On vaikeaa keksiä
riittävän kehuvia sanoa kiittääkseen Helsingin oopperayhdistystä ja ohjaaja
Ville Saukkosta siitä, että Maamme-laulun säveltäjän Fredrik Paciuksen Loreley
on vihdoin saanut uusintaensi-illan Aleksanterin teatterin lavalla. Kokonaiset
132 vuotta on kulunut siitä, kun sitä viimeksi esitettiin näyttämöllä – vieläpä
tällä samalla lavalla. Paciuksen ensimmäistä – ja samalla ensimmäistä
suomalaista – oopperaa Kung Karl’s jakt on esitetty aina silloin tällöin, mutta
jostain mystisestä syystä Loreley on jäänyt täysin paitsioon. Kuultuani tämän
oopperan syy vaikuttaa entistä mystisemmältä, sillä omassa lajissaan Loreley on
ihan kelpo ooppera. Pientä ensi-iltajännitystä esityksessä saattoi olla, mutta
kokonaisuutena esitys oli ihan kunnon oopperaa.
Kuten nimestä voi
arvata, oopperan juoni liittyy saksalaiseen kansantarinaan Loreleysta. Aatelinen Otto on törmännyt viinitilan
omistajan tyttäreen Lenoreen ja nuoret ovat rakastuneet toisiinsa. Otto on
kuitenkin menossa naimisiin aatelisneidon Berthan kanssa, minkä hän salaa
Lenorelta. Kun Lenore saa asian selville, hän järkyttyy ja manaa Reinin (siis
sen joen) voimat auttamaan kostossaan. Vastapalveluksena hän lupautuu Reinin morsiameksi,
kun kosto on täytetty. Otto hylkää Berthan häiden jälkeen ja ajautuu rosvoksi.
Hän vaatii Lenorea itselleen, mutta sekä Lenoren isä, että Lenore itse torjuvat
hänet. Bertha on kuollut surusta ja Lenoresta tulee Reinin morsian Loreley.
Ville Saukkonen
on tehnyt hienoa työtä ohjauksessa. Teosta ei ole tehty väkisin moderniksi,
mutta ei se myöskään ole hämähäkinseittejä täynnä. Erityisen paljon pidin
esityksen valoista (Janne Teivainen). Ne tekivät yksinkertaisesta lavastuksesta
(Tinde Lappalainen) vaikuttavamman potenssiin kymmenen.
Koska Loreley on
ollut esityspaitsiossa niin kauan, niin olin kuvitellut, että musiikki on
täysin mitäänsanomatonta, mutta se olikin ihan hyvää keskitasoa. Toisen
näytöksen aariat olivat suorastaan hyviä ja tunteisiin vetoavia. Kunnon kuoron
kanssa myös kuorokohtaukset olisivat olleet varmaan aivan upeita, mutta valitettavasti
esityksen kuoro oli hieman hintelä ja välillä yksittäiset äänet erottuivat
turhan hyvin. Suurempi orkesterikin (Ylioppilaskunnan soittajat toimi
orkesterina) olisi varmaan lisännyt esityksen tehoa, mutta ehdottomasti tärkeintä
on, että ooppera vihdoin saatiin taas näyttämölle vaikkapa sitten pienemmällä
miehityksellä.
Kun istuin
Aleksanterin teatterin katsomossa katsomassa esitystä, niin en voinut välttyä ajattelemasta
historian lehtien havinaa. Teatteri oli sama kuin ensiesityskierroksella ja
esiintyjät eivät olleet valtakunnan ykkösjoukkoa tälläkään kertaa ja esiintyjän
sairastuminenkin toistui. Lenoren roolin lauloi Saara Kiiveri, jolla on kieltämättä
kaunis ääniaines, mutta niin vahvaa vibraattoa en ole kuullut vuosiin. Harmi,
sillä ilman sitä Kiiveri olisi tehnyt aivan loistoesityksen. Oton roolin lauloi
Tero Harjunniemi. Ensimmäinen näytös meni ääntä lämmitellessä ja ylä-äänet
eivät olleet parhaimmillaan, mutta toisessa näytöksessä ääni alkoi soida jo
oikein kauniisti. Lenore isän Hubertin roolin lauloi varman kauniisti Kristjan
Mõisnik. Berthan pienessä roolissa esiintyi
Kaisa Näreranta. Harmi, että hänellä oli sekä varsin vähän laulettavaa, että
pieni flunssa päällä. Mutta sen vähän perusteella, mitä hän lauloi, ääni
kuulosti erittäin lupaavalta.
Loreleyn
esityksiä on vielä kolme jäljellä, joten kipin kapin lipun ostoon www.ticketmaster.fi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti