Kaksi bassoa Tapiolasalissa 27.1.2019

Kun viime vuoden lokakuussa Aleksanterin teatterissa esitettiin Giuseppe Verdin Don Carlosta, Timo Riihosen piti laulaa kuningas Filipin rooli, mutta hän oli flunssassa ja tyytyi vain näyttelemään roolin. Siispä odottamani Jaakko Ryhäsen Suurinkvisiittorin ja Riihosen kuningas Filipin duetto jäi kuulematta. Saadakseni mahdollisuuden korjata tilanne, ostin samalta istumalta lipun näiden kahden basson tammikuun yhteiskonserttiin (Kaksi bassoa – sukupolvet kohtaavat) Tapiolasaliin. Ja hyvä, että ostin.

Ryhäsen ja Riihosen hyvin sujuvan yhteispelin huomasi jo heidän ensimmäisestä numerostaan Aulis Sallisen Vestmanviikin balladista (oopperasta Punainen viiva). Koko esitys leikitteli hauskasti ennakkoasetelmalla vanhemmasta mestarista (Ryhänen) ja nuoremmasta oppipojasta (Riihonen).  Konsertin alkuosa keskittyi suomalaisiin lauluihin (Toivo Kuula, Oskar Merikanto). Osien välissä säestäjä, pianisti Marko Hilpo soitti Brahmsia: kaunista, mutta vähän täyttömusiikin oloista tällä kertaa.

Toinen osa oli omistettu oopperalle. Kaksi numeroa oli minun odotuslistallani ykkössijalla. Ikisuosikkini Greminin aaria Tsaikovskin oopperasta Jevgeni Onegin esitti Riihonen. Hieman harmitti, sillä olin niin toivonut esittäjäksi Ryhästä. Greminin aaria vaatii mielestäni syvyyttä ja kypsyyttä, jota ajattelin löytyvät runsaasti Ryhäseltä. Riihosen Gremin oli vielä ehkä vähän kevyt, joskin hyvin hän lauloi. Odotan mielenkiinnolla, miltä hänen Gremininsä kuulostaa joskus 15-20 vuoden päästä.

Toinen odottamani numero oli juuri yllämainittu Don Carlos (tai oikeammin Don Carlo, koska versio oli italiankielinen). Ensin Riihonen lauloi Filipin monologin. Niin kaunista! Ja sen jälkeen tuli loppuhuipennuksena Filipin ja Suurinkvisiittorin duetto. Hieman balsamia viime lokakuun pettymyksen haavoihin, joskin täytyy todeta, että Ryhänen oli lokakuussa duetossa vielä parempi kuin nyt.

Bassot lauloivat vielä yhden ylimääräisen numeron – Oskar Merikannon Elämälle. Parhaimmillaan bassomestarit olivat konsertissa laulaessaan yhdessä. Molemmat ovat hyviä esiintyjiä ja kummankin bassoa kuuntelee ilokseen. Ryhäsen ääni on ällistyttävän hyvässä kunnossa hänen ikänsä huomioiden, joskin sunnuntaina hänellä taisi olla pientä flunssanpoikasta. Riihonen taas jatkaa kunniakkaasti lahjakkaiden suomalaisbassojen poluilla. Toivottavasti minulla on mahdollisuus kuulla häntä myös tulevaisuudessa, sillä hänellä on komea ääni, jonka kehittymistä olisi mielenkiintoista seurata.

Two basses in Tapiola Hall, the 27th of January, 2019

When last October Giuseppe Verdi’s Don Carlos was shown in the Alexander Theater, Timo Riihonen was supposed to sing the role of King Philip, but he had caught a flu, so that he only acted to role. Therefore I could not hear the duet between Ryhänen’s Grand Inquisitor and Riihonen’s King Philip. Frustrated by this, I immediately bought a ticket their joint January concert (Two basses – generations meet) in Tapiola Hall. And it was a good thing that I bought the ticket.

You could notice the excellent teamwork between these two basses already in their first number - Vestmanviikin balladi (the Ballad of Vestmanvik) from Aulis Sallinen’s opera The Red Line. The whole performance was humorously circling around the concept of an old master (Ryhänen) and a young apprentice (Riihonen). The first part of the concert contained Finnish songs (mostly from Toivo Kuula and Oskar Merikanto) and between the two parts the pianist Marko Hilpo played Brahms. Very nice, but felt also a bit redundant.

The second part of the concert was dedicated to opera. Two numbers were on my wish list above others. First, Gremin’s aria from Tchaikovsky’s opera Eugene Onegin sung by Riihonen. I was a bit disappointed, since I had hoped the aria would have been performed by Ryhänen. This aria, in my opinion, requires depth and maturity, which I thought Ryhänen would have had plenty. Riihonen’s Gremin was perhaps a little bit light, even though he has a fine voice. I am looking forward to his Gremin in 15-20 years. 

The second number I was eagerly waiting for was the above mentioned Don Carlos (well, actually Don Carlo, since it was in Italian). First Riihonen sang Philip’s monologue. So beautiful! And after that came the duet we had all looked forward to. To finally hear Ryhänen as the Grand Inquisitor and Riihonen as King Philip was erasing some of the disappointment from October, though I have to say that Ryhänen was even better in the duet in October compared to now.

The basses sang one encore “Elämälle” (To life) by Oskar Merikanto. At their best the bass masters were when they sang together. Both are excellent performers and they have good voices. Ryhänen’s voice is in astounding condition taking into account his age, even though it seemed that he had a bit of a flu on Sunday. Riihonen, on the other hand, is continuing the honourable path of great Finnish basses on international stages. I hope I will have a chance to see him regularly in future, too. It would be great to hear the further development of his voice. 

Hugenotit Unkarin kansallisoopperassa Budapestissä, 25.1.2019

Alan olla melkoisen hurahtanut Giacomo Meyerbeerin oopperoihin ja nyt onnistuin aikatauluttamaan itselleni käynnin Budapestiin katsomaan Hugenotit. Hugenotit valmistui vuonna 1836 Eugène Scriben librettoon, jota Émile Deschamps vielä vähän muokkasi.  

Oopperan taustatarina on synkkä tositarina eli vuonna 1572 tapahtunut verilöyly, jossa katoliset joukot surmasit tuhansia protestanttisia hugenotteja Pariisissa. Satojen vuosien takaiset tapahtumat voisivat tuskin olla vähemmän ajankohtaisia tänäkään päivänä vaikka kuinka yrittäisivät, kun ajattelee lukuisia julmia terroritekoja, joita tapahtuu melkein päivittäin eri puolilla maailmaa – otetaan nyt yhtenä esimerkkinä vaikka sunnien ja shiiojen väliset väkivallanteot useissa eri maissa.

Oopperan taustatarinan mukana elää myös kuvitteellinen rakkaustarina. Katolinen Valentine on oopperan alussa kihloissa Neversin kreivin kanssa (myös katolinen). Kuningattaren käskystä hän kuitenkin purkaa kihlauksen, sillä kuningatar Marguerite haluaa hänen menevän naimisiin Raoul de Nangisin, protestantin, kanssa lähentääkseen eri uskontokuntia keskenään. Valentine on rakastunut Raouliin, joten tämä sopii hänelle. Raoul on nähnyt Valentinen aiemmin ohimennen ja myöskin rakastunut häneen, vaikka ei tiedäkään, kuka nainen on. Nähtyään kuitenkin Valentinen yhdessä Neversin kanssa, hän luulee heidän olevan rakastavaisia ja kieltäytyy hurjistuneena avioliitosta. Vasta kun Valentine paljastaa katolisten aikeet surmata Raoul, tämä uskoo Valentine rakkauteen, mutta silloin nainen on jo naitettu Neversille. Raoul ja Valentine saavat hieman liian myöhään tietää katolisten suunnittelevan protestanttien joukkomurhaa voidakseen estää sen. Koska Nevers on tällä välin kuollut puolustaessaan protestantteja, Raoulin uskollinen palvelija Marcel vihkii heidät - naisen käännyttyä protestantiksi - avioliittoon juuri ennen kuin verenkiihkoinen katolinen joukko surmaa heidät.

Pidin todella paljon oopperan lavastuksesta (Balász Horesnyi). Katosta laskeutuvat ja sinne nousevat seinämät ja suurikirjaimiset tekstit olivat mainio risteymä modernia aikaa ja vanhanaikaisia kuvia. Lavastus vei niin mukanaan, että melkein jäi huomaamatta, että koko oopperassa oli vain yksi huonekalu: kuningattaren tuoli. Lavastuksen vaikuttavuutta korosti myös valaistus, jonka suunnittelijaa ei käsiohjelmassa erikseen kerrottu.

Puvustus (Yvette Alida Kovács) oli tehty epookkiin niin, että katoliset olivat pukeutuneet valkoisiin vaatteisiin ja protestantit mustiin. Ratkaisu toimi todella hyvin ja korosti eri uskontoryhmien välistä konfliktia ja jopa heidän ajattelutapojensa eroa (ts. nautinnonhaluiset katoliset vs. ahdasmielisemmät protestantit).

János Szikoran ohjaus oli kokonaisuudessaan onnistunut, mutta erityisen hieno oli mielestäni oopperan loppukohtaus. Valtavat kirjaimet, jotka muodostivat sanan ARMO, kaatuivat näyttämölle ja hajosivat palasiksi ikään kuin korostaen armon puutetta ihmiskunnan loputtomissa sodissa.  

Meyerbeerin musiikki tässä oopperassa on suorastaan jumalallisen kaunista. Upeiden joukkokohtauksien lomassa on vaikuttavia suvantokohtia, jossa lauletaan vain yhden instrumentin säestyksellä (tai jopa ilman säestystä). Vaikka ooppera väliaikoineen kesti neljä tuntia, niin kyllästymään ei todellakaan päässyt, sillä musiikki ei päästänyt otteestaan. Minulle oopperan punaiseksi langaksi muodostui virsi ”Jumala ompi linnamme”, jota eri sanoilla laulettiin pitkin oopperaa, mukaan lukien järkyttävä loppu, jossa joukko kirkkoon paenneita naisia ja lapsia surmattiin ketään säästämättä.

Hugenotteja esitettiin alkuhuuman jälkeen varsin harvoin, kunnes se on viime vuosina kokenut jonkinlaisen renessanssin. Syyksi on useimmiten annettu se, että musiikki on vaativaa laulaa ja ei sitä nyt voi varsinaisesti kieltääkään. Useimmilta solisteilta vaadittiin sekä erittäin laajaa äänialaa että kysyä laulaa aikamoisia kuvioita. Mutta Budapestissä oli saatu kokoon huippujoukko solisteja, joista mainitsen tässä vain muutaman. Klára Kolonits kuningatar Margueritena oli todellakin joukon kuningatar. Roolin loputtomilta tuntuvat upeat korkealla liitävät kuviot syntyivät ilman minkäänlaisia ponnisteluja. Ei todellakaan ole ihme, että hän sai illan suurimman aplodit. Käsittämättömän upea esitys! Neversin kreivin roolin laulaneella Sándor Csaballa oli ihanan lämmin baritoni, jota oli ilo kuunnella. Hänellä oli myös joukon paras ranskan ääntämys, vaikka ei muitakaan esiintyjiä voinut huonosta ranskasta syyttää. Hienon roolin teki myös oopperassa mukana ollut Marcelin roolin laulanut Petri Lindroos. Kun hän tuohtuneena esitti protestanttien taistelulauluja, niin todella tunsi olevansa 1500-luvun Ranskassa.

