Sanatorio Express in Alminsali, the 28th of September, 2018

Iiro Rantanen’s opera ”Sanatorio Express” has been marketed quite a lot and it is now performed on Alminsali stage of the Finnish National Opera and later this autumn on tour in three different cities in Finland. “Sanatorio Express” is an opera-comedy and a comedy about opera. Libretto is written by Minna Lindgren.

The opera tells about people with different addictions, who have come to the sanatorio to be healed by some rather unconventional means and, of course, there are a couple of love plots included.

From the music’s point of view, the opera is quite a mix. There are plenty of references to other operas and even more bits of music borrowed from other songs. The libretto is basically rather light banter, fashionable expressions and lots of repetition. You definitely cannot blame this opera for being too heavy to digest! The first act is rather racy, but the second act (after a rather ingenious prologue) loses the speed. However, all in all the opera is rather clever performance for a night in the opera, even though it will hardly become a classic.

The primadonna assoluta of the evening was Johanna Rusanen. The role of the Soprano was written to be nicely versatile, so that she could show her superb singing technique. In addition to which the comedienne-Rusanen was reigning the stage. It was pure pleasure to follow her facial expressions.

There are still a few tickets on sale for Monday’s (1.10) and Tuesday’s (2.10.) performances at Alminsali according to the Finnish National Opera’s web site. Also performances in Logomo in Turku  (9.10) and in Kuopion Musiikkikeskus (1.11) have a few tickets available, but both the performances in Oulu are at the moment sold out. Fortunately those, who haven’t been able to get tickets, can also follow the opera’s live performance in Yle Areena and Stage24 on Tuesday the 2nd of October.  

Tosca Kansallisoopperassa 25.9.2018

Tänä syksynä Suomen Kansallisoopperassa on klassikoista vuorossa Giacomo Puccinin Tosca, joka lienee yksi tunnetuimmista oopperoista kautta aikojen. Tarina kertoo laulajattaresta (Floria Tosca), joka on rakastunut taidemaalari Mario Cavaradossiin. Cavaradossi sekaantuu poliittiseen peliin, jonka vuoksi hänet vangitaan ja poliisipäällikkö Scarpia käyttää tilaisuutta hyväkseen kiristääkseen Toscan vuoteeseensa lupaamalla pelastaa Cavaradossin teloitukselta. Kiihkeänä taiteilijana Tosca tappaa Scarpian todistettuaan tämän antaneen ohjeet Cavaradossin valeteloituksesta. Valitettavasti Scarpia oli pettänyt Toscan antamalla oikeasti ohjeet kuitenkin ampua Cavaradossi ja kun tämä kuolee, myös Tosca heittäytyy kuolemaan linnoituksen muurilta. Siinähän sitä suuria tunteita riittääkin.

Tosca on yleensä yksi suosikkiklassikoistani, koska siinä on upeaa musiikkia ja karismaattiset esiintyjät tekevät siitä aina ikimuistoisen. Valitettavasti tämä Christof Loyn ohjaus ei ollut parhaimmasta päästä. Ohjauksessa oli ilmiselvästi menty taide etunenässä ja unohdettu yleisö. Jos sankari laulaa tunnetuimman aariansa ”E lucevan le stelle” aluksi kohti nurkkaa ja lopussa käsivarsiinsa, niin ei siitä yleisö juuri nauttimaan pääse.  

En myöskään erityisemmin syttynyt solisteihin. Toscan esittäjän Aušriné Stundytén ääni oli varsin metallinen ja siinä oli vahva vibraatto ja kun kukaan solisteista ei varsinaisesti ollut kovin karismaattinen, niin varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni olisin tuskin voinut vähempää välittää, että koko porukka kuoli lopussa. Ohjaaja oli tehnyt myös Scarpiasta varsinaisen niljakkeen. Eihän hän toki mikään mukava heppu tarinassa ole, mutta itse näen Scarpian sieluni silmissä kuitenkin aina jollain lailla karismaattisena juonittelijana, kun Loyn luoma Scarpia oli lähinnä vain heikko limanuljaska. Toinen näytös oli esityksen parasta antia, mutta ei sekään koko oopperaa pelastanut.

Tosca in the Finnish National Opera, the 26th of September, 2018

This autumn’s classical opera in the Finnish National Opera is Giacomo Puccini’s ”Tosca” – one of the best known operas ever. The story tells about a singer Floria Tosca, who is in love with artist Mario Cavaradossi. He gets involved in political intrigues, is arrested and the police chief Scarpia uses the opportunity to blackmail Tosca to his bed by promising to save Cavaradossi from execution. As a passionate artist Tosca kills Scarpia after having heard him to give instructions to arrange a fake execution of Cavaradossi. Unfortunately, true to his nature, Scarpia has betrayed Tosca by actually instructing his men to shoot Cavaradossi to death. And when he dies, Tosca also jumps to her death from the wall of the fortress. So, plenty of strong emotions!

Tosca is one of my favourite classics, since it has wonderful music and charismatic performers make it always memorable. Unfortunately this direction of Christof Loy was not one of the best. Loy had clearly directed the opera according the principle “Art first”. If the hero sings his best known aria first towards a corner and then to his folded arms, the audience has little opportunity to enjoy the aria.

I did not particularly like the soloists either. The voice of Aušriné Stundyté (Tosca) was rather metallic and contained a lot of vibrato and when none of the soloists were that charismatic, probably for the first time in my life, I could not have cared less when all the main characters died in the end. Loy had also made Scarpia a total creep. Sure, he is not exactly a nice guy in the opera, but somehow I have always seen him in my imagination as a charismatic (though evil) schemer, but this Scarpia was just a despicable slimeball. The second act was the best part of the opera, but even it could not save the whole opera.  

Matti Remes Myllypuron kirkossa 23.9.2018

Viikonloppuni päätti vielä toinenkin barokkiesitys. Olen blogissani usein kirjoittanut nuorten laulajien esityksistä, mutta tällä kertaa nostan hattua myös hieman kypsemmässä iässä oleville laulajille. Tenori Matti Remes piti 75-vuotispäiviensä kunniaksi konsertin Myllypuron kirkossa ja barokkimusiikin parissa. Tämä konsertti todisti, että ammattilaisuuden lisäksi laulaminen on hieno harrastus kaikenikäisille.

Illan teemana oli siis barokkimusiikki eri aikoina ja eri alueilla. Ja varsin kattava maantieteellinen alue tulikin käytyä läpi alkaen Englannista ja Italiasta ja päätyen Venäjän ja Suomen kautta Keski-Eurooppaan. Matti Remes kertoi minulle konserttikutsun lähettäessään, että hän halusi kerätä ohjelmaan vähän tuntemattomampia lauluja ja ohjelman koostumus olikin mielenkiintoinen. Remestä säesti pianisti Galina Khimich, joka esitti myös pari soolonumeroa.

Itse pidin eniten John Dowlandin lauluista. Ne olivat vähemmän koristeellisia, mutta tunnelmaltaan kiehtovia. Barokin naissäveltäjien lauluja kuulee myös verrattain harvoin, joten Barbara Strozzin Che si può fare oli oikea herkkupala.

Matti Remes esittää saman ohjelmiston vielä kerran Karjaan Pyhän Katariinan kirkossa sunnuntaina 30.9. klo 18, joten siellä on vielä mahdollisuus kuulla hieman harvinaisempia barokkilauluja.

Matti Remes in Myllypuro Church, the 23rd of September, 2018

My weekend ended with another baroque performance. I have in my blog often written about young singers, but this time I am honouring more mature singers. Matti Remes (a tenor) celebrated his 75^th birthday by singing in a baroque concert in the Myllypuro Church in Helsinki. This concert clearly proved that in addition to being a professional, one can have a fine hobby in singing at any age.

The theme of the evening was, as mentioned, baroque music in different eras and geographical areas. And the geographical area was rather vast, covering Europe from England and Italy to Central Europe via Russia and Finland. Matti Remes told me, when he sent the invitation to the concert that he wanted to present some less known baroque songs in the programme and that turned out to be an interesting concept. The piano accompanist was Galina Khimich, who also played a couple of solo numbers.

Personally I liked the songs of John Dowland the best. They were less decorative, but the atmosphere was intriguing. You also hear songs by female baroque composers rather seldom, so Barbara Strozzi’s “Che si può fare” was a treat.

Matti Remes will sing the same programme one more time in St. Catherine’s Church in Karjaa on Sunday the 30^th of September at 6 p.m., so you can still hear these less known songs, if you are interested.   

Il Trionfo del Tempo e del Disinganno Johanneksenkirkossa 21.9.2018

Syksyn konserttikausi on täydessä vauhdissa ja tämän viikonlopun aloitukseksi Suomalainen barokkiorkesteri esitti Johanneksenkirkossa Georg Friedrich Händelin ensimmäisen oratorion Il Trionfo del Tempo e del Disinganno (Ajan ja järjen äänen voitto) vuodelta 1707. Kuten niin monen muunkin teoksen kohdalla on tilanne, niin tästäkin oratoriosta on olemassa useampi versio - myös englanninkielinen – ja osaa niistä esitetään useammin kuin tätä alkuperäistä, mutta mielestäni tämä versio oli kuitenkin sen verran upea, että sitä voisi hyvin esittää tiheämminkin.   

Vaikka Johanneksenkirkon alttarialue ei ole aivan valtava, niin siihen oli orkesterin lisäksi mahdutettu pieni ”muotilava” ja näyttö, johon heijastettiin kuvia esiintyjistä tai muita aiheeseen sopivia kuvia. 

Aikoinaan oratoriot olivat suosittuja, sillä kirkko karsasti oopperoita ja oratorioissa voitiin kuitenkin kertoa tarinoita musiikin avulla. Niin tässäkin teoksessa: esityksen aikana esiintyjät liikkuivat pitkin kirkon alttaria (ja saarnastuolissa) kuin oopperassa ja teoksen tarina kertoo Kauneudesta, joka Ajan ja Järjen äänen avulla ymmärtää, että elämä ei ole pelkkää loputonta nautintoa.  

Illan laulusolistit olivat Keski-Euroopasta: Maria Erlacher Kauneutena, Marie Luise Werneburg Nautintona, Marian Dijkhuizen Järjen äänenä ja Nino Aurelio Gmünder Aikana. Oratorion alku huolestutti minua hieman, sillä Kauneus lauloi selkä yleisöön päin ja näytölle heijastettiin ikään kuin hänen peilikuvansa. Äänen kuuluvuus kärsi ja mietin, että näinkö koko oratorio esitetään. Onneksi suurimman osan oratoriosta solistit sentään lauloivat kasvot kohti yleisöä, sillä silloin laulun vivahteista pääsi nauttimaan täysillä. Kaikki solistit olivat hyviä, mutta oma suosikkini oli Marian Dijkhuizen. Hänellä oli upea täyteläinen ääni ja hänen soolonumeroitaan suorastaan odotin.

Myös Suomalainen barokkiorkesteri oli upeassa terässä ja pääsi osoittamaan musiikillista monipuolisuuttaan. Tämä oratorio ei ole nimittäin ehkä ihan tyypillisintä Händeliä. Toki siinä on runsaasti händelmäistä musiikkia, mutta mukana on myös pätkiä, joiden säveltäjäksi en ainakaan itse olisi ensimmäiseksi arvannut Händeliä veikannut. Samalla on pakko sanoa, että ne olivat itse asiassa aika veikeitä, herättäviä pätkiä, joista pidin kovasti.

The Triumph of Time and Disillusionment in St. John's Church in Helsinki, the 21st of September, 2018

The autumn concert season is at full swing and the weekend began with Georg Friedrich Handel’s first oratorio ”Il Trionfo del Tempo e del Disinganno” (The Triumph of Time and Disillusionment) from 1707 performed by Finnish Baroque Orchestra in St. John’s Church in Helsinki. Like so many other compositions, also this oratorio exists in several versions (even in English) and some of them are performed more often than this original version in Italian. But I do have to say that this particular oratorio was so good, that it really should have more frequent outings.

Even though the altar area in St. John’s Church is not huge, there was enough room on it not only for the orchestra, but also for a short “catwalk” and a screen, that was used to show the performers or some other relevant pictures.

Oratorios used to be popular because the church looked down on operas and it was, after all, possible to tell stories in oratorios with the help of music. That was the case also in this opera: during the performance the singers moved around the altar and in the pulpit as if they were in an opera and the story line tells about Beauty, who with the help of Time and Disillusionment understands that life is not pure pursuit of pleasure.

The singers of the oratorio were from Central Europe: Maria Erlacher (Beauty), Marie Luise Werneburg (Pleasure), Marian Dijkhuizen (Disillusionment) and Nino Aurelio Gmünder (Time). I was a bit worried at the start, when Beauty sang with her back toward the audience and her front view was reflected on the screen. The quality of the hearing experience suffered and I wondered is this going to be the gist of the performance. Fortunately most of the time the singers did face the audience, so that you could really enjoy all the subtleties of the singing. All the soloists were good, but my own favourite was Marian Dijkhuizen. She has a lovely, rich and mellow voice and I really was looking forward to all of her solos.  

The Finnish Baroque Orchestra was also in superb shape and they had an excellent chance to prove their versatility. This oratorio may not be the most typical work of Handel. Sure, it has tons of “handelisque” music, but there are also plenty of parts, where at least I would not have immediately guessed that the composer is Handel. At the same time I have to say, that those parts were almost mischievous and rattling, and I really liked them.