Tosca Kansallisoopperassa 25.9.2018

Tänä syksynä Suomen Kansallisoopperassa on klassikoista vuorossa Giacomo Puccinin Tosca, joka lienee yksi tunnetuimmista oopperoista kautta aikojen. Tarina kertoo laulajattaresta (Floria Tosca), joka on rakastunut taidemaalari Mario Cavaradossiin. Cavaradossi sekaantuu poliittiseen peliin, jonka vuoksi hänet vangitaan ja poliisipäällikkö Scarpia käyttää tilaisuutta hyväkseen kiristääkseen Toscan vuoteeseensa lupaamalla pelastaa Cavaradossin teloitukselta. Kiihkeänä taiteilijana Tosca tappaa Scarpian todistettuaan tämän antaneen ohjeet Cavaradossin valeteloituksesta. Valitettavasti Scarpia oli pettänyt Toscan antamalla oikeasti ohjeet kuitenkin ampua Cavaradossi ja kun tämä kuolee, myös Tosca heittäytyy kuolemaan linnoituksen muurilta. Siinähän sitä suuria tunteita riittääkin.

Tosca on yleensä yksi suosikkiklassikoistani, koska siinä on upeaa musiikkia ja karismaattiset esiintyjät tekevät siitä aina ikimuistoisen. Valitettavasti tämä Christof Loyn ohjaus ei ollut parhaimmasta päästä. Ohjauksessa oli ilmiselvästi menty taide etunenässä ja unohdettu yleisö. Jos sankari laulaa tunnetuimman aariansa ”E lucevan le stelle” aluksi kohti nurkkaa ja lopussa käsivarsiinsa, niin ei siitä yleisö juuri nauttimaan pääse.  

En myöskään erityisemmin syttynyt solisteihin. Toscan esittäjän Aušriné Stundytén ääni oli varsin metallinen ja siinä oli vahva vibraatto ja kun kukaan solisteista ei varsinaisesti ollut kovin karismaattinen, niin varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni olisin tuskin voinut vähempää välittää, että koko porukka kuoli lopussa. Ohjaaja oli tehnyt myös Scarpiasta varsinaisen niljakkeen. Eihän hän toki mikään mukava heppu tarinassa ole, mutta itse näen Scarpian sieluni silmissä kuitenkin aina jollain lailla karismaattisena juonittelijana, kun Loyn luoma Scarpia oli lähinnä vain heikko limanuljaska. Toinen näytös oli esityksen parasta antia, mutta ei sekään koko oopperaa pelastanut.

Tosca in the Finnish National Opera, the 26th of September, 2018

This autumn’s classical opera in the Finnish National Opera is Giacomo Puccini’s ”Tosca” – one of the best known operas ever. The story tells about a singer Floria Tosca, who is in love with artist Mario Cavaradossi. He gets involved in political intrigues, is arrested and the police chief Scarpia uses the opportunity to blackmail Tosca to his bed by promising to save Cavaradossi from execution. As a passionate artist Tosca kills Scarpia after having heard him to give instructions to arrange a fake execution of Cavaradossi. Unfortunately, true to his nature, Scarpia has betrayed Tosca by actually instructing his men to shoot Cavaradossi to death. And when he dies, Tosca also jumps to her death from the wall of the fortress. So, plenty of strong emotions!

Tosca is one of my favourite classics, since it has wonderful music and charismatic performers make it always memorable. Unfortunately this direction of Christof Loy was not one of the best. Loy had clearly directed the opera according the principle “Art first”. If the hero sings his best known aria first towards a corner and then to his folded arms, the audience has little opportunity to enjoy the aria.

I did not particularly like the soloists either. The voice of Aušriné Stundyté (Tosca) was rather metallic and contained a lot of vibrato and when none of the soloists were that charismatic, probably for the first time in my life, I could not have cared less when all the main characters died in the end. Loy had also made Scarpia a total creep. Sure, he is not exactly a nice guy in the opera, but somehow I have always seen him in my imagination as a charismatic (though evil) schemer, but this Scarpia was just a despicable slimeball. The second act was the best part of the opera, but even it could not save the whole opera.  

Matti Remes Myllypuron kirkossa 23.9.2018

Viikonloppuni päätti vielä toinenkin barokkiesitys. Olen blogissani usein kirjoittanut nuorten laulajien esityksistä, mutta tällä kertaa nostan hattua myös hieman kypsemmässä iässä oleville laulajille. Tenori Matti Remes piti 75-vuotispäiviensä kunniaksi konsertin Myllypuron kirkossa ja barokkimusiikin parissa. Tämä konsertti todisti, että ammattilaisuuden lisäksi laulaminen on hieno harrastus kaikenikäisille.

Illan teemana oli siis barokkimusiikki eri aikoina ja eri alueilla. Ja varsin kattava maantieteellinen alue tulikin käytyä läpi alkaen Englannista ja Italiasta ja päätyen Venäjän ja Suomen kautta Keski-Eurooppaan. Matti Remes kertoi minulle konserttikutsun lähettäessään, että hän halusi kerätä ohjelmaan vähän tuntemattomampia lauluja ja ohjelman koostumus olikin mielenkiintoinen. Remestä säesti pianisti Galina Khimich, joka esitti myös pari soolonumeroa.

Itse pidin eniten John Dowlandin lauluista. Ne olivat vähemmän koristeellisia, mutta tunnelmaltaan kiehtovia. Barokin naissäveltäjien lauluja kuulee myös verrattain harvoin, joten Barbara Strozzin Che si può fare oli oikea herkkupala.

Matti Remes esittää saman ohjelmiston vielä kerran Karjaan Pyhän Katariinan kirkossa sunnuntaina 30.9. klo 18, joten siellä on vielä mahdollisuus kuulla hieman harvinaisempia barokkilauluja.

Matti Remes in Myllypuro Church, the 23rd of September, 2018

My weekend ended with another baroque performance. I have in my blog often written about young singers, but this time I am honouring more mature singers. Matti Remes (a tenor) celebrated his 75^th birthday by singing in a baroque concert in the Myllypuro Church in Helsinki. This concert clearly proved that in addition to being a professional, one can have a fine hobby in singing at any age.

The theme of the evening was, as mentioned, baroque music in different eras and geographical areas. And the geographical area was rather vast, covering Europe from England and Italy to Central Europe via Russia and Finland. Matti Remes told me, when he sent the invitation to the concert that he wanted to present some less known baroque songs in the programme and that turned out to be an interesting concept. The piano accompanist was Galina Khimich, who also played a couple of solo numbers.

Personally I liked the songs of John Dowland the best. They were less decorative, but the atmosphere was intriguing. You also hear songs by female baroque composers rather seldom, so Barbara Strozzi’s “Che si può fare” was a treat.

Matti Remes will sing the same programme one more time in St. Catherine’s Church in Karjaa on Sunday the 30^th of September at 6 p.m., so you can still hear these less known songs, if you are interested.   

Il Trionfo del Tempo e del Disinganno Johanneksenkirkossa 21.9.2018

Syksyn konserttikausi on täydessä vauhdissa ja tämän viikonlopun aloitukseksi Suomalainen barokkiorkesteri esitti Johanneksenkirkossa Georg Friedrich Händelin ensimmäisen oratorion Il Trionfo del Tempo e del Disinganno (Ajan ja järjen äänen voitto) vuodelta 1707. Kuten niin monen muunkin teoksen kohdalla on tilanne, niin tästäkin oratoriosta on olemassa useampi versio - myös englanninkielinen – ja osaa niistä esitetään useammin kuin tätä alkuperäistä, mutta mielestäni tämä versio oli kuitenkin sen verran upea, että sitä voisi hyvin esittää tiheämminkin.   

Vaikka Johanneksenkirkon alttarialue ei ole aivan valtava, niin siihen oli orkesterin lisäksi mahdutettu pieni ”muotilava” ja näyttö, johon heijastettiin kuvia esiintyjistä tai muita aiheeseen sopivia kuvia. 

Aikoinaan oratoriot olivat suosittuja, sillä kirkko karsasti oopperoita ja oratorioissa voitiin kuitenkin kertoa tarinoita musiikin avulla. Niin tässäkin teoksessa: esityksen aikana esiintyjät liikkuivat pitkin kirkon alttaria (ja saarnastuolissa) kuin oopperassa ja teoksen tarina kertoo Kauneudesta, joka Ajan ja Järjen äänen avulla ymmärtää, että elämä ei ole pelkkää loputonta nautintoa.  

Illan laulusolistit olivat Keski-Euroopasta: Maria Erlacher Kauneutena, Marie Luise Werneburg Nautintona, Marian Dijkhuizen Järjen äänenä ja Nino Aurelio Gmünder Aikana. Oratorion alku huolestutti minua hieman, sillä Kauneus lauloi selkä yleisöön päin ja näytölle heijastettiin ikään kuin hänen peilikuvansa. Äänen kuuluvuus kärsi ja mietin, että näinkö koko oratorio esitetään. Onneksi suurimman osan oratoriosta solistit sentään lauloivat kasvot kohti yleisöä, sillä silloin laulun vivahteista pääsi nauttimaan täysillä. Kaikki solistit olivat hyviä, mutta oma suosikkini oli Marian Dijkhuizen. Hänellä oli upea täyteläinen ääni ja hänen soolonumeroitaan suorastaan odotin.

Myös Suomalainen barokkiorkesteri oli upeassa terässä ja pääsi osoittamaan musiikillista monipuolisuuttaan. Tämä oratorio ei ole nimittäin ehkä ihan tyypillisintä Händeliä. Toki siinä on runsaasti händelmäistä musiikkia, mutta mukana on myös pätkiä, joiden säveltäjäksi en ainakaan itse olisi ensimmäiseksi arvannut Händeliä veikannut. Samalla on pakko sanoa, että ne olivat itse asiassa aika veikeitä, herättäviä pätkiä, joista pidin kovasti.

The Triumph of Time and Disillusionment in St. John's Church in Helsinki, the 21st of September, 2018

The autumn concert season is at full swing and the weekend began with Georg Friedrich Handel’s first oratorio ”Il Trionfo del Tempo e del Disinganno” (The Triumph of Time and Disillusionment) from 1707 performed by Finnish Baroque Orchestra in St. John’s Church in Helsinki. Like so many other compositions, also this oratorio exists in several versions (even in English) and some of them are performed more often than this original version in Italian. But I do have to say that this particular oratorio was so good, that it really should have more frequent outings.

Even though the altar area in St. John’s Church is not huge, there was enough room on it not only for the orchestra, but also for a short “catwalk” and a screen, that was used to show the performers or some other relevant pictures.

Oratorios used to be popular because the church looked down on operas and it was, after all, possible to tell stories in oratorios with the help of music. That was the case also in this opera: during the performance the singers moved around the altar and in the pulpit as if they were in an opera and the story line tells about Beauty, who with the help of Time and Disillusionment understands that life is not pure pursuit of pleasure.

The singers of the oratorio were from Central Europe: Maria Erlacher (Beauty), Marie Luise Werneburg (Pleasure), Marian Dijkhuizen (Disillusionment) and Nino Aurelio Gmünder (Time). I was a bit worried at the start, when Beauty sang with her back toward the audience and her front view was reflected on the screen. The quality of the hearing experience suffered and I wondered is this going to be the gist of the performance. Fortunately most of the time the singers did face the audience, so that you could really enjoy all the subtleties of the singing. All the soloists were good, but my own favourite was Marian Dijkhuizen. She has a lovely, rich and mellow voice and I really was looking forward to all of her solos.  

The Finnish Baroque Orchestra was also in superb shape and they had an excellent chance to prove their versatility. This oratorio may not be the most typical work of Handel. Sure, it has tons of “handelisque” music, but there are also plenty of parts, where at least I would not have immediately guessed that the composer is Handel. At the same time I have to say, that those parts were almost mischievous and rattling, and I really liked them.

Die Soldaten (Sotilaat) Musiikkitalossa, 14.9.2018

Radion Sinfoniaorkesteri ja Hannu Lintu olivat perjantaisarjan konsertissa ottaneet käsittelyyn kaksi oopperoihin perustunutta teosta. Ensimmäisenä esitettiin Bernd Alois Zimmermannin Die Soldaten –vokaalisinfonia (Sotilaat). Teosta voi kutsua eräänlaisesti mainokseksi hänen samannimisestä oopperastaan. Kyseisen oopperan sävellys kesti sen verran kauan ja se osoittautui erittäin vaikeaksi esittää, joten Zimmermann katsoi parhaaksi tehdä jo ennen oopperan valmistumista ikään kuin pienen yhteenvedon sen sisällöstä osoittaakseen, että ooppera ei ole mahdoton esittää ja että se on myös esittämisen arvoinen.

Kieltämättä Die Soldatenin musiikki ei ole ihan maailman helpointa ymmärtää ja en itse taatusti tajunnut kaikkia sen hienouksia. Musiikki on paikoitellen suorastaan atonaalista, mutta toisaalta parhaimmillaan se kuulosti todella vaikuttavalta. Ainakin minun kohdallani ”mainos” tehosi eli menisin mielelläni katsomaan koko oopperankin, jos se sattuisi sopivasti kohdalle.

Orkesterin lisäksi teoksessa oli kuusi solistia, joista kaksi teki minuun erityisen suuren vaikutuksen. Anu Komsi oli käsittämättömän hyvä Mariena. Rooli on tosi vaikea laulettava (se sisältään hurjia hyppyjä ja erilaisia tapoja käyttää ääntä), mutta Komsi selvisi siitä ilman mitään vaikeuksia. Hänen tekniikkaansa ja ääntään ei voi kuin syvään kumartaen ihailla.   

Toinen illan superonnistujista oli Jeni Packalen Marien isoäidin roolissa. Minulla oli todellinen aitiopaikka seurata Packalenin esitystä ja olin erittäin vaikuttunut. Rooli oli sävelletty lähes kokonaan matalaan rekisteriin ja vaikka Packalen on nuori nainen, niin hän sai ääneensä juuri oikeanlaisen kypsemmän naisen sävyn. Huikea esitys!  

Illan toinen teos oli Einojuhani Rautavaaran Sinfonia nro 6 ”Vincentiana”. Se taas perustuu Rautavaaran oopperaan Vincent, joka kertoo taidemaalari Vincent van Goghista. Vaihdoin istumapaikkaa sen ajaksi orkesterin sivulle ja nautin varsinkin kapellimestari Hannu Linnun sekä lyömäsoittajien seuraamisesta. Rautavaara on säveltänyt teokseen ison joukon eri lyömäsoittimia (en edes tunnistanut kaikkia nimeltä) ja olipa puhaltimien puolella sorsapillinkin näköinen soitin mukana (tai siltä se ainakin yläviistosta katsottuna näytti).

Orkesterin työskentelyn lisäksi kuuntelin tietysti myös teoksen musiikkia. Rautavaaran kuudes sinfonia on hämmästyttävän monipuolinen. Itse pidin eniten toisesta osasta niemeltään Varikset, joka perustuu van Goghin maalaukseen Varikset vehnäpellon yllä. Sen alku varsinkin oli ihastuttavan räiskyvä.

Esitys on katsottavissa myös Yle Areenassa, joten suosittelen ainakin vilkaisemaan sitä. 

The Soldiers (Die Soldaten) in the Helsinki Music Centre, the 14th of September, 2018

Finnish Radio Symphony Orchestra and its conductor Hannu Lintu had in their Friday series concert two works that were based on operas. The first of them was Bernd Alois Zimmermann’s Die Soldaten  (The Soldiers) vocal symphony. It can be called a kind of advertisement of his opera with the same name. Composing the opera took such a long time and it turned out to be so difficult to produce that Zimmermann decided to make a sort of teaser on it to prove that it is not impossible to perform and it is also worth of performing.

Without doubt the music of Die Soldaten is not the easiest in the world to understand and I am sure I did not grasp all its finesse. The music was occasionally completely atonal, but on the other hand, at its best it was really impressive. At least to me the advertisement worked – I would love to go and see the whole opera if I happened to bump into it somewhere.

In addition to the orchestra Die Soldaten has six soloists, two of which made an especially big impression on me. Anu Komsi was unbelievable good as Marie. The role is extremely difficult to sing with huge jumps and different ways to use the voice, but she managed spectacularly all the difficulties. Her technique and voice deserve a deep bow.

The other star of the evening was Jeni Packalen in the role of Marie’s grandmother. I had an excellent seat to follow her and I was impressed. The composer had made the grandmother’s role in the lower end of the register and even though Packalen is a young woman, she got in her voice just the right tone of a mature woman. Stellar performance!

The second part of the evening was dedicated to Einojuhani Rautavaara’s Symphony No 6 ”Vincentiana”. The symphony is based on his opera Vincent, which tells about the artist Vincent van Gogh. I changed seat for this work to the side of the orchestra and I especially enjoyed watching the conductor Hannu Lintu and the percussions. Rautavaara has composed to this symphony a large amount of different percussions (I did not even recognize all of them by name) and among the wind instruments there was also something that looked like a duck whistle (at least that’s what it looked like from above).