Budapestin oopperan orkesteri suoriutui raskaasta ja vaativasti urakasta kapellimestari Oliver von Dohnányin johdolla hienosti. Musiikki oli niin vaihtelevaa, että se ei taatusti ole helppoa orkesterillekaan, kun keskittymisen on oltava herpaantumatonta. 

Kaiken kaikkiaan on siis pakko sanoa, että Hugenotit oli todellinen elämys ja käyn varmasti katsomassa sitä muulloinkin, kun se sattuu sopivasti kohdalla, niin vaikuttaa sen musiikki oli.

Les Huguenots in the Hungarian National Opera, the 25th of January, 2019

I am starting to be a bit addicted to the operas of Giacomo Meyerbeer and now I managed to fit into my schedule to visit to Budapest to hear ”Les Huguenots”. The opera was finished in 1836 and the librettist was Eugène Scribe (some additions made by Émile Deschamps).   

The background story of the opera is the St Bartholomew’s Day Massacre in 1572, where the Catholics cruelly killed thousands of protestant Huguenots in Paris. What happened hundreds of years ago is still immensely contemporary. One just needs to think about all the acts of terror today between e.g. the Sunnis and Shi’as in several countries.

Along with the historic background there is a fictional love story. A catholic woman, Valentine, is in the beginning of the opera engaged to another Catholic, Count of Nevers. Queen Marguerite, who wants to bring the two Christian fractions closer to each other, demands her to break off the engagement and marry a Protestant, Raoul de Nangis. Valentine is in love with Raoul, so she agrees to the plan. Raoul has also seen Valentine earlier and fallen in love with her, despite not knowing who the woman is. However, after having seen her together with Nevers, he believes they are lovers and in rage refuses to marry her. Only when Valentine reveals to him that the Catholics plan to murder him, does he believe she loves him, but it is too late already. Valentine has already wed Nevers. Raoul and Valentine find out, a little bit too late to stop the plot, that Catholics plan to massacre all Protestants. Since Nevers has meanwhile died in an attempt to save some Protestants, Raoul’s faithful servant Marcel marries them as soon as Valentine has converted to Protestant. The bloodthirsty mob rushes to them and kills them.

I really liked the set design of the opera by Balász Horesnyi. The walls and words falling and rising to and from the ceiling were an excellent mixture of modern times and old-fashioned pictures. The set actually almost prevented one from noticing that during the whole opera there was only one piece of furniture on the stage – the chair of the queen. The effect of the set was underlined by lights, whose designer was not mentioned in the programme leaflet.

Costume design by Yvette Alida Kovács was made to give an image of the 16th century so, that the Catholics wore white and the Protestants black. It looked good and it actually underlined the different behaviour of the fractions (Catholics full of joie de vivre and Protestants with a stricter view of life).

Director János Szikora had created an impressive opera, but especially fascinating in my opinion was the final scene of the opera, when huge alphabets that formed the word ”MERCY” fell down and broke to pieces. It kind of emphasized the lack of mercy in the endless wars of humankind.

Meyerbeer’s music in this opera is divine. In between of the amazing crowd scenes there were more silent moments, where the singing is accompanied with no instrument or only a single instrument. Insanely impressive. Even though the opera lasted four hours, there was no danger of getting bored. To me the main musical theme of the opera was the Lutheran choral ”Ein feste Burg”, that was sung throughout the opera with different lyrics. It was e.g. sung in the end of the opera, when a group of women and children, who had taken refuge in a church, were cruelly slaughtered.

”Les Huguenots” were seldom shown after the first years, but it has experienced a sort of renaissance in the last few years. It has been said that the reason behind this rejection was the difficulty of the music and you cannot deny that the music is challenging to sing. Most soloist should have both a very wide range and incredible agility of voice.  But in Budapest they had managed to gather a super group of soloist, out of whom I will here mention only a few. Klára Kolonits as queen Marguerite de Valois truly was the queen of the group. The endless decorations of the highest of tunes reached without any difficulty whatsoever. No wonder she received the strongest applause in the end of the night. Unbelievably beautiful! Sándor Csaba, who sang the role of Count of Nevers, also had a beautiful warm baritone voice, which was a pleasure to listen to. He also had the best French pronunciation of the bunch, though I have to say that everybody did rather well in pronouncing French. To my delight one of the soloists was a Finn – Petri Lindroos. He sang the role of Marcel and he also did very well. When he was singing the battle songs of the Protestants, you really could imagine being in the 16^th century France.

The orchestra of the Hungarian National Opera and director Oliver von Dohnányi had a very good night despite the demanding job. The music was really versatile and must have required deep concentration, but the result was more than satisfactory.   

All in all I must say that “Les Huguenots” was a great experience and I am definitely going to see it again if I every bump into it somewhere. That’s how impressive the music was.

Meedio Tampereen Hervannan Cinolassa, 19.1.2019

Olen viime vuosina käynyt useamman kerran katsomassa opiskelijoiden oopperaproduktiota Tampereella ja järjestään poistunut niistä oikein tyytyväisenä. Niin tälläkin kertaa, kun vuorossa oli Gian Carlo Menottin Meedio. Esitys oli vanhassa elokuvateatterissa (Cinola) Tampereen Hervannassa. Näyttämö asetti varmaan omat haasteensa esitykselle, mutta ohjaaja Veera Aaltonen ja muu työryhmä olivat tehneet hienoa työtä teoksen kanssa ja esitys oli ehdottomasti Tampereen matkan arvoinen. Oopperahan kestää vain noin tunnin.

Oopperan tarina kertoo nimensä mukaisesti meediosta (Madame Flora), joka huijaa asiakkaitaan tyttärensä Monican avulla. Madame Floralla on myös mykkä kasvattipoika Toby, joka on rakastunut Monicaan. Kesken erään istunnon Madame Flora kuulee äänen ja tuntee kylmän kosketuksen kaulallaan ja järkyttyy. Hän syyttää tuntemuksistaan Tobya, pahoinpitelee tämän ja lopuksi ajaa pois kotoa. Myöhemmin Toby palaa salaa kotiin, Madame Flora kuulee jälleen ääniä ja ampuu vahingossa Tobyn kuoliaaksi.

Menottin musiikki sopii hienosti oopperan tarinaan, hieman kauhuelementtejä sisältävään traagiseen kertomukseen. Kapellimestari Asseri Väisänen ohjasi nuoria opiskelijamuusikkoja iskevän jäntevästi.

Oopperan lavastus, puvustus ja maskeeraus olivat onnistuneita (tekijöitä ei kerrottu käsiohjelmassa erikseen), mutta upein pala oli ehdottomasti esityksen valaistus, jonka oli suunnitellut Helli Pimiä. Hän sai valoilla luotua hienoja tunnelmahelmiä korostamaan oopperan tarinaa, vaikka resurssit olivat varmasti aika rajalliset.

Myös laulajia voi vain kehua. Yhtään heikkoa lenkkiä ei joukosta löytynyt, vaan kaikki esiintyjät olivat sekä hyviä laulajia että erinomaisia esiintyjiä. Ehkä oma suosikkini oli Sanna Laakso Madame Florana. Hän teki mahtavan roolityön hulluuteen vaipuvana meediona. Mutta hyviä olivat myös muut laulajat: Anette Raukola Monicana (Black Swan -kehtolaulu oli loistava), Ilona Saari Rouva Gobineau’na, Juho Stén Herra Gobineau’na, Marjaana Ritanen Rouva Nolanina sekä Veera Hölsö Äänenä. Eikä esiintyjistä tietenkään sovi unohtaa onnistuneen Tobyn roolin esittänyttä Jussi Lucácsta.

Tulen varmasti jatkossakin käymään Tampereen opiskelijaproduktiota katsomassa, kun laatu on näin hyvää. 

Istunto

Äiti ja tytär

Esiintyjät

The Medium in Cinola, Tampere, the 19th of January, 2019

I have in the past few years seen in Tampere several student opera productions and I have always left home well satisfied just like this time, when I saw Gian Carlo Menotti’s ”The Medium”. The performance took place in an old cinema (Cinola) in Hervanta, Tampere. The stage must have posed some challenges to the project, but the director Veera Aaltonen and the rest of the group did really good work with the opera and it was definitely worth a visit to Tampere. The opera lasts only about an hour.

The story is about a medium (Madame Flora), who cheats her clients with the help of her daughter Monica. Madame Flora also has a mute foster son, Toby, who is in love with Monica. In the middle of a séance Madame Flora hears voices and feels a cold touch on the neck and is shocked. She blames Toby for the sounds and touch, hits him and drives him from home. Later Toby secretly returns home, Madame Flora hears voices again and accidentally shoots Toby to death.

Menotti’s music fits perfectly the theme of the opera, a tragic story with hints of horror. The conductor Asseri Väisänen led the young student musicians with precision and vigour.

Set design, costume design and make-up were good (the programme leaflet did not give the designers separately), but the absolutely best part was the light design by Helli Pimiä. She created with lights striking moments to enhance the story of the opera, even though the resources must have been rather limited.  

I can only praise the singers, too. There were no weak links and all the singers were both good singers and great performers. Perhaps my own favourite was Sanna Laakso as Madame Flora. She did a superb job as a medium losing her mind. But the other singers were equally good: Anette Raukola as Monica (the lullaby “Black Swan” was excellent), Ilona Saari as Mrs Gobineau, Juho Stén as Mr Gobineau, Marjaana Ritanen as Mrs Nolan and Veera Hölsö as the Voice. And one cannot forget Jussi Lucásc, who did a very good performance as the mute Toby.  

I am sure to visit student productions in Tampere also in future, when the quality is this good.

The seance

Mother and daughter

The performers

Carmen suviyössä Helsingin Kanneltalossa, 18.1.2019

Georges Bizet’n Carmen ei kuulu lempioopperoihini lähinnä siitä syystä, että se on todellista vakiokauraa lähes kaikilla oopperanäyttämöillä. Oopperaa tuntematonkin ihminen tunnistaa vähintään sen pari tunnetuinta aariaa. Mutta kun Operarte Ry ilmoitti esittävänsä Carmen suviyössä –oopperan Kanneltalossa, niin idea kuulosti sen verran kiinnostavalta, että innostuin ostamaan lipun.

Operarten esitys oli klassistakin klassisempi ooppera kesäteatteriversiona. Punkkarityttö Carmen seikkaili 1970-luvun suomalaisessa kesäyössä. Ja idea toimi!

Päivitetyssä tarinassa punkkarityttö Carmen ihastuu armeijassa olevaan Jooseen, joka karkaa kiltin tyttöystävänsä Mikaelan hoivista punkkarijoukon mukaan. Harmi vaan, että Carmen ihastuu ja kyllästyy herkästi eli seuraavaksi hän rakastuu rokkari Esko Milloon. Joose on mustasukkainen ja tässä versiossa loppuratkaisu on tutusta traagisuudestaan huolimatta kivan yllättävä. Tosin oopperaystäväni, jonka seurassa katsoin esityksen, huomautti minulle, että loppuratkaisun ei ilmeisesti ollut kuitenkaan tarkoitus naurattaa.

Tässä kesäteatterioopperassa oli paljon mukavia yksityiskohtia ja Juha Pikkaraisen ohjaus piti sopivasti katsojien mielenkiintoa yllä. Itse hämmästelin sitä, miten hienosti ooppera sopi myös punktyttöbändin esitykseen. Oopperaystäväni puolestaan ihasteli, miten sattuvasti Vokswagen Kleinbus saatiin rakennettua vain muutamasta olutkorista ja kuskilla oli kuulemma aivan oikeaoppinen rattiotekin. Uskon asiantuntijaa. Hihittelin myös Esko Millon valomiekalle taistelukohtauksessa, eikä tikoin käyty kaksintaistelukaan hassumpi ollut.

Työryhmä vastasi puvuista ja lavasteista ja niukoista lavasteista huolimatta 1970-luvun Suomi eli lavalla (taustalle heijastetut kuvat olivat osa lavasteita). Mirkka Saaren hieno valaistus viimeisteli lookin.

Ooppera esitettiin pianosäestyksellä ja Tiina Korhonen pianon ääressä teki mielettömän hienon työn. Kolmannen näytöksen hienon alkusoiton soittivat vuorostaan todella kauniisti Arttu Jauhiainen (huilu) ja Eetu Yrjänä (kitara).

Laulullisesti esitys oli varsin vaihteleva. Eniten pidin Aapo Kilpelän Sunilasta (Zuniga). Jotenkin sekä ääni että esiintyminen toimivat. Ronnie Karlssonin Esko Millo (Escamillo) oli parhaimmillaan hänen kuuluisimmassa, toreadorin aariassaan, mutta ihan mukavasti muukin osuus sujui. Viivi Tulkki Merjana (Mercedes) kuulosti myös oikein hyvältä. Epätasaisesta laulusta huolimatta esitys oli ehdottomasti hintansa väärtti ja toivottavia katsojia riittää tuleviinkin esityksiin, joita on vielä kolme jäljellä (lippuja myy www.lippu.fi). 

Summernight Carmen in Kanneltalo, in Helsinki, the 18th of January, 2019

Georges Bizet’s ”Carmen” is not among my biggest favourites mostly due to the fact that is far too often performed in various opera houses. Even the people, who do not know opera at all, recognize at least the two most famous arias of this opera. But when Operarte informed that they will show an updated version ”Summer night Carmen” in one of the Helsinki suburbs, I decided that this I need to see.

This version of “Carmen” was a classic gone rogue – an operatic summer theatre performance: punk rocker Carmen wandering in the 1970’s Finnish summer night. And the idea actually worked!

Carmen has a crush on Juuso, who is in the army. Juuso runs away from his nice girlfriend Mikaela to join a group of punk rockers (incl. Carmen, of course). Unfortunately Carmen is a bit flexible in her affections and next she falls in love with rock singer Esko Millo. Joose is jealous and in this version the end of the opera is, despite being tragic as usual, also a bit surprising. (Though my opera friend, with whom I saw the performance, said to me that it probably wasn’t meant to be giggled at.)

This summer theatre opera had lots of funny (or at least partially funny) details and director Juha Pikkarainen’s work kept the audience interested. I was a bit surprised myself how well opera fits an all-female punk band. My opera friend, on the other hand, admired how a Vokswagen Kleinbus was built with only a few beer crates and the driver even had the correct hold on the steering wheel. Well, I cannot comment that myself, so I have to believe the specialist. I also chuckled at the light sabre of Esko Millo in the fight scene and the duel with darts wasn’t a bad idea either.

The production group was responsible for the costume and set design and despite the minimalistic set, Finland of 1970’s came alive on the stage (the photos projected on the wall were part of the set). Mirkka Saari’s great light design gave the final touch to the authentic look.

The opera was accompanied by a piano and Tiina Korhonen at the piano did an amazing job. The lovely prelude of the third act was beautifully played by Arttu Jauhiainen (flute) and Eetu Yrjänä (guitar).

From the point of view of singing the evening was varying. I liked the most Aapo Kilpelä as Sunila (Zuniga). Somehow both his voice and performance fit the role. Ronnie Karlsson as Esko Millo  (Escamillo) was at his best in his most famous aria “The Toreador Song”, though the rest went rather well, too. Viivi Tulkki as Merja (Mercedes) sounded quite good, too. Despite the varying quality of the singers, the opera is definately worth seeing and I hope there will be enough audience even for the future performances. There are still three performance left and tickets are available at www.lippu.fi.

Loreley Aleksanterinteatterissa, 11.1.2019

On vaikeaa keksiä riittävän kehuvia sanoa kiittääkseen Helsingin oopperayhdistystä ja ohjaaja Ville Saukkosta siitä, että Maamme-laulun säveltäjän Fredrik Paciuksen Loreley on vihdoin saanut uusintaensi-illan Aleksanterin teatterin lavalla. Kokonaiset 132 vuotta on kulunut siitä, kun sitä viimeksi esitettiin näyttämöllä – vieläpä tällä samalla lavalla. Paciuksen ensimmäistä – ja samalla ensimmäistä suomalaista – oopperaa Kung Karl’s jakt on esitetty aina silloin tällöin, mutta jostain mystisestä syystä Loreley on jäänyt täysin paitsioon. Kuultuani tämän oopperan syy vaikuttaa entistä mystisemmältä, sillä omassa lajissaan Loreley on ihan kelpo ooppera. Pientä ensi-iltajännitystä esityksessä saattoi olla, mutta kokonaisuutena esitys oli ihan kunnon oopperaa.

Kuten nimestä voi arvata, oopperan juoni liittyy saksalaiseen kansantarinaan Loreleysta.  Aatelinen Otto on törmännyt viinitilan omistajan tyttäreen Lenoreen ja nuoret ovat rakastuneet toisiinsa. Otto on kuitenkin menossa naimisiin aatelisneidon Berthan kanssa, minkä hän salaa Lenorelta. Kun Lenore saa asian selville, hän järkyttyy ja manaa Reinin (siis sen joen) voimat auttamaan kostossaan. Vastapalveluksena hän lupautuu Reinin morsiameksi, kun kosto on täytetty. Otto hylkää Berthan häiden jälkeen ja ajautuu rosvoksi. Hän vaatii Lenorea itselleen, mutta sekä Lenoren isä, että Lenore itse torjuvat hänet. Bertha on kuollut surusta ja Lenoresta tulee Reinin morsian Loreley.

Ville Saukkonen on tehnyt hienoa työtä ohjauksessa. Teosta ei ole tehty väkisin moderniksi, mutta ei se myöskään ole hämähäkinseittejä täynnä. Erityisen paljon pidin esityksen valoista (Janne Teivainen). Ne tekivät yksinkertaisesta lavastuksesta (Tinde Lappalainen) vaikuttavamman potenssiin kymmenen.

Koska Loreley on ollut esityspaitsiossa niin kauan, niin olin kuvitellut, että musiikki on täysin mitäänsanomatonta, mutta se olikin ihan hyvää keskitasoa. Toisen näytöksen aariat olivat suorastaan hyviä ja tunteisiin vetoavia. Kunnon kuoron kanssa myös kuorokohtaukset olisivat olleet varmaan aivan upeita, mutta valitettavasti esityksen kuoro oli hieman hintelä ja välillä yksittäiset äänet erottuivat turhan hyvin. Suurempi orkesterikin (Ylioppilaskunnan soittajat toimi orkesterina) olisi varmaan lisännyt esityksen tehoa, mutta ehdottomasti tärkeintä on, että ooppera vihdoin saatiin taas näyttämölle vaikkapa sitten pienemmällä miehityksellä.

Kun istuin Aleksanterin teatterin katsomossa katsomassa esitystä, niin en voinut välttyä ajattelemasta historian lehtien havinaa. Teatteri oli sama kuin ensiesityskierroksella ja esiintyjät eivät olleet valtakunnan ykkösjoukkoa tälläkään kertaa ja esiintyjän sairastuminenkin toistui. Lenoren roolin lauloi Saara Kiiveri, jolla on kieltämättä kaunis ääniaines, mutta niin vahvaa vibraattoa en ole kuullut vuosiin. Harmi, sillä ilman sitä Kiiveri olisi tehnyt aivan loistoesityksen. Oton roolin lauloi Tero Harjunniemi. Ensimmäinen näytös meni ääntä lämmitellessä ja ylä-äänet eivät olleet parhaimmillaan, mutta toisessa näytöksessä ääni alkoi soida jo oikein kauniisti. Lenore isän Hubertin roolin lauloi varman kauniisti Kristjan Mõisnik. Berthan pienessä roolissa esiintyi Kaisa Näreranta. Harmi, että hänellä oli sekä varsin vähän laulettavaa, että pieni flunssa päällä. Mutta sen vähän perusteella, mitä hän lauloi, ääni kuulosti erittäin lupaavalta.

Loreleyn esityksiä on vielä kolme jäljellä, joten kipin kapin lipun ostoon www.ticketmaster.fi.

Loreley in the Alexander Theatre, the 11th of January, 2019

It is extremely difficult to come up with high enough praise to the Helsinki Opera Society and director Ville Saukkonen for bringing finally on stage Fredrik Pacius’s opera ”Loreley” in the Alexander Theatre. It has taken 132 years to have it again on this same stage, where it was originally seen all those years ago. The first opera of this composer of the Finnish National Anthem “Kung Karl’s jakt” (King Charles’s Hunt) is more or less regularly brought on stage, but for some mystical reason “Loreley” has not been seen since its first performances. After I had heard the opera, the reason for this negligence seemed even more mystical, since in its own context group “Loreley” is quite a good opera. There may have been some first night jitters in the performance, but as a whole the opera was quite nice.  

As you can guess from the name, the story of the opera is linked to the German folk tale of Loreley. The nobleman – Otto – has bumped into Lenore, whose father makes wine and the youngsters have fallen in love. However, Otto is getting married with a noblewoman – Bertha, which he keeps a secret from Lenore. When Lenore finds out about it, she appels to the River Rhein to help her in her revenge and promises to become Rhein’s bride, if she gets this help. Otto abandons Bertha on the wedding day and becomes a bandit. He demands Lenore to become his, but both she and her father decline. Bertha has died of sorrow and Lenore becomes the bride of Rhein – Loreley.

Director Ville Saukkonen has done a superb job with the opera. He hasn’t tried to over-modernize it, but neither has he left any cobwebs in it. I especially enjoyed the light design (Janne Teivainen) of the opera. The lights made the relatively simple set design (Tinde Lappalainen) hundredfold more impressive.  

Since ”Loreley” has not been performed for such a long time, I had thought that the music must be mediocre at its best, but it was actually quite good. The arias in the second act were very nice and full of feeling. I also believe that the choir parts would have been magnificent with a bigger choir, but unfortunately the choir was rather small and the individual voices were sometimes too discernible. Even a bigger orchestra than the one that played (Helsinki University Symphony Orchestra) would without doubt also have added something to the performance, but all in all the most important thing is that we finally had a chance to see this opera on stage even with a smaller crew.

When I sat in the audience in the Alexander Theatre, I could not avoid thinking about the historical context. I was sitting in the same theatre, where the opera was performed 132 years ago and also this time the performers were not the best in the country and even the fact that one of the main characters was ill was repetition. The role of Lenore was sung by Saara Kiiveri, who has wonderful voice material, but who also has so strong a vibrato that even my teeth were clattering. That was a pity, because without the vibrato she would have done an excellent job. The role of Otto was sung by Tero Harjunniemi. In the first act he still had some difficulties with higher notes, but in the second act even those started to sound a lot better. The role of Hubert, Lenore’s father, was sung quite beautifully by Kristjan Mõisnik. The small role of Bertha was sung by Kaisa Näreranta. Unfortunately she had caught a cold, but based on the little that she sung, I would say that her voice sounded really promising.

There are three performance of “Loreley” left, so I strongly recommend you to buy a ticket to one of them www.ticketmaster.fi.

Teatterinjohtaja Pietarin Mariinski-teatterissa, 6.1.2019

Koska sunnuntaina jäi vielä sopivasti aikaa, kävin ennen Helsingin junalle lähtöä katsomassa Wolfgang Amadeus Mozartin pienoisoopperan Der Schauspieldirektor (Teatterinjohtaja) vanhassa Mariinskissa. Jotenkin olin välttynyt näkemästä oopperaa aiemmin, vaikka sitä esitetään suhteellisen usein pienenä välipalana eri oopperataloissa.

Oopperan tausta on aika hauska. Keisari Joosef II päätti järjestää oopperakilpailun Antonio Salierin ja Mozartin välillä Schönbrunnin linnassa Wienissä. Tavoitteena oli kirjoittaa ooppera, joka kertoo teatterista ja Salieri sävelsi kilpailuun italialaisen oopperan, jotka olivat tuolloin suuressa suosiossa, ja Mozart hävisi kilpailun tällä pienellä saksankielisellä oopperalla.

Teatterinjohtaja kertoo nimensä mukaisesti teatterinjohtajasta, joka saa kutsun esiintymään Rumburgin kaupungin festivaaleille. Koska hänellä on henkilökunnassaan vain yksi laulaja, niin hän järjestää koelaulut, johon osallistuu kolme laulajaa: Madame Herz (Olga Pudova), Mademoiselle Silberklang (Larina Judina) ja Monsieur Vogelsang (Dmitri Voropajev). Koelaulajat tavoittelevat kaikki mahdollisimman kovaa palkkiota ja ykköslaulajan asemaa, kunnes lopulta teatterinjohtajan epätoivoisesti kannustamana laulavat esiintymisestä taiteen vuoksi.

Mariinsky oli onnistunut löytämään kilpailevien laulajattarien rooleihin kaksi erittäin pätevää (sekä laulullisesti että näyttelijöinä) koloratuurisopraanoa. Olga Pudovan taskumatista nakkaileva Madame Herz oli suorastaan herkullinen hahmo ja Larisa Judinan domina-henkinen Mademoiselle Silberklang lauloi tiensä ainakin minun sydämeeni (minkä lisäksi hänen saksan ääntämyksensä aarioissa oli oikein hyvää).

Suurin osa oopperasta on itse asiassa puhetta, joten Mariinskyn versiota ei kannata mennä katsomaan ilman venäjän taitoa, koska puheosuuden olivat venäjäksi eikä niitä ollut tekstitetty. Laulamisen vuoro on vasta silloin kuin esiintyjät ryhtyvät varsinaiseen koelauluun. Tähän versioon ohjaaja (Gleb Cherepanov) oli myös lisännyt kaksi lisäaariaa (yksi molemmille primadonnille) eli Io non chiedo, eterni Dei –aarian, jonka Mozart sävelsi Christoph Willibad Gluck oopperan Alceste alkuun ja joka sisältää korkeimman koskaan ihmisäänelle kirjoitetun nuotin. Siksi aarian esittäjiä ei nyt ihan joka oksalla kasvakaan, mutta Larisa Judina selvisi urakasta loistavasti. Toinen lisätty aaria oli Mozartin säveltämä Vorrei spiegarvi, oh Dio! Pasquale Anfossin oopperaan Il curioso indiscreto ja sen lauloi - myös erittäin onnistuneesti - Olga Pudova.

Esitys nyt ei ehkä ollut oopperavuoteni kohokohta, mutta se sopi hyvin pieneksi välipalaksi junan lähtöä odotellessa. Hauska yksityiskohta oli, että tämäkin ooppera oli lavastettu ja puvustettu lähes kokonaan linjalla musta, valkoinen ja punainen.

The Impresario in Mariinsky Theatre in St. Petersburg, the 6th of January, 2019

Since I had some extra time before the train to Helsinki left, I decided to go and see Wolfgang Amadeus Mozart’s mini-opera “Der Schauspieldirektor” (The Impresario) in the old Mariinsky. Somehow I had managed to not see this opera earlier even though it is performed relatively regularly in various opera houses in Europe.  

The background of the opera is rather funny. The Emperor Joseph II decided to organize an opera competition between Antonio Salieri and Mozart in the Schönbrunn castle in Vienna. The theme of the opera was to be theatre. Salieri composed to the competition an Italian opera that were hugely popular at that time and this small German-language opera of Mozart lost the competition. 

The opera is a story about an impresario, who receives an invitation to perform at the festival of Rumburg. Since he only has one performer in his theatre, he decides to organize an audition. Three singers take part in the audition: Madame Herz (Olga Pudova), Mademoiselle Silberklang (Larisa Yudina) and Monsieur Vogelsang (Dmitry Voropayev). All the singers try to get as high a salary as possible and the position of the first singer till the Impresario in desperation manages to get them sing about performing for the sake of art.  

Mariinsky had managed to find to the roles of the competing prima donnas two extremely talented (both as singers than actors) coloratura sopranos. Olga Pudova’s Madame Herz, who constantly sipped from her flask, was absolutely hilarious and Larisa Yudina’s dominatrix styled Mademoiselle Silberklang sang her way to at least my heart (in addition to which her German pronunciation in the arias was good).  

Most of the opera was spoken text, so this version is only worth seeing if you understand Russian, since the spoken parts were in Russian and without texting. The singing started only when the auditions started. To this version the director Gleb Cherepanov had added a couple of extra arias (one for both ladies): “Io non chiedo, eterni Dei”, which Mozart composed the opera “Alceste” of  Christoph Willibad Gluck and which contains the highest note ever composed for human voice. That is why there aren’t really that many singers who can sing the aria, but Larisa Yudina did beautifully.  The second extra aria was also from Mozart “Vorrei spiegarvi, oh Dio!” and he composed it for Pasquale Anfossi’s opera “Il curioso indiscreto”. This aria was successfully sung by Olga Pudova.

