Giuditta Aleksanterin teatterissa, 22.2.2019

Franz Lehárin operetti Giuditta kantaesitettiin Wienin valtionoopperassa vuoden 1934 tammikuussa ja jo saman vuoden lokakuussa se sai suomenkielisen kantaesityksensä Helsingissä Aleksanterin teatterissa, jonne se nyt palaa 85 vuoden tauon jälkeen. Ohjaaja on – kukapa muu kuin – Ville Saukkonen.

Operetin tarina kertoo Giudittasta, joka jättää omistushaluisen aviomiehensä ja karkaa Octavion kanssa Pohjois-Afrikkaan. Octavio on upseeri, joka joutuu myöhemmin lähtemään joukkojensa mukaan ja jättämään Giudittan, josta tulee yökerholaulaja. Octavio palaa myöhemmin vain huomatakseen Giudittan löytäneen toisen miehen. Pari tapaa vielä myöhemminkin, mutta he eivät palaa kuitenkaan yhteen. Sinänsä erikoinen (ei-onnellinen) loppu operetille.

Giuditta on ehdottomasti yksi parhaimmista näkemistäni Saukkosen ohjauksista. Kokonaisuus on näyttävä ja sopivan hauska ja vauhdikas, mutta myös tarvittaessa vaikuttava. Taina Relanderin puvustusta ja lavastusta voi myös vain kehua. Teokseen oli selkeästi käytetty enemmän rahaa kuin moniin muihin Saukkosen ohjauksiin ja tulos oli sen mukainen.

Kuten niin usein muulloinkin Saukkosen ohjauksissa, tälläkin kertaa mukana oli tanssijoita (Anni Kaila, Antti Nieminen, Jaakko Nieminen ja Ilona Salonen), joiden tanssit sopivatkin harvinaisen hyvin tähän vauhdikkaaseen operettiin.

Octavion roolin laulanut Markus Nykänen oli hyvässä vireessä ja varsinkin hänen ensimmäinen aariansa teki välittömän vaikutuksen. Valitettavasti ensi-illan Giuditta, Riikka Hakola ei kuulu suosikkeihini, joten en päässyt täysin sydämin nauttimaan operetin kuuluisimmasta laulusta Illan kuumimmat suudelmat jaan (Meine Lippen, sie küssen so heiss). Mutta onneksi esityksessä oli paljon muita mukavia numeroita, joten voin ehdottomasti suositella teosta kaikille operetin ystäville. Esityksiä on vielä useita jäljellä ja lippuja saa www.ticketmaster.fi kautta.  

Giuditta in the Alexander Theatre, the 22nd of February, 2019

Franz Lehár’s operetta ”Giuditta” had its first performance in Vienna in January 1934 and already in October of that same year it had its Finnish language opening night in the Alexander Theatre in Helsinki. Now it has returned to the Alexander Theatre after 85 years. And the director is – who else but – Ville  Saukkonen.

The story of the operetta is about Giuditta, who leave his possessive husband and runs away with Octavio to North Africa. Octavio is an officer, who is later forced to leave Giuditta to join his troops. Giuditta becomes a night club singer and when Octavio later returns, he finds she has found another man to console her. The couple meets after some years, but they do not return together. So quite an unusual end for an operetta (non-happy).

”Giuditta” is, without doubt, one of the best works of Ville Saukkonen. The operetta is snazzy, suitably funny and eventful, but also – when necessary – impressive. Set and costume design by Taina Relander also fits the operetta. It is clear that there has been more money to use than usually in Saukkonen’s works.

As so often with Saukkonen, there were some dancers on the stage (Anni Kaila, Antti Nieminen, Jaakko Nieminen and Ilona Salonen), whose dances fit this speedy operetta more than well.

Markus Nykänen, who sang the role of Octavio, made an immediate effect already in his first song. Unfortunately the Giuditta of the first night - Riikka Hakola – is not one of my favourite singers, so that I could not fully enjoy the most famous song of the operetta ”Illan kuumimmat suudelmat jaan” (Meine Lippen, sie küssen so heiss). But fortunately there were plenty of nice songs in the operetta, so that I can sincerely recommend it to all operetta lovers. There are several performances left and tickets are available through www.ticketmaster.fi.  

Orfeus Manalassa Helsingin Koservatoriossa, 16.2.2019

Helsingin Konservatoriossa esitetään parhaillaan Jacques Offenbachin teosta Orfeus Manalassa. Kävin itse katsomassa sen kakkosensi-illan. Operetti (tai ooppera) perustuu antiikin taruun Orfeuksesta, jonka vaimo Eurydike kuolee häissään ja joutuu Manalaan. Orfeus lähtee noutamaan häntä takaisin (oopperassa hyvin vastahakoisesti ja vain yleisen mielipiteen pakottamana). Eurydike on aluksi aivan tyytyväinen Manalassa Pluton kanssa, mutta sitten pääjumala Jupiter saa hänen sydämensä sykkimään. Jupiter joutuu kuitenkin muiden painostuksesta sallimaan Eurydiken lähdön Manalasta Orfeuksen kanssa, mutta määrättyään ensin, että Orfeus ei sai matkalla katsoa perässään tulevaan Eurydikeen, hän kuitenkin salamallaan säikäyttää tämän kääntymään, jolloin Eurydike ei päädykään takaisin maan päälle. Oopperasta on olemassa kaksi eri versiota ja nyt nähdään vuoden 1858 vuoden kaksinäytöksinen kantaesitysversio.

Juulia Tapolan ohjaus oli sopivan hullutteleva tarinaan ja koko toteutus (lavastus, puvustus – Pia Lasonen - ja videoprojisoinnit – Tapola) oli samassa linjassa. Koska teoksen musiikkikin on hyvin leikittelevää, niin ohjaus sopi siihen mielestäni mainiosti.

Vaikka joku ei ole kuullutkaan tästä teoksesta, niin Offenbachin musiikista löytyy taatusti kaikenlaista tutunkuuloista. Vähintäänkin lopun cancan on jokaiselle tuttu. Kokonaisuutena musiikki on hyvin mukaansatempaavaa, joten tätä teosta voi suositella myös niille, jotka eivät ole ehkä kaiken suurimpia klassisen musiikin ihailijoita.

Illan solisteista pidin eniten Jupiterin roolin laulaneesta Jarkko Salmisesta. Hän oli sekä ääneltään että olemukseltaan sopivan jyhkeä Jupiterin rooliin. Akseli Ferrand ja Helmi Huczkowski tekivät myös kelpo suoritukset illan pääparina. Pirteän esityksen tekivät myös Pluton roolin laulanut Niilo Erkkilä ja John Styksin roolin laulanut Ilmari Leisma. Kieltämättä osasta solisteista kuuli, että heidän oopperauransa oli vasta alkuvaiheissa, mutta jostakinhan sitä kokemusta on alettava kerätä.

Esityksiä on vielä jäljellä, joten suosittelen ostamaan lippuja www.konservatorio.fi –sivun kautta.  

Orpheus in the Underworld in the Helsinki Conservatory, the 16th of February, 2019

There are at the moment in the Helsinki Convervatory performances of Jacques Offenbach’s operetta (opera) “Orpheus in the Underworld”. I saw myself the second first night. This operetta (or opera) is based on the story of Orpheus, whose wife Eurydice dies at their wedding and ends up in the Underworld. Orpheus goes to fetch her back (in the opera against his will, forced by the public opinion). Eurydice is in the beginning quite happy in the Underworld with Pluton, but then the king of the gods, Jupiter makes her heart beat faster. However, Jupiter is forced by the others to let her leave the Underworld with Orpheus, but he decrees that if Orpheus turns to look at Eurydice during the return trip, she will die again. And, of course, Jupiter scares Orpheus to turn by a strike of a lightning. There exists two versions of the operetta and the one seen at the conservatory is the original from 1858 in two acts.

The director Juulia Tapola has created a suitably crazy story and everything (set design, costume design – Pia Lasonen – and video projections  – Tapola) are in line. Since the music is also playful, her work suits this operetta perfectly.

Even if you have never heard of this operetta, you are bound to recognize some of the music of Offenbach. At least the end scene cancan is known to everybody. On the whole the music is really riveting, so that I can recommend this performance also to those people, who are not so keen on classical music.

Out of the soloists I liked the most Jarkko Salminen who sang the role of Jupiter. Both his voice and his gestalt were fully suitable to the role. Akseli Ferrand and Helmi Huczkowski also did good work as the main couple. Niilo Erkkilä as Pluton and Ilmari Leisma as John Styx also did perky performances. Sure, you could hear that some of the singers were in the beginning of their operatic careers, but you have to start somewhere.

There are still some performances left, so I recommend to buy tickets via the conservatory’s site www.konservatorio.fi.  

Karmeliittojen keskusteluja Tukholman Kuninkaallisessa oopperassa, 9.2.2019

Yleensä Fancis Poulencin oopperatuotannon sanotaan olevan varsin kaksijakoinen: osa oopperoista on suorastaan absurdeja ja osa taas käsittelee varsin syvällisestikin uskoa. Tukholman Kuninkaallisessa oopperassa näkemäni Karmeliittojen keskusteluja kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. 

Oopperan juoni perustuu tositarinaan: joukkoon karmeliittanunnia, jotka vain kymmenen päivää ennen Robespierren kuolemaa Ranskan vallankumouksen viimeisinä päivinä tuomitaan kuolemaan ja teloitetaan. Oopperassa aatelistyttö Blanche liittyy karmeliittoihin vallankumouksen alkuaikoina ja paettuaan välillä luostarista, liittyy muiden nunnien seuraan juuri ennen teloituksen toimeenpanoa.

Johanna Garpen ohjauksessa oli vahvalle tarinalle annettu tilaa ja lavastus (Per A. Jonsson) oli minimoitu ja kun pääosien esittäjät olivat nunnia, niin puvustuskin (Nina Sandström) oli pääosin yksinkertaista. Pidin Garpen ohjauksesta, joskin välillä hieman häiriinnyin nunnien suurieleisistä rukouksista; enpä usko että 1700-luvun karmeliittaluostarissa rukoukset olivat kuin tanssin koreografiaa. Ja moderneihin vaatteisiin pukeutuneen rahvaan tunkeutuminen nunnien keskelle pidätyshetkellä oli myös varsin erikoinen kohtaus.

Musiikillisesti teos oli varsin mielenkiintoinen. Välillä tarina vei niin vahvasti mukanaan, että musiikki jäi lähes sivuosaan, mutta ajoittain musiikki oli erittäin vaikuttavaa. Oopperan tunnetuin kohtaus on tietenkin loppu, jossa nunnat – laulaen Salve Reginaa yksi toisensa jälkeen kuolevat luoteihin. Vaikuttava kohtaus.

Oopperan solistit olivat myös erittäin hyviä. Vanhan priorittaren roolin rautaisella ammattitaidolla lauloi Anne Sofie von Otter. Ei voi kuin ihailla hänen ääntään ja esiintymistään kuolevana luostarin johtajana. Toinen erityisen hienon vaikutuksen tehnyt solisti oli Sisar Constancen roolin laulanut Sofie Asplund. Hänen äänensäkin oli kaunis, mutta erityisen mielenpainuva oli hänen esityksensä syvästi uskovana, positiivisena luostarisisarena.

Dialogues of the Carmelites in the Royal Opera in Stockholm, the 9th of February, 2019

Usually it is said that the operas of Francis Poulenc can be divided into two groups: some of the operas as totally absurd stories and other are deeply religious. “Dialogues of the Carmelites” that I saw in the Royal Opera in Stockholm belongs to the latter group. 

The story of the opera is based on a true story: a group of Carmelite nuns, who only ten days before the death of Robespierre, during the last few days of the French Revolution are sentenced to death and executed. In the opera a noble girl, Blanche, joins the Carmelite order in the beginning of the Revolution and joins the other nuns again in the eve of the execution after having first fled the convent.

The director, Johanna Garpe, had left room for the strong story and the set design (Per A. Jonsson) had been minimized. Also the costume design (Nina Sandström) was mainly rather simple, quite understandably, since the main characters were nuns. I liked Garpe’s work, though occasionally the grand gestures during the prayers did disturb me. I very much doubt that prayers in the 16^th century convent were choreographed that heavily. And the arrest of the nuns mixed with common people in modern clothes was also a rather unusual scene.

From musical point of view the opera was interesting. Sometimes the story was so absorbing that that you paid little attention to the music itself, but in other parts to music was truly compelling. The best known scene of the opera is definitely the end scene, where the nuns – singing “Salve Regina” – one after another face the executioners and die. Truly impressive!

The soloists were also very good. The role of the old prioress was sung with iron professionalism by Ann Sofie von Otter. You can only admire the quality of her voice and her acting as the dying prioress. The second soloist that made an especially great effect on me was Sofie Asplund, who sang the role of Sister Constance. Such lovely voice combined with great acting as the deeply religious, but positive convent sister. 

Jää Suomen Kansallisoopperassa, 5.2.2019

Pidin suunnattomasti Ulla-Lena Lundbergin vuonna 2012 Finlandia-palkinnon saaneesta romaanista Is (Jää). Teoksen kieli oli kaunista ja tarina vei mukanaan saariston karuun elämään. Siksi odotinkin tätä oopperaversiota vähän ristiriitaisin tuntein – varsinkin kun librettoa ei kirjoittanut itse Lundberg, vaan Juhani Koivisto – eikä se ollut ruotsinkielinen vaan suomeksi. Koska kirjoitettu kieli ja musiikki ovat niin erilaisia tapoja ilmaista tunnetiloja, toivoin positiivista kokemusta, mutta arvelin, että romaanin hienoa henkeä olisi vaikea tavoittaa. Mutta uusi suomalainen ooppera on aina merkittävä asia, joten jännitystä oli runsaasti ilmassa ennen esitystä.

Jää kertoo tarinan saariston seurakuntaan tulleesta nuoresta papista Petter Kummelista ja hänen vaimostaan Monasta, saariston asukkaista, merestä ja Petterin kuolemasta heikkoihin jäihin.

Libreton kirjoittaminen Jään kaltaisesta romaanista ei varmasti ole helpoimpia haasteita maailmassa, koska teos kuvaa suurimmalta osaltaan arkielämää, joskin haastavissa olosuhteissa. Tämä vaikeus näkyikin mielestäni kahdessa ensimmäisessä näytöksessä, jotka jäivät jotenkin hajanaisiksi jonoksi kohtauksia. Vasta kolmannessa näytöksessä, jotta Petter Kummelin kuolee ja jossa käsitellään Monan surua, kerronta jäntevöityi ja huomasin kohentavani asentoani istuimellani.

Säveltäjä Jaakko Kuusiston (hän myös johti Kansallisoopperan orkesteria) työssä näkyi sama ilmiö kuin libretossakin. Vaikka koko oopperan ajan musiikista kuuli, että yksi oopperan päähenkilöistä oli itse asiassa meri, niin vasta kolmannessa näytöksessä musiikin voima kasvoi draamaksi, joka herätti kuuntelemaan todella tarkkaavaisesti. Kuusisto on kertonut, että hän aloitti oopperan säveltämisen kolmannen näytöksen Monan aariasta, joka olikin yksi oopperan vaikuttavimmista hetkistä.

Pidin oopperan ohjauksesta (Anna Kelo), jossa arjen kauneudelle annettiin tilaa. Saaristolaiselämän luominen oopperan lavalle on tietysti nykyteknologian avulla helpompaa kuin joskus ennen, mutta oikean tunnelman luominen vaatii silti ammattitaitoa. Erittäin onnistunut lavastus (Kati Lukka) ja Thomas Hasen valaistus ja videosuunnittelu täydensivät kokonaisuuden.

Aarne Pelkonen Petter Kummelin roolissa oli erinomainen. Pelkosella on upean luonnollinen äänenmuodostus, joka suorastaan hiveli korvia. Yksikään ääni ei kuulostanut ponnistetulta ja toivon totisesti, että hän tulee jatkossa esiintymään enemmän myös Suomessa eikä vain Saksan oopperalavoilla. Hän oli muutenkin todella uskottava kiltin pastorin roolissaan. Mari Palo teki myös hyvän roolin kiukkuisen topakkana papinrouvana. Olen yleensä aina pitänyt myös Jeni Packalenin esiintymisistä. Niin nytkin, vaikka hänen roolihahmonsa Irina Gyllenin kohtaukset tuntuivat ajoittain vähän pakolla tarinaan survotuilta.

Vähän heikommista kahdesta ensimmäisestä näytöksestä huolimatta, oopperakokemus jäi hienon kolmannen näytöksen ansiosta kirkkaasti plussalle ja voin ehdottomasti suositella oopperaa. Esityksiä on vielä jäljellä ja jokunen lippukin saattaa vielä löytyä. Ja ainakin jokaisen kannattaa lukea Ulla-Lena Lundbergin romaani! 

Ice in the Finnish National Opera, the 5th of February, 2019

I liked tremendously Ulla-Lena Lundberg’s novel ”Ice” that received the Finlandia Prize in 2012. The language of the novel (I read it in the original, in Swedish, so I am not sure about the English translation) was beautiful and the story made you a part of the hard life in the Finnish archipelago. That is why I was waiting for this opera with mixed feelings – especially since the libretto was not written by Lundberg, but by Juhani Koivisto – and it was not in Swedish, but in Finnish. Since written language and music use different in their tools of expressing emotions, I was hoping for a positive experience, but I thought it would be difficult to reach the grasping atmosphere of the novel. But a new Finnish opera is always a landmark, so there was a lot of tension in the air before the performance.

”Ice” tells a story about a new priest – Petter Kummelin - who arrives to a congregation in the Finnish archipelago, his wife Mona, inhabitants in the villages, the sea and the death of Petter on the weak ice.

It cannot be easy to write a libretto based on a novel like ”Ice”, where most of the story is description of everyday life, even if under harsh conditions of the archipelago. This challenge was in my opinion clearly visible in the two first acts, which remained as a disconnected queue of events. Only in the third act, where Petter Kummel dies and which describes the sorrow of his widow Mona, the story deepens and I noticed that I also improved my sitting position to concentrate better.

In the work of the composer Jaakko Kuusisto (who also was the conductor) you could hear the same dilemma as in the libretto. Even though throughout the opera you could hear that one of the main characters of the opera was the sea, only in the third act the strength of the music grew to dramatic spheres, which woke you up to really listen to the music. Kuusisto has told that he began composing the opera from Mona’s aria in the third act, which actually was one of the most impressive moments of the whole opera.

I liked the direction of the opera (Anna Kelo), where the beauty of everyday life was given room. Creating life in the archipelago is, of course, easier with the help of today’s technology than it used to be, but creating the right atmosphere still requires talent. Extremely successful set design by Kati Lukka and Thomas Hase’s light and video design helped in this creation.

Aarne Pelkonen in the role of Petter Kummel was excellent. He has a superbly natural singing technique, which was a pleasure to listen to. No sound was forced and I certainly hope that he will in future sing also more in Finland and not just in the German opera houses, where he has mostly sung in the recent years. He did a very credible role as the nice new priest. Mari Palo did also a good role as the somewhat angry and efficient wife. I have normally always liked the singing of Jeni Packalen as I did this time, too, even though the scenes with her character – Irina Gyllen – sometimes seemed a bit extra.

Despite the weaker first two acts, the whole opera was a positive experience thanks to the strong third act and I can definitely recommend it to everybody. There are still some performances left and even some tickets seem to be available. And I really recommend reading the novel by Ulla-Lena Lundberg!  

Xerxes Frankfurtin oopperassa, 2.2.2019

Olen varmasti useamman kertaa maininnut, että olen suuri barokkioopperoiden ystävä. Valitettavasti niitä esitetään Suomessa turhan harvoin minun makuuni, mutta onneksi muualla Euroopassa niitä on useammin ohjelmistossa. Tällä kertaa pääsin katsomaan Georg Friedrich Händelin vuonna 1738 ensi-iltansa saaneen oopperan - Xerxes - viimeisen esityksen tällä kaudella Frankfurtin oopperassa.

Ooppera kertoo kuningas Xerxeksestä, joka on jättänyt morsiamensa prinsessa Amastren. Nyt hän ihastuu veljensä Arsamenen rakastettuun Romildaan. Romildan sisko, Atalanta on myös rakastunut Arsameneen. Lukuisten kiemuroiden jälkeen Arsamene ja Romilda menevät naimisiin, Xerxes palaa takaisin Amastren luo ja Atalanta päättää etsiä uuden miehen itselleen. Ooppera on erikoinen sekoitus hauskuutta ja draamaa – ikään kuin juonen kirjoittaja ei olisi oikein osannut päättää, onko kyseessä komedia vai tragedia.

En erityisemmin pitänyt Tilmann Köhlerin ohjauksesta. Ei se nyt huonoin näkemäni modernisointi ollut, mutta ruoan ja juoman heittely pitkin pöytää ja näyttämöä ei ollut makuuni. Kai sen jotakin korkealentoista oli tarkoitus symboloida, mutta minusta se oli lähinnä mautonta.

Onneksi Händelin musiikki korvasi ohjauksen omituisuuden. Xerxes on täynnä mitä upeimpia lauluja ja aarioita ja kuulija ennättää tuskin toipua edellisestä kuin uusi musiikillinen tykitys alkaa. Ja kun solistijoukko oli ilman poikkeuksia korkeatasoinen, niin yleisö todella sai rahoilleen vastinetta. Vaikka Xerxeksen ensimmäinen aaria Ombra mai fu on varmasti oopperan tunnetuin, niin se on vain alkua. Jokaisella solistilla on oma tähtihetkensä tai oikeammin useita sellaisia. Ja onneksi useat aariat esitettiin myös orkesterin ja yleisön välissä olevalla pienellä kävelysillalla, jolloin yleisö pääsi kuulemaan esitykset mahdollisimman läheltä.

Illan solisteista oli oikeasti mahdotonta valita suurinta suosikkia. Jos ihan hiuksia halkomaan alan, niin ehkäpä Katharina Magieran Amastrella oli oopperan vaikuttavin aaria; hänen upean alttonsa ja orkesterin yhteistyö hänen ensimmäisessä aariassaan oli järisyttävää. Zanda Švēde Xerxeksenä oli juuri sopivan reteä rooliin. Louise Alderin Romildalla oli huimaavia aarioita ja Lawrence Zazzon kontratenori oli upeassa vireessä. Ja kun vielä Elizabeth Sutphenin Atalanta oli juuri sopivan itsekkään pikkutyttömäinen livertelijä, niin eihän musiikillista antia voinut kuin ihailla.

Frankfurtin ooppera- ja museo-orkesteri säesti teoksen periodisoittimilla. Epäilin aluksi vähän, miten hyvin pienehkön orkesterin musiikki takariveille asti kuuluu, mutta aplodeista päätellen kauempanakin istuvat pääsivät nauttimaan orkesterin hienosta soitosta. Kaiken kaikkiaan upea ooppera vähemmän onnistuneesta ohjauksesta huolimatta. 

Serse in the Frankfurt opera, the 2nd of February, 2019

I must have mentioned many times that I am a huge fan of baroque operas. Unfortunately they are rather rare in Finland, but fortunately they are more common in other parts of Europe. This time I had a chance to see the last performance of this season of Georg Friedrich Handel’s opera “Serse” from 1738 in the Frankfurt Opera.

The opera is about King Serse, who has abandoned his betrothed princess Amastre. Now he falls in love with Romilda, who is the beloved of his brother Arsamene. Romilda’s sister Atalanta is also in love with Arsamene. After various twists and turns Arsamene and Romilda get married, Serse returns to the arms of Amastre and Atalanta decides to find herself another man. The opera is a weird mixture of fun and drama – as if the writer could not decide whether it is a comedy or a tragedy.  

I didn’t particularly like Tilmann Köhler’s direction. It wasn’t the worst modernization I have seen, but throwing food and drink on the table and around the stage was not to my taste. I suppose it was meant to symbolize something deep, but in my opinion it was rather tasteless.

Fortunately Handel’s music compensated the direction. Serse is full of the most charming arias and the listener has barely had time to recover from one, when the next musical fireworks starts. And when the group of soloists is without exception as good as in Frankfurt, the audience definitely gets what it has paid for. Even though the first aria of the opera “Ombra mai fu” is doubtless the best known, it is just the beginning. Each soloist has his or her star moment or several of them. And fortunately several arias were performed on the little bridge between the orchestra and the audience, so that the audience had a chance to really hear them as close as possible.

It is truly impossible for me to choose the favourite among the soloists. Perhaps, if I think about the minute details, I could say that Katharina Magiera’s Amastre had the most impressive aria of the evening; her superb alto and the orchestra together created an incredible enjoyment in her first aria. Zanda Švēde’s Serse had just the right amount of cockiness for the role. Louise Alder’s Romilda had stellar arias and Lawrence Zazzo’s countertenor was in excellent form. And when Elizabeth Sutphen’s  Atalanta had just the right amount of girlish selfishness in her unbelievably beautiful arias, you could only admire the music of the evening.

The Frankfurt opera and museum orchestra played the opera with period instruments. In the beginning I doubted if they could be heard throughout the vast opera house, but based on the applause from the whole audience I doubted in vain. All in all a fantastic opera despite the weird modernization.