In addition to following the musicians I, of course, also listened to the music. Rautavaara’s sixth symphony is surprisingly versatile. Personally I liked best the second part called “Crows”, that is based on Vincent van Gogh’s painting “Wheatfield with Crows”. Especially its beginning was charmingly boisterous.

You can see the performance also in Yle Areena web site (should be visible also outside Finland), so I recommend to at least have a peek.  

Norma Espoon Sellosalissa, 8.9.2018

Espoon Sellosalissa oli tarjolla kohtuullisen harvinaista herkkua, kun Teatro Production Oy esitti kolme kertaa Vicenzo Bellinin Norman. Norma on varmaankin Bellinin tunnetuin ooppera ja sen aaria Casta diva (erityisesti Maria Callaksen esityksenä) vuorostaan yksi bel canton tunnetuimmista aarioista.

Oopperan juoni on perusasetelmaltaan kolmiodraama. Normalla on ollut varsin pitkäaikainen salainen suhde valloittaja-armeijan upseeriin Pollioneen (tuloksena kaksi lastakin). Nyt miehen kiinnostus jo alkanut hiipua ja hän on iskenyt silmänsä nuoreen Adalgisaan, joka suunnittelee lähtevänsä miehen mukaan, kun tämän komennus loppuu. Kun Normalle ja Adalgisalle selviää, että he ovat molemmat rakastuneet samaan mieheen, Adalgisa luopuu miehestä ja Norma suunnittelee kostoksi tappavansa hänen ja Pollionen yhteiset lapset, mutta ei pystykään tekemään sitä. Kunnon oopperatradition mukaisesti lopussa Norma ja Pollione huomaavatkin rakastavansa toisiaan, mutta koska Norma on rakastumalla valloittajaan pettänyt kansansa, he joutuvat molemmat polttoroviolle. 

Alkuperäinen tarina sijoittuu Rooman valtakunnan aikaan, mutta Ville Saukkosen ohjauksessa tapahtumat oli siirretty jonnekin 2000-luvun Keski-Aasiaan. Italiankielisessä alkutekstissä laulettiin sujuvasti Roomasta, mutta käännöksestä Rooma oli tiputettu pois. Pienet ristiriitaisuudet ovat ihan normaaleja, kun tapahtumia päivitetään eri aikaan ja paikkaan, mutta eivät ne tässä versioissa juuri häirinneet. Juoni toimi yllättävän hyvin näinkin päivitettynä, jos ei turhan paljon miettinyt naisten islamilaista pukeutumistyyliä (hijabit) ja Norman papittarena oloa.   

Oopperan lavastus oli yksinkertainen. Saukkosen lähes tavaramerkiksi muodostuneet laatikot olivat tällä kertaa isoja ja ne seisoivat pystyssä. Niitä sitten siirreltiin eri asetelmiin ja niihin heijastettiin taustoja. Ihan mukavasti toimivat ratkaisu. Puvustuskaan (Riia Lampinen) ei ollut liian spesifinen ja sopi hyvin hieman epämääräiseen aikaan ja paikkaan.

Olen aikaisemmin nähnyt Sellosalissa pienoisoopperoita, joten mietin jo etukäteen, miten Norman kokoisen teoksen tekeminen sen pienehköllä näyttämöllä mahtaa sujua. Teoksen orkesteri oli kutistettu yksi soittaja per instrumentti tasolle, mutta sen huomioon ottaen orkesteri selvisi työstään oikein hyvin. Istuin sen verran edessä, että pääsin aitiopaikalta seuraamaan sekä orkesterin että kapellimestarin (Chloé Dufresne) työtä. Kuorokin (Teatro Ensemble) oli pienehkö, mutta Normassa solistiosuudet nousevatkin tärkeämpään osaan.  

Norman vaativan roolin lauloi Laura Leisma ja mielestäni todella onnistuneesti. Vaikka hänen äänensä on kuulas, niin tarvittaessa siitä löytyi voimaa kajahtaa koko orkesterin yli. Erityisesti ihailin hänen juoksutuksiaan (joita Bellinillä riittää); ne olivat superkauniita ja hallittuja. Ja mikä hienointa, Leisma sai Norman rooliin mukaan myös tunneskaalan eikä esitys ollut pelkkää tekniikkaa. Leisman Normaa oli nautinto kuunnella.

Mutta ei muutkaan pääsolistit huonoja olleet. Kaisa Näreranta Adalgisana teki hyvän roolisuorituksen, eikä hänenkään laulunsa kuullakseen tarvinnut erityisemmin korvia höristellä. Erityisesti pidin siitä, että Leisma ja Näreranta muodostivat hienot ja oikeasti uskottavat vastakohdat hieman kypsempänä ja nuorena viattomana naisena. Pollionen roolin esittänyt Giuseppe Varano ei ollut ehkä ihan niin uskottava vanha heilan hylkäävänä ja nuoreen tyttöön ihastuvana niljakkeena. Esiintyminen oli vähän pökkelöä, mutta lauluääntä hänellä riitti. Lavalla hän kajautteli korkeimmatkin nuotit komeasti ja muodosti solistitrion kolmannen voimakkaan äänen.

Kaiken kaikkiaan voin todeta, että tämä Norma oli huomattavasti parempi kuin olin uskaltanut toivoa ja yleisökin näytti löytäneen sen. Toivottavasti tämä tietää hyvää uudelle oopperaryhmälle ja saamme nauttia muitakin rohkeiden oopperaprojektien tuloksia.   

Norma in Sellosali (Espoo), the 8th of September, 2018

Teatro Productions Oy brought to the stage of Sellosali in Espoo a relatively rare opera tidbit (for the Finnish audience), that is, three performances of Vicenzo Bellini’s “Norma”. “Norma” is probably the best known of Bellini’s operas and “Casta Diva” (especially by Maria Callas) on the other hand one of the best known bel canto arias.

The story of the opera is a triangle drama. Norma has had a long-time secret relationship with an officer of the occupying army, Pollione (they even have two kids together). Now his interest is fading and he has targeted young Adalgisa instead. Adalgisa is planning to join Pollione when he returns home. When Norma and Adalgisa find out that they have fallen for the same man, Adalgisa gives up and Norma plans to kill their children as a revenge. Of course, she is not able to do it in the end and true to operatic traditions, in the final scene Norma and Pollione notice that they still love each other. But since Norma has betrayed her people by falling in love with an occupier, they both end up going to the pyre.

The original story takes place during the Roman reign, but in this production by Ville Saukkonen we are somewhere in Central Asia in the 21^st century. In the Italian libretto people still sang about Rome but the subtitles were neutral, without any mention of Rome. A little incoherence is normal when stories are updated to some other era and place, but the differences did not become disturbing in this version. The story carried if you did not think too much about the costumes of the ladies (hijabs) and Norma being a priestess.  

The stage setting was simple. Boxes, that have become almost a trademark to Saukkonen, were this time big and they stood up. They were moved around and pictures were reflected on them. A good solution. Even costumes by Riia Lampinen were not too specific and this suited the idea of a bit obscure time and place.

I have earlier seen only shorter operas in Sellosali, so I was a bit worried before the opera, how “Norma” would fit to its relatively small stage. The orchestra was shrunk to one musician per instrument level, but taking into account that, it did really well. I sat in the front rows, which allowed me excellent view on the workings of the orchestra and its conductor Chloé Dufresne. Even the choir (Teatro Ensemble) was small, but in Norma the solo parts are more significant. 

The demanding role of Norma was sung by Laura Leisma and in my opinion really well. Even though her voice is transparently clear, when needed, it has the strength to be heard over the orchestra. Especially her runs (and Bellini has plenty of them!) were spectacular and so beautifully controlled. And the best thing was that Leisma not only sung well, but she also expressed the feelings of Norma in her voice. It was a pleasure to listen to her Norma.   

The other soloists were not bad either. Kaisa Näreranta as Adalgisa made a good performance, and you did not need to strain your ears to hear her sing either. Especially much I liked the detail that Leisma and Näreranta formed a credible couple as a more mature lady and a young innocent girl. Giuseppe Varano may not have been the most natural Pollione, a jerk who abandons his older mistress and turns his attention to a young girl. He was a bit starch in his performing, but his voice was strong and he had no difficulties even with the highest notes. So we had three very strong voices on a small stage.

All in all, I can only say that this “Norma” was a lot better than I had dared to hope for and it seemed that the audience had also found it. I hope this bodes well for the future and we will see several interesting operas from this company in the years to come.

Välilasku Suomenlinnan Tenalji von Fersenissä, 1.9.2018

Suomalainen Kamariooppera päätti esittää kaksi jo aiemmin ohjelmistossa ollutta pienoisoopperaa samana iltana Suomenlinnan Tenalji von Fersenissä. Näin ensimmäisen oopperoista (Daniel Filippo) viime vuoden huhtikuussa Kanneltalossa ja koska esitys oli myös nyt samalla miehityksellä, niin ei siitä sen enempää.

Illan toinen ooppera oli vuonna 2012 ensi-iltansa saanut Markus Fageruddin Maritza Núñezin librettoon säveltämä Välilasku. Väliajan aikana katsomon suunta oli vaihdettu toiseen päähän tilaa, joten molempien esitysten lavasteet oli voitu rakentaa jo etukäteen paikalleen. Aluksi tuntui vähän oudolta ajatukselta vaihtaa paikkaa kesken illan, mutta ratkaisu oli tosi toimiva.

Välilaskun juoni kertoo miehestä ja naisesta, jotka jumittuvat Amsterdamin lentokentälle tuhkapilven vuoksi, heidän välisestään eroottisesta jännitteestä ja mitä sitten seurasi. Ooppera ei ollut kovin pitkä – reilut puoli tuntia – mutta se todella piti otteessaan koko ajan ja kesto tuntui vielä lyhyemmältä kuin mitä se oli.

Pidin todella paljon Markus Fageruddin musiikista. Siinä oli runsaasti välimerellisiä rytmejä, mikä tuntuikin sopivalta, sillä olihan oopperan libretto espanjankielinen. Esityksen orkesteri ei ollut ihan perinteinen oopperan orkesteri, mutta hieno se oli. Orkesteri oli vain kolmihenkinen: kitara (Jarmo Julkunen), tuuba (Petri Keskitalo) ja harmonikka (Harri Kuusijärvi), mutta mukaansatempaavaa musiikkia se sai aikaiseksi.

Rooleissa esiintyivät Juha Kotilainen ja Reetta Ristimäki. Molemmat ottivat roolinsa omikseen, mutta varsinkin Kotilainen oli aivan mahtava roolissaan varsin ronskisti flirttailevana plastiikkakirurgina. 

Teoksen ohjaus oli suorastaan musikaalinomainen ja se sopi teoksen rytmiin erinomaisesti. Eroottisen latauksen purkautumiskohtaus oli tosi hyvin toteutettu; se oli kiihkeä ja hauska olematta korni. 

Stopover in Tenalji von Fersen (Suomenlinna), the 1st of September, 2018

Finnish Chamber Opera decided to show again two short operas, that had been seen before, in one night at Tenalji von Fersen in Suomenlinna. I saw the first one of the operas (Daniel Filippo) already in April 2017 and since the performers were the same also this time, no more about that opera.

The second opera was “Stopover”, which got its first night in February 2012. The composer is Markus Fagerudd and the libretto is by Maritza Núñez. During the interval the seats were turned around, so that the stage was at the other end of the room for the second half of the evening. This allowed the organizers to build the setting for both operas ready beforehand. First it felt a bit strange to change seats in the middle of the evening, but the solution was actually excellent.

The story of “Stopover” is about a man and a woman, who are stranded at the Amsterdam airport because of the ash cloud, the erotic tension between them and what happens then. The opera is not very long – just over half an hour –but it really kept the audience interested and it felt even shorter than it actually was.

I really liked Markus Fagerudd’s music. It had plenty of Mediterranean rhythms, which seemed suitable, since the libretto was in Spanish. The orchestra was not a typical chamber opera orchestra, but it was splendid! It consisted of three instruments: a guitar (Jarmo Julkunen), a tuba (Petri Keskitalo) and an accordion (Harri Kuusijärvi) and it sure played catching music.

The main characters of the opera were played by Reetta Ristimäki and Juha Kotilainen. Both acted their roles really well, but especially K was spectacular in his role as a rather crudely flirtatious plastic surgeon. 

The direction by Kimmo Kahra was almost musical like which suited the rhythm of the performance. The climax of the erotic scene was well thought out; it was feverish and funny without becoming corny.