and played well with the opera chorus. I also liked the extra, which was Leonard Cohen’s “Hallelujah”, even though it is rather tired a song already. But most of the songs weren’t that fresh either, so “Hallelujah” suited the whole. Measha is without doubt an experienced performer and she took her audience beautifully. I wouldn’t classify her as a very good opera singer, but definitely as a talented entertaining artist.

Fred Johansen, who represented the male voice in the concert, was an ok musical theatre singer. He did not evoke any strong passion, but he was ok. The chorus of the Finnish National Opera was – as usual – superb: this group is truly capable of almost anything. The orchestra on the Finnish National Opera also did reach the necessary lightness in the music and Nick Davies as the conductor did well.

The pianist Jukka Nykänen was once again stellar. In addition to being an excellent pianist, he is also a fantastic performer, who can make anybody smile.