The opera may not have been the highlight of my opera year, but it suited well as a little snack while waiting for the train to leave. A funny detail: also this opera’s set design and costume design was based mostly in black, red and white colours.  

Lumoajatar Mariinski-2;ssa Pietarissa, 5.1.2019

Pjotr Tsaikovskin oopperoista eniten esitetään Jevgeni Oneginia ja Patarouvaa. Mazeppa ja Iolantakin vilahtavat silloin tällöin ohjelmistossa, mutta muita hänen oopperoitaan nähdään verrattain harvoin edes Venäjälla puhumattakaan nyt sitten muista maista. Kun siis Mariinski-2:ssa oli esitysvuorossa vuonna 2003 ensi-iltansa saanut David Pountneyn ohjaama Lumoajatar, niin sain siitä hyvän syyn piipahtaa viikonlopuksi Pietariin.

Olin alun perin ostanut lipun esitykseen puhtaasti oopperan itsensä vuoksi, mutta kun miehitys lopulta julkaistiin, olin entistä onnellisempi lipustani, sillä Nastasjan roolin lauloi Elena Stikhina, joka teki lähtemättömän vaikutuksen minuun Kansallisoopperan Trubaduurissa viime vuonna. Hieman iloani himmensi se, että samalla ilmoitettiin kapellimestariksi vaihtuneen Valeri Gergijevin, jonka ikuinen myöhästely nyrppii minua aina. Tällä kertaa hän oli yllätyksekseni vain 20 minuuttia myöhässä aloituksesta, mikä Gergijevin kyseessä ollessa on oikeastaan aikataulussa olemista ja hänen normaalistaan poiketen edes väliaika ei venynyt, joten olin todella tyytyväinen.

Lumoajatar kertoo tarinan ruhtinaasta, hänen vaimostaan, pojastaan ja lumoavasta naisesta - Nastasjasta. Ruhtinas rakastuu Nastasjaan, joka rakastaakin poikaa. Vaimo on mustasukkainen miehestään ja poika lupaa ensin kostaa Nastasjalle, mutta rakastuukin sitten tähän. Vaimo myrkyttää Nastasjan ja ruhtinas tappaa poikansa mustasukkaisuudessaan ja menettää järkensä. Ooppera perustuu Ippolit Shpazhinskyn näytelmään ja hän muokkasi siitä myös oopperalibreton Tsaikovskin pyynnöstä. 

Musiikillisesti teos on hyvin Tsaikovskin kuuloista. Eniten nautin Nastasjan aariasta ensimmäisessä näytöksessä sekä äidin ja pojan duetosta. Vaikka Elena Stikhina oli tälläkin kertaa näytöksen tähti, niin myös ruhtinaan roolin laulanut Vladislav Sulimsky ja ruhtinattaren roolin laulanut Olga Savova tekivät hienot esitykset. Gergijevin johtama orkesteri hoiti teoksen varsin rutiininomaisesti; mitään huikeita huippuja ei ollut, mutta ei myöskään mitään virheitä.

Teoksen ohjauksesta pidin kovasti. Pountney oli koonnut hienon maailman, jossa muutamia elementtejä vaihdellen siirryttiin öisestä metsästä ruhtinaan palatsiin. Lavastuksessa (Robert Innes-Hopkins) ja puvustuksessa (Tatiana Noginova) oli käytetty vain kolmea väriä: valkoista, punaista ja mustaa, mikä loi upeita kontrasteja henkilöiden välille ja teki muutenkin visuaalisesta ilmeestä todella vaikuttavan.

  

The Enchantress in Mariinsky-2 in St. Petersburg, the 5th of January, 2019

Out of Pyotr Tchaikovsky’s operas “Eugene Onegin” and “The Queen of Spades” are the most frequently performed ones. You sometimes see also “Mazepa” and “Iolanta”, but the rest of his operas are seldom seen even in Russia, let alone in other countries. So when I saw that “The Enchantress”, that had its opening night in Mariinsky in 2003, would be shown again in Mariinsky-2, I got a good reason to make a weekend trip to St. Petersburg.  

I originally bought the ticket just because the opera is so seldom in the programme, but when Mariinsky finally announced the performers, I got an extra bonus, since the role of Nastasya was sung by Elene Stikhina, who made an indelible impression on me in the Finnish National Opera’s “The Troubadour” last year. My joy was dimmed a bit by simultaneous announcement that the conductor would be Valery Gergiev, whose constant lateness really bugs me. This time he was – to my surprise – only 20 minutes late, which in his case is actually on time. And contrary to his usual behaviour he also returned from the interval on time, so I was really happy.

“The Enchantress” tells a story about a prince, his wife, son and an enchanting woman – Nastasya. The prince falls in love with Nastasya, who is in her turn in love with the son. The wife is jealous of her husband and the son promises first to kill Nastasya to get revenge, but then falls in love with her. The wife poisons Nastasya and the prince kills the son out of jealousy and loses his mind afterwards. The opera is based on Ippolit Shpazhinsky’s play, which he turned into an opera libretto at the request of Tchaikovsky.    

The music of the opera sounds very much like Tchaikovsky’s music does. My favourite parts were Nastasya’s arioso in the first act and the duet between the mother and the son. Even though Elena Stikhina was this time also the star of the performance, Vladislav Sulimsky as the prince and Olga Savova as the princess did really well. The Mariinsky Theatre Orchestra conducted by Gergiev made a routine performance with no great peaks, but also without any mistakes.  

I loved the work of director David Pountney. He had created an imaginative world where just by changing some parts, you could imagine being in the dark, oppressive forest or grandiose prince’s palace.  Set designer Robert Innes-Hopkins and costume designer Tatiana Noginova had used only three colours (white, red and black), which created magnificent contrasts between the characters and made the visual image as such very impressive.