Il Trionfo del Tempo e del Disinganno Johanneksenkirkossa 21.9.2018

Syksyn konserttikausi on täydessä vauhdissa ja tämän viikonlopun aloitukseksi Suomalainen barokkiorkesteri esitti Johanneksenkirkossa Georg Friedrich Händelin ensimmäisen oratorion Il Trionfo del Tempo e del Disinganno (Ajan ja järjen äänen voitto) vuodelta 1707. Kuten niin monen muunkin teoksen kohdalla on tilanne, niin tästäkin oratoriosta on olemassa useampi versio - myös englanninkielinen – ja osaa niistä esitetään useammin kuin tätä alkuperäistä, mutta mielestäni tämä versio oli kuitenkin sen verran upea, että sitä voisi hyvin esittää tiheämminkin.   

Vaikka Johanneksenkirkon alttarialue ei ole aivan valtava, niin siihen oli orkesterin lisäksi mahdutettu pieni ”muotilava” ja näyttö, johon heijastettiin kuvia esiintyjistä tai muita aiheeseen sopivia kuvia. 

Aikoinaan oratoriot olivat suosittuja, sillä kirkko karsasti oopperoita ja oratorioissa voitiin kuitenkin kertoa tarinoita musiikin avulla. Niin tässäkin teoksessa: esityksen aikana esiintyjät liikkuivat pitkin kirkon alttaria (ja saarnastuolissa) kuin oopperassa ja teoksen tarina kertoo Kauneudesta, joka Ajan ja Järjen äänen avulla ymmärtää, että elämä ei ole pelkkää loputonta nautintoa.  

Illan laulusolistit olivat Keski-Euroopasta: Maria Erlacher Kauneutena, Marie Luise Werneburg Nautintona, Marian Dijkhuizen Järjen äänenä ja Nino Aurelio Gmünder Aikana. Oratorion alku huolestutti minua hieman, sillä Kauneus lauloi selkä yleisöön päin ja näytölle heijastettiin ikään kuin hänen peilikuvansa. Äänen kuuluvuus kärsi ja mietin, että näinkö koko oratorio esitetään. Onneksi suurimman osan oratoriosta solistit sentään lauloivat kasvot kohti yleisöä, sillä silloin laulun vivahteista pääsi nauttimaan täysillä. Kaikki solistit olivat hyviä, mutta oma suosikkini oli Marian Dijkhuizen. Hänellä oli upea täyteläinen ääni ja hänen soolonumeroitaan suorastaan odotin.

Myös Suomalainen barokkiorkesteri oli upeassa terässä ja pääsi osoittamaan musiikillista monipuolisuuttaan. Tämä oratorio ei ole nimittäin ehkä ihan tyypillisintä Händeliä. Toki siinä on runsaasti händelmäistä musiikkia, mutta mukana on myös pätkiä, joiden säveltäjäksi en ainakaan itse olisi ensimmäiseksi arvannut Händeliä veikannut. Samalla on pakko sanoa, että ne olivat itse asiassa aika veikeitä, herättäviä pätkiä, joista pidin kovasti.