Norma Espoon Sellosalissa, 8.9.2018

Espoon Sellosalissa oli tarjolla kohtuullisen harvinaista herkkua, kun Teatro Production Oy esitti kolme kertaa Vicenzo Bellinin Norman. Norma on varmaankin Bellinin tunnetuin ooppera ja sen aaria Casta diva (erityisesti Maria Callaksen esityksenä) vuorostaan yksi bel canton tunnetuimmista aarioista.

Oopperan juoni on perusasetelmaltaan kolmiodraama. Normalla on ollut varsin pitkäaikainen salainen suhde valloittaja-armeijan upseeriin Pollioneen (tuloksena kaksi lastakin). Nyt miehen kiinnostus jo alkanut hiipua ja hän on iskenyt silmänsä nuoreen Adalgisaan, joka suunnittelee lähtevänsä miehen mukaan, kun tämän komennus loppuu. Kun Normalle ja Adalgisalle selviää, että he ovat molemmat rakastuneet samaan mieheen, Adalgisa luopuu miehestä ja Norma suunnittelee kostoksi tappavansa hänen ja Pollionen yhteiset lapset, mutta ei pystykään tekemään sitä. Kunnon oopperatradition mukaisesti lopussa Norma ja Pollione huomaavatkin rakastavansa toisiaan, mutta koska Norma on rakastumalla valloittajaan pettänyt kansansa, he joutuvat molemmat polttoroviolle. 

Alkuperäinen tarina sijoittuu Rooman valtakunnan aikaan, mutta Ville Saukkosen ohjauksessa tapahtumat oli siirretty jonnekin 2000-luvun Keski-Aasiaan. Italiankielisessä alkutekstissä laulettiin sujuvasti Roomasta, mutta käännöksestä Rooma oli tiputettu pois. Pienet ristiriitaisuudet ovat ihan normaaleja, kun tapahtumia päivitetään eri aikaan ja paikkaan, mutta eivät ne tässä versioissa juuri häirinneet. Juoni toimi yllättävän hyvin näinkin päivitettynä, jos ei turhan paljon miettinyt naisten islamilaista pukeutumistyyliä (hijabit) ja Norman papittarena oloa.   

Oopperan lavastus oli yksinkertainen. Saukkosen lähes tavaramerkiksi muodostuneet laatikot olivat tällä kertaa isoja ja ne seisoivat pystyssä. Niitä sitten siirreltiin eri asetelmiin ja niihin heijastettiin taustoja. Ihan mukavasti toimivat ratkaisu. Puvustuskaan (Riia Lampinen) ei ollut liian spesifinen ja sopi hyvin hieman epämääräiseen aikaan ja paikkaan.

Olen aikaisemmin nähnyt Sellosalissa pienoisoopperoita, joten mietin jo etukäteen, miten Norman kokoisen teoksen tekeminen sen pienehköllä näyttämöllä mahtaa sujua. Teoksen orkesteri oli kutistettu yksi soittaja per instrumentti tasolle, mutta sen huomioon ottaen orkesteri selvisi työstään oikein hyvin. Istuin sen verran edessä, että pääsin aitiopaikalta seuraamaan sekä orkesterin että kapellimestarin (Chloé Dufresne) työtä. Kuorokin (Teatro Ensemble) oli pienehkö, mutta Normassa solistiosuudet nousevatkin tärkeämpään osaan.  

Norman vaativan roolin lauloi Laura Leisma ja mielestäni todella onnistuneesti. Vaikka hänen äänensä on kuulas, niin tarvittaessa siitä löytyi voimaa kajahtaa koko orkesterin yli. Erityisesti ihailin hänen juoksutuksiaan (joita Bellinillä riittää); ne olivat superkauniita ja hallittuja. Ja mikä hienointa, Leisma sai Norman rooliin mukaan myös tunneskaalan eikä esitys ollut pelkkää tekniikkaa. Leisman Normaa oli nautinto kuunnella.

Mutta ei muutkaan pääsolistit huonoja olleet. Kaisa Näreranta Adalgisana teki hyvän roolisuorituksen, eikä hänenkään laulunsa kuullakseen tarvinnut erityisemmin korvia höristellä. Erityisesti pidin siitä, että Leisma ja Näreranta muodostivat hienot ja oikeasti uskottavat vastakohdat hieman kypsempänä ja nuorena viattomana naisena. Pollionen roolin esittänyt Giuseppe Varano ei ollut ehkä ihan niin uskottava vanha heilan hylkäävänä ja nuoreen tyttöön ihastuvana niljakkeena. Esiintyminen oli vähän pökkelöä, mutta lauluääntä hänellä riitti. Lavalla hän kajautteli korkeimmatkin nuotit komeasti ja muodosti solistitrion kolmannen voimakkaan äänen.

Kaiken kaikkiaan voin todeta, että tämä Norma oli huomattavasti parempi kuin olin uskaltanut toivoa ja yleisökin näytti löytäneen sen. Toivottavasti tämä tietää hyvää uudelle oopperaryhmälle ja saamme nauttia muitakin rohkeiden oopperaprojektien tuloksia.