Tänä syksynä
Suomen Kansallisoopperassa on klassikoista vuorossa Giacomo Puccinin Tosca,
joka lienee yksi tunnetuimmista oopperoista kautta aikojen. Tarina kertoo laulajattaresta
(Floria Tosca), joka on rakastunut taidemaalari Mario Cavaradossiin.
Cavaradossi sekaantuu poliittiseen peliin, jonka vuoksi hänet vangitaan ja
poliisipäällikkö Scarpia käyttää tilaisuutta hyväkseen kiristääkseen Toscan
vuoteeseensa lupaamalla pelastaa Cavaradossin teloitukselta. Kiihkeänä
taiteilijana Tosca tappaa Scarpian todistettuaan tämän antaneen ohjeet
Cavaradossin valeteloituksesta. Valitettavasti Scarpia oli pettänyt Toscan
antamalla oikeasti ohjeet kuitenkin ampua Cavaradossi ja kun tämä kuolee, myös
Tosca heittäytyy kuolemaan linnoituksen muurilta. Siinähän sitä suuria tunteita
riittääkin.
Tosca on yleensä
yksi suosikkiklassikoistani, koska siinä on upeaa musiikkia ja karismaattiset
esiintyjät tekevät siitä aina ikimuistoisen. Valitettavasti tämä Christof Loyn
ohjaus ei ollut parhaimmasta päästä. Ohjauksessa oli ilmiselvästi menty taide
etunenässä ja unohdettu yleisö. Jos sankari laulaa tunnetuimman aariansa ”E
lucevan le stelle” aluksi kohti nurkkaa ja lopussa käsivarsiinsa, niin ei siitä
yleisö juuri nauttimaan pääse.
En myöskään erityisemmin
syttynyt solisteihin. Toscan esittäjän Aušriné Stundytén ääni oli varsin metallinen ja siinä oli vahva vibraatto ja
kun kukaan solisteista ei varsinaisesti ollut kovin karismaattinen, niin
varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni olisin tuskin voinut vähempää välittää,
että koko porukka kuoli lopussa. Ohjaaja oli tehnyt myös Scarpiasta varsinaisen
niljakkeen. Eihän hän toki mikään mukava heppu tarinassa ole, mutta itse näen
Scarpian sieluni silmissä kuitenkin aina jollain lailla karismaattisena
juonittelijana, kun Loyn luoma Scarpia oli lähinnä vain heikko limanuljaska. Toinen
näytös oli esityksen parasta antia, mutta ei sekään koko oopperaa pelastanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti