Joyce DiDonato Musiikkitalossa, 25.11.2016

JOYCE DIDONATO

 

Joyce DiDonato esiintyi Musiikkitalossa produktiossaan In War & Peace – Harmony through music yhdessä Il Pomo d’Oro orkesterin kanssa. Tällä kertaa adjektiivini loppuvat kesken, sillä esitys oli suorastaan maaginen. Yleisö oli hiirenhiljaa ja keskittyi nauttimaan.

Esityksen alkuosa käsitteli sotaa, väkivaltaa, tuskaa. DiDonato esiintyi upean uskottavasti ja jo ensimmäiset aariat – Händelin Scenes of horror, scenes of woe ja Leonardo Leon Prendi quel ferro, o barbaro – soivat raakuutta uhkuen. Ja Händelin aarian Pensieri, voi mi tormentaten alku oli päätähuimaava. Mikä fantastinen ääni! Tässä kohtaa minä ainakin lakkasin hengittämästä.

Toinen osa puolestaan käsitteli rauhaa, sopusointua. Tuntui kuin lavalla olisi ollut aivan toinen nainen. Ääni oli toki aivan yhtä upea, mutta laulut ja esiintyminen olivat seesteisiä ja rauhallisia. Tässä osassa pääosaan nousi DiDonaton ylivertainen tekniikka. Aarioiden kuvioinnit iskivät kellontarkkoina ja kirkkaina. Todellista taituruutta, joka salpasi henkeä.

Ylimääräisenä numerona, joka oli täydellinen lopetus illalle, DiDonato lauloi sydämeenkäyvästi Richard Wagnerin Morgenin. Sen alku ”Und Morgen wird die Sonne wieder scheinen” kuvasti upeasti toivoa, johon koko esitys oli hyvä päättää.

Olen varma, että pelkästään DiDonaton ääni olisi riittänyt lumoamaan yleisön, mutta esitys oli suunniteltu kokonaisuudeksi, jossa myös valoilla, videoprojisoinneilla ja tanssilla oli osuutensa. En varmasti ollut ainut, joka välillä unohti seurata taustan (ja katon) videointia (Yousef Iskander) lauluun keskittyessään, mutta silloin kun huomasin sen, oli toki pakko todeta, että ne tukivat hyvin esityksen teemoja. Valojen (Henning Blum) käyttö oli erittäin onnistunutta ja ne loivat hienon tunnelman Musiikkitalon muuten vähän lattealle esiintymislavalle. Tanssi oli mielestäni ehkä kaikkein ylimääräisin osa esitystä, vaikka tanssija-koreografi Manuel Palazzo toki tehtävästään hyvin selvisikin.

Minun on pakko mainita myös puvut (Vivienne Westwood), jotka kuvasivat hyvin illan teemoja. Ensimmäinen puku oli näyttävä, jopa agressiivinen siivellisine hameineen ja toinen puku taas toi mieleen rauhallisesti virtaavan veden.

Il Pomo d’Oro teki koko esityksen ajan varmaa työtä. Kyseessä on todellinen maailmanluokan barokkiorkesteri ja myös heidän paria sooloesitystään oli kiinnostavaa kuunnella. Heidän yhteistyönsä Joyce DiDonaton kanssa oli loppuun asti hiottua ja silti spontaanin oloista. Upea ilta kaiken kaikkiaan!