Jää Suomen Kansallisoopperassa, 5.2.2019

Pidin suunnattomasti Ulla-Lena Lundbergin vuonna 2012 Finlandia-palkinnon saaneesta romaanista Is (Jää). Teoksen kieli oli kaunista ja tarina vei mukanaan saariston karuun elämään. Siksi odotinkin tätä oopperaversiota vähän ristiriitaisin tuntein – varsinkin kun librettoa ei kirjoittanut itse Lundberg, vaan Juhani Koivisto – eikä se ollut ruotsinkielinen vaan suomeksi. Koska kirjoitettu kieli ja musiikki ovat niin erilaisia tapoja ilmaista tunnetiloja, toivoin positiivista kokemusta, mutta arvelin, että romaanin hienoa henkeä olisi vaikea tavoittaa. Mutta uusi suomalainen ooppera on aina merkittävä asia, joten jännitystä oli runsaasti ilmassa ennen esitystä.

Jää kertoo tarinan saariston seurakuntaan tulleesta nuoresta papista Petter Kummelista ja hänen vaimostaan Monasta, saariston asukkaista, merestä ja Petterin kuolemasta heikkoihin jäihin.

Libreton kirjoittaminen Jään kaltaisesta romaanista ei varmasti ole helpoimpia haasteita maailmassa, koska teos kuvaa suurimmalta osaltaan arkielämää, joskin haastavissa olosuhteissa. Tämä vaikeus näkyikin mielestäni kahdessa ensimmäisessä näytöksessä, jotka jäivät jotenkin hajanaisiksi jonoksi kohtauksia. Vasta kolmannessa näytöksessä, jotta Petter Kummelin kuolee ja jossa käsitellään Monan surua, kerronta jäntevöityi ja huomasin kohentavani asentoani istuimellani.

Säveltäjä Jaakko Kuusiston (hän myös johti Kansallisoopperan orkesteria) työssä näkyi sama ilmiö kuin libretossakin. Vaikka koko oopperan ajan musiikista kuuli, että yksi oopperan päähenkilöistä oli itse asiassa meri, niin vasta kolmannessa näytöksessä musiikin voima kasvoi draamaksi, joka herätti kuuntelemaan todella tarkkaavaisesti. Kuusisto on kertonut, että hän aloitti oopperan säveltämisen kolmannen näytöksen Monan aariasta, joka olikin yksi oopperan vaikuttavimmista hetkistä.

Pidin oopperan ohjauksesta (Anna Kelo), jossa arjen kauneudelle annettiin tilaa. Saaristolaiselämän luominen oopperan lavalle on tietysti nykyteknologian avulla helpompaa kuin joskus ennen, mutta oikean tunnelman luominen vaatii silti ammattitaitoa. Erittäin onnistunut lavastus (Kati Lukka) ja Thomas Hasen valaistus ja videosuunnittelu täydensivät kokonaisuuden.

Aarne Pelkonen Petter Kummelin roolissa oli erinomainen. Pelkosella on upean luonnollinen äänenmuodostus, joka suorastaan hiveli korvia. Yksikään ääni ei kuulostanut ponnistetulta ja toivon totisesti, että hän tulee jatkossa esiintymään enemmän myös Suomessa eikä vain Saksan oopperalavoilla. Hän oli muutenkin todella uskottava kiltin pastorin roolissaan. Mari Palo teki myös hyvän roolin kiukkuisen topakkana papinrouvana. Olen yleensä aina pitänyt myös Jeni Packalenin esiintymisistä. Niin nytkin, vaikka hänen roolihahmonsa Irina Gyllenin kohtaukset tuntuivat ajoittain vähän pakolla tarinaan survotuilta.

Vähän heikommista kahdesta ensimmäisestä näytöksestä huolimatta, oopperakokemus jäi hienon kolmannen näytöksen ansiosta kirkkaasti plussalle ja voin ehdottomasti suositella oopperaa. Esityksiä on vielä jäljellä ja jokunen lippukin saattaa vielä löytyä. Ja ainakin jokaisen kannattaa lukea Ulla-Lena Lundbergin romaani!