Lumoajatar Mariinski-2;ssa Pietarissa, 5.1.2019

Pjotr Tsaikovskin oopperoista eniten esitetään Jevgeni Oneginia ja Patarouvaa. Mazeppa ja Iolantakin vilahtavat silloin tällöin ohjelmistossa, mutta muita hänen oopperoitaan nähdään verrattain harvoin edes Venäjälla puhumattakaan nyt sitten muista maista. Kun siis Mariinski-2:ssa oli esitysvuorossa vuonna 2003 ensi-iltansa saanut David Pountneyn ohjaama Lumoajatar, niin sain siitä hyvän syyn piipahtaa viikonlopuksi Pietariin.

Olin alun perin ostanut lipun esitykseen puhtaasti oopperan itsensä vuoksi, mutta kun miehitys lopulta julkaistiin, olin entistä onnellisempi lipustani, sillä Nastasjan roolin lauloi Elena Stikhina, joka teki lähtemättömän vaikutuksen minuun Kansallisoopperan Trubaduurissa viime vuonna. Hieman iloani himmensi se, että samalla ilmoitettiin kapellimestariksi vaihtuneen Valeri Gergijevin, jonka ikuinen myöhästely nyrppii minua aina. Tällä kertaa hän oli yllätyksekseni vain 20 minuuttia myöhässä aloituksesta, mikä Gergijevin kyseessä ollessa on oikeastaan aikataulussa olemista ja hänen normaalistaan poiketen edes väliaika ei venynyt, joten olin todella tyytyväinen.

Lumoajatar kertoo tarinan ruhtinaasta, hänen vaimostaan, pojastaan ja lumoavasta naisesta - Nastasjasta. Ruhtinas rakastuu Nastasjaan, joka rakastaakin poikaa. Vaimo on mustasukkainen miehestään ja poika lupaa ensin kostaa Nastasjalle, mutta rakastuukin sitten tähän. Vaimo myrkyttää Nastasjan ja ruhtinas tappaa poikansa mustasukkaisuudessaan ja menettää järkensä. Ooppera perustuu Ippolit Shpazhinskyn näytelmään ja hän muokkasi siitä myös oopperalibreton Tsaikovskin pyynnöstä. 

Musiikillisesti teos on hyvin Tsaikovskin kuuloista. Eniten nautin Nastasjan aariasta ensimmäisessä näytöksessä sekä äidin ja pojan duetosta. Vaikka Elena Stikhina oli tälläkin kertaa näytöksen tähti, niin myös ruhtinaan roolin laulanut Vladislav Sulimsky ja ruhtinattaren roolin laulanut Olga Savova tekivät hienot esitykset. Gergijevin johtama orkesteri hoiti teoksen varsin rutiininomaisesti; mitään huikeita huippuja ei ollut, mutta ei myöskään mitään virheitä.

Teoksen ohjauksesta pidin kovasti. Pountney oli koonnut hienon maailman, jossa muutamia elementtejä vaihdellen siirryttiin öisestä metsästä ruhtinaan palatsiin. Lavastuksessa (Robert Innes-Hopkins) ja puvustuksessa (Tatiana Noginova) oli käytetty vain kolmea väriä: valkoista, punaista ja mustaa, mikä loi upeita kontrasteja henkilöiden välille ja teki muutenkin visuaalisesta ilmeestä todella vaikuttavan.