Olen varmasti
useamman kertaa maininnut, että olen suuri barokkioopperoiden ystävä.
Valitettavasti niitä esitetään Suomessa turhan harvoin minun makuuni, mutta onneksi
muualla Euroopassa niitä on useammin ohjelmistossa. Tällä kertaa pääsin katsomaan
Georg Friedrich Händelin vuonna 1738 ensi-iltansa saaneen oopperan - Xerxes - viimeisen
esityksen tällä kaudella Frankfurtin oopperassa.
Ooppera kertoo
kuningas Xerxeksestä, joka on jättänyt morsiamensa prinsessa Amastren. Nyt hän
ihastuu veljensä Arsamenen rakastettuun Romildaan. Romildan sisko, Atalanta on
myös rakastunut Arsameneen. Lukuisten kiemuroiden jälkeen Arsamene ja Romilda
menevät naimisiin, Xerxes palaa takaisin Amastren luo ja Atalanta päättää etsiä
uuden miehen itselleen. Ooppera on erikoinen sekoitus hauskuutta ja draamaa –
ikään kuin juonen kirjoittaja ei olisi oikein osannut päättää, onko kyseessä
komedia vai tragedia.
En erityisemmin
pitänyt Tilmann Köhlerin ohjauksesta. Ei se nyt huonoin näkemäni modernisointi
ollut, mutta ruoan ja juoman heittely pitkin pöytää ja näyttämöä ei ollut
makuuni. Kai sen jotakin korkealentoista oli tarkoitus symboloida, mutta minusta
se oli lähinnä mautonta.
Onneksi Händelin
musiikki korvasi ohjauksen omituisuuden. Xerxes on täynnä mitä upeimpia lauluja
ja aarioita ja kuulija ennättää tuskin toipua edellisestä kuin uusi
musiikillinen tykitys alkaa. Ja kun solistijoukko oli ilman poikkeuksia
korkeatasoinen, niin yleisö todella sai rahoilleen vastinetta. Vaikka Xerxeksen
ensimmäinen aaria Ombra mai fu on varmasti oopperan tunnetuin, niin se on vain
alkua. Jokaisella solistilla on oma tähtihetkensä tai oikeammin useita
sellaisia. Ja onneksi useat aariat esitettiin myös orkesterin ja yleisön
välissä olevalla pienellä kävelysillalla, jolloin yleisö pääsi kuulemaan
esitykset mahdollisimman läheltä.
Illan solisteista
oli oikeasti mahdotonta valita suurinta suosikkia. Jos ihan hiuksia halkomaan
alan, niin ehkäpä Katharina Magieran Amastrella oli oopperan vaikuttavin aaria;
hänen upean alttonsa ja orkesterin yhteistyö hänen ensimmäisessä aariassaan oli
järisyttävää. Zanda Švēde Xerxeksenä oli juuri sopivan reteä rooliin. Louise
Alderin Romildalla oli huimaavia aarioita ja Lawrence Zazzon kontratenori oli
upeassa vireessä. Ja kun vielä Elizabeth Sutphenin Atalanta oli juuri sopivan
itsekkään pikkutyttömäinen livertelijä, niin eihän musiikillista antia voinut
kuin ihailla.
Frankfurtin ooppera- ja museo-orkesteri säesti teoksen periodisoittimilla.
Epäilin aluksi vähän, miten hyvin pienehkön orkesterin musiikki takariveille
asti kuuluu, mutta aplodeista päätellen kauempanakin istuvat pääsivät
nauttimaan orkesterin hienosta soitosta. Kaiken kaikkiaan upea ooppera vähemmän
onnistuneesta ohjauksesta huